NHL:ssä on viime vuosikymmeninä totuttu näkemään viljalti suomalaisia, ja etenkin viime vuosina pelaamaan on noustu suoraan kotimaisesta Liigasta. Viime vuosien hiukeat tarinat Patrik Laineesta, Miro Heiskasesta, Aleksander Barkovista sekä Sebastian Ahosta kuitenkin vääristävät käsitystä siitä, miten ovet NHL:ään aukeavat.
– Viime vuosien nousijat ovat itse asiassa vääristäneet kuvaa paljonkin. Toteaa muun muassa Telian asiantuntijana toimiva Ismo Lehkonen.
– Laineestahan me toki tiedettiin, että hän treenaa kovaa, omaa tietynlaisen synnynnäisen lahjan ampua kiekkoa sekä hänellä on loistava fysiikka. Barkov puolestaan on saanut urheilugeenit vanhemmiltaan ja on pelannut eri pallopelejä koko ikänsä. Hän on aina ollut ikäänsä nähden erittäin valmis ja kehittynyt, poikkeuksellinen urheilija jo nuorena.
Kaikille NHL-varaus ei kuitenkaan tarkoita, että matkaan lähdetään samana kesänä.
– Ahohan pelasi yhden, erittäin hyvän kauden vielä Kärpissä varauksensa jälkeen ja vaikka nuorena lähtikin, ei kuitenkaan aivan junnuna.
Viime vuosina NHL:ään on todellakin noustu Suomesta aiempaa nuorempana ja entistä useammin suoraan pelaavaan kokoonpanoon, jopa kärkiketjuihin. Lehkonen kuitenkin muistuttaa, että kyseessä on enemmän poikkeus kuin sääntö.
– Nämä pelaajat ovat olleet aivan poikkeusyksilöitä, joita ei montaa sukupolveen synny. Nyt on oltu onnellisessa asemassa, että näitä kavereita ropsahtikin tällainen määrä samaan aikaan.
Lajin terävin kärki on tällä haavaa Suomessa siis poikkeuksellisen terävä, mutta mikä on tilanne kärjen takana. Puhutaan sitten kakkos-, kolmos- tai neloskorin pelaajista. Pelaajista, jotka luovat joukkueiden ydinrungon syvyyden. Monet suomalaiset ovat tälläkin hetkellä NHL:ssä joukkueensa tärkeimpiä pelaajia, mutta onko suomalaismateriaalin leveys terävän kärjen takana ohentunut?
– Jääkiekko on Suomessa aivan suvereeni ykköslaji, melkein kaikki pojat jollain tapaa tutustuvat jääkiekkoon jossain vaiheessa. Tämä johtaa siihen, että me saadaan täällä kaikki lahjakkuudet niin sanotusti näppeihin.
– Meillä, jääkiekkoväellä, on siis jatkuvasti käytössä paras mahdollinen laatu, joka saatavissa on. Siksi olenkin kovin huolissani, miten vähän me ollaan saatu tuotettua huippupelaajia tästä massasta. Meille tulee aivan liikaa drop-out -pelaajia C−B-ikäisissä junioreissa, Lehkonen tuumaa.
Kotimainen pelaajatuotanto voisi siis Lehkosen mukaan olla vieläkin laadukkaampaa ja volyymiltään suurempaa.
– Meidän maajoukkuepolkuhan on äärimmäisen hyvä. Siinä pääsee parissa vuodessa pelaamaan satakunta peliä, treenaamaan ja leirittämään ikäluokkansa parhaiden kanssa. Sehän on aivan uskomaton etu näille ykköskorin pelaajille, Lehkonen hehkuttaa,
Leijonapolkunakin tunnettu Jääkiekkoliiton kehitysohjelma on siis Lehkosen mukaan erinomainen. Tästä huolimatta varsinaisesta pelaajatehtaasta ei voida puhua, vaan huipulle nousevat kukin omalla lahjakkuudella ja intohimolla.
– Kuitenkin tuolla maailmalla kiertäessä ihmetellään jatkuvasti, että millainen pelaajatehdas teillä siellä Suomessa oikein on, kun tuotatte noin paljon pelaajia. Minun vastaus tähän on, että eihän meillä ole mitään pelaajatehdasta. Jos olisi, niin meidän pelaajathan olisivat samankaltaisia kaikki.
– Nyt kun katsot Heiskasta, Rantasta, Ahoa, Barkovia, Lainetta, [Teuvo] Teräväistä, [Rasmus] Ristolaista tai [Esa] Lindelliä, hehän ovat kaikki erilaisia pelaajia. Kaikilla on omat vahvuusalueensa ja kaikki ovat tulleet esiin oman lahjakkuutensa ja joskus jopa sattumankin kautta.
– Totta kai näillä pelaajilla on valtava intohimo lajia kohtaan, ja he ovat tällaisia pelillisiä koneita, jotka ovat pelanneet kaikenlaisia pallopelejä koko ikänsä, josta heille on kehittynyt erinomainen pallosilmä. Tähän kun lisätään vielä se, että suomalainen pelaaja on kurinalainen ja hyvä tiimijätkä, mutta samanlaisia he eivät ole.
Systemaattista pelaajatuotantoa tulisi siis Suomessakin kehittää entistä enemmän, ja Lehkosen mielestä käsillä oleva korona-aika tarjoaa loistavan mahdollisuuden hioa niin henkistä kuin fyysistäkin harjoittelua ja luoda uudenlaisia suunnitelmia pelaajien kehittämiseen.
– Tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus seisahtua, pysähtyä oikein kunnolla ja miettiä, että millä tavalla me saadaan tämä käytettävissä oleva massa selvästi paremmiksi urheilijoiksi, paremmiksi pelaajiksi ja paremmiksi ihmisiksi.
Myös seurojen on luotava, ylläpidettävä ja kehitettävä parempia pelaajapolkuja. Tällä voidaan luoda organisaatioon koneisto, joka tuottaa seurajoukkueelle menestyvää runkoa ja selkärankaa pitkällä tähtäimellä.
– Kun ajatellaan sitä massaa, joka ei heti terävimpänä kärkenä ole lähdössä maailmalle vaan pelaavat pitkään liigajoukkueessa ja johdattavat niitä mestaruuksien tielle. Esimerkiksi Kaapo Kakko, josta TPS ei saanut nauttia kuin sen yhden vuoden. Kyllä tässä syyttävä sormi osoittaa seurojen pelaajapolkuun, joka on todella puutteellinen.
Kotimainen pelaajatuotanto siis testataan niinä aikoina, kun superlupauksia on käsissä vähemmän. Pelaajatuotanto ei myöskään voi istua vain maajoukkueen harteilla, vaan siitä on vastuu joka ikisellä junioriseuralla Suomessa.