Viime vuosien suomalaiset superlupaukset ovat olleet osa laajempaa kehityskulkua, jossa maailmalle lähdetään aiempaa nuorempana: aiemmin NHL-debyytit tehtiin paria vuotta vanhempina, minkä lisäksi nuoriin pelaajiin kohdistuu myös todella suuria odotuksia.
Oli odotuksia tai ei, pelaajan on oltava valmis, ei vain pelillisesti, vaan muiltakin osa-alueiltaan, kun lähtee valloittamaan taalaliigaa.
– Maalaisjärkihän aina sanoo, että mitä kokeneempana pääset lähtemään, sen valmiimpi olet hyppäämään maailman kovimpaan liigaan. Nämä 18−20-vuotiaat pelaajathan ovat ihan poikia vielä. Pitää ymmärtää, että se on ihan järjettömän kovaa työtä, jos meinaat pelata maailman parhaita vastaan liigassa, jossa joukkueen voittoprosentti pitää olla melkein 60, pohtii asiantuntija-valmentaja Ismo Lehkonen
– Se on kova päätös, milloin lähtee, ja sen kanssa pitää pystyä elämään. Yksin ei kukaan menesty, etenkään joukkueurheilussa. Pelaajan ympärillä onkin paljon ihmisiä, joista ei julkisuudessa puhuta, ja kaikki he vaikuttavat pelaajan arkeen sekä uralla etenemiseen.
– Agenteille, valmentajille, henkilökohtaisille avustajille ja muulle lähipiirille kasaantuu tosi iso vastuu, etteivät he luo pelaajalle jonkinlaista fantasiamaailmaa, että tässä vain kellutaan eteenpäin. Heidän pitää myös ymmärtää, miten raakaa työtä se on, jos meinaat pelata nuorena, 18−19-vuotiaana, maailman kovimmassa liigassa, ja että siitä on glamour kaukana.
– Tämä verkosto rakentaa myös pelaajan uraa, ja heidän pitää pitää huoli siitä, että pelaaja on riittävän valmis. Valmis tarkoittaa, että ei pelissä, ei kopissa eikä sosiaalisissa jutuissa parane tulla yllätyksiä. Se on sen verkoston tehtävä prepata pelaaja valmiiksi, Lehkonen linjaa.
Yksittäisestä pelaajasta puhuttaessa tosiaan usein unohtuu verkoston merkitys ja se, että suurin kiire kirkkaisiin valoihin saattaa olla itse asiassa pelaajan tukijoukoilla, ei pelaajalla itsellään. On siis täysin realistista ajatella, että pelaajaa ajetaan eteenpäin kovemmalla kiireellä kuin olisi välttämättä tarve.
– Siitä aika harva julkisesti puhuu, mutta esimerkiksi agentit taistelee kynsin hampain pelaajista, jotka on Pohjois-Amerikassa huomioitu. Edustettavaa pelaajaa ei missään nimessä haluta menettää toiselle agentille. Hyvin usein tämä menee aivan järjettömäksi perseennuolennaksi, ettei se pelaaja vaan karkaa käsistä.
– Tämä johtaa siihen, ettei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä, ei käydä heikkouksia läpi tai tuoda esiin sitä todellista vaatimustasoa, joka NHL:ssä on.
– Etenkin heikkouksista tai kehityskohdista puhumatta jättäminen luo vääristyneen kuvan, jossa pelaaja ajattelee, että "eihän mun tarvitse tässä kuin lyödä kiekkoa pussiin ja kaikki hymyilee mulle". Siinä jää työkalupakki todella vajaaksi, Lehkonen analysoi.
Viime aikona mediassakin on ollut esillä, että NHL:n vaatimustaso ei ole pelaajille ja heidän verkostoilleen täysin selvillä. Ei ole sisäistetty sitä, kuinka nopea, kova ja fyysinen liiga on kyseessä. Vaikuttaa ajoittain myös siltä, että fanien keskuudessa mielikuva kotimaisen Liigan ja NHL:n välisestä erosta on huomattavasti kapeampi kuin se oikeasti onkaan.
– Jos pelaaja aikoo tehdä itsestään eliittitason urheilijan, siihen pitää olla valmis satsaamaan aika monta olympiadia. Se on todella kova päätös ja vaatii täydellistä omistautumista tälle lajille, muuta elämää ei käytännössä ole.
Lehkonen korostaa, että mikäli tavoite on maailman huipullla, täytyy harjoittelun olla myös maailman huippujen tasolla. Jokainen kilpaurheilun porras kun poikkeaa paitsi vastustajan, myös harjoittelun tason osalta merkittävästi.
– On mahdollista päästä jopa EHT-tasolle tekemällä SM-tason juttuja, mutta jos teet kuten muutkin, treenaat kuten muutkin SM-tasolla, ei sulla ole mitään jakoa päästä eliittitasolle, ei mitään. Pelkkä lahjakkuus ei riitä, vaan huipulle pääsy vaatii siis totalitääriseksi elämäntapaintiaaniksi heittäytymistä.
Huippu-urheilijaksi ei kuitenkaan kukaan synny, eikä sellaiseksi myöskään voi vain ryhtyä. Tie esimerkiksi jääkiekon terävimpään kärkeen on huomattavasti pidempi kuin esimerkiksi mediaa seuraamalla voisi kuvitella.
– Normaali tie eliittipelaajaksi vaatii sellaisen neljä olympiadia. Päätös huippu-urheilusta tehdään 12-vuotiaana, niin ensimmäinen olympiadi on 12−16-vuotiaana ja se tärkein nelivuotinen on 24−28-vuotiaana, jolloin pitäisi olla valmis eliittitason urheilija. Tämä on se normaali tie, kun ei puhuta huippulahjakkuuksista, kuten vaikkapa Patrik Laine tai Aleksandr Ovetškin.
NHL-pelaajan urasta haaveilee varmasti enemmän tai vähemmän tosissaan jokainen, joka jääkiekkoa joskus alkaa harrastaa, mutta mahdollisuus elää omaa unelmaa todeksi on yhä harvemman saavutettavissa. Osittain siksi, että kilpailu kovenee koko ajan, osittain siksi, että NHL on kehittynyt urheilullisesti valtavasti, mutta ennenkaikkea siksi, ettei jokaisesta yksinkertaisesti ole eliittitason urheilijaksi.
– Se eliittitason urheilijaksi tähtääminen on niin kova päätös, että en sitä edes kaikille suosittele. On vain kourallinen tyyppejä, joista näkee, että heillä on sellainen luonne ja intohimo peliä kohtaan, että voi ja haluaa lyödä all-in.
– Ei jääkiekko ole tänä päivänä huipulla sen erilaisempi laji kuin vaikkapa hiihto, koripallo tai yleisurheilu, silloin kun meinaat tavoitella sinne top 100 -listalle. NHL:ssä on kuitenkin vain 31, kohta 32 ykkösketjun vasemman tai oikean laiturin paikkaa, joten meinaatko, että [Auston] Matthews tai [Steven] Stamkos luopuu omastaan helpolla?
On raaka totuus, etteivät NHL:n ovet avaudu ihan jokaiselle, varsinkaan heti ensimmäisenä tai vielä toisenakaan vuotena. Eurooppaan tai Suomeen palaavista pelaajista puhuttaessa käytetään usein halventavaakin sanontaa "maitojunalla takaisin". Olisiko pelaajan kehittymisen kannalta järkevää jäädä Pohjois-Amerikan liigoihin vai olisiko sittenkin fiksumpaa tulla Eurooppaan pelaamaan suurempia minuutteja, vaikkapa Liigaan?
– Tämä on toki todella yksilöllinen juttu, eikä yhtä selkeää vastausta ole. AHL on toki muuttunut todella paljon viime vuosina. Nyt pelataan täydellä neljällä ketjulla coast-to-coast -jääkiekkoa, ja monet NHL-joukkueet ovat rakentaneet sinne ihan kunnon pelaajapolkuja. Aiemminhan AHL:ssä parhaat tekivät 150 pistettä kaudessa ja pelasivat puoli tuntia pelissä. Nykyään pelit ratkaistaan jalkavalla kovatempoisella pelillä.
– Jos päätät tulla Eurooppaan hakemaan vauhtia, pitää sinun pystyä tekemään joukkueen kanssa kovaa tulosta, etenkin pudotuspeleissä. Arvostavat sitä todella korkealle Pohjois-Amerikassa. Ei voi siis vain tulla laskettelemaan tai olemaan yksi pojista, vaan se aika täytyy käyttää todella laadukkaasti hyväksi. Ja sen pitää olla nimenomaan oma päätös, sillä seura ei välttämättä ole tukemassa täysillä tätä prosessia.
– Jos teet sen päätöksen, että tulet tänne takaisin, pitää sinun olla todella vahva urheilija. Pitää tehdä kovaa tulosta, treenata hyvin, ei voi vuotaa kumpaakaan suuntaan ja pitää auttaa joukkuetta voittamaan, Lehkonen niputtaa.
On siis hyvin yksilöllistä, miten kukainenkin pelaaja NHL-polkunsa rakentaa, mutta selvää on, että asiaa maailman kovimpaan liigaan on vain harvallla. Ilman huippu-urheilijan harjoittelua, valmennusta, intohimoa, oikeanlaista verkostoa ja täydellistä lajille omistautumista voi paikasta tarunhohtoisesta siis vain haaveilla.