Divaripakista tähtien yksilövalmentajaksi – Iiro Mäntylä elää kiekkoilijan unelmaa vasta valmentajana

LIIGA, MESTIS, NHL, KHL, Muut Sarjat / Haastattelu
Iiro Mäntylä haluaa auttaa pelaajia olemaan myös parempia ihmisiä.
Kuva © Samuli Huikuri
Jääkiekkoharjoittelu muuttuu yksilökeskeisempään suuntaan, ja yksi alan uusista tekijöistä on Iiro Mäntylä. Hänen nimensä ei välttämättä sano kovillekaan lätkäfaneille mitään, mutta lajin huippujen joukossa häntä arvostetaan. Ansioluettelo on jo nyt vakuuttava: Mäntylän opissa ovat käyneet muun muassa Jesse Puljujärvi, Jani Hakanpää ja Petteri Lindbohm.

Tammikuussa 2019 YLE Uutiset julkaisi haastattelun suomalaisesta soudun olympiatoivosta, Joel Naukkarisesta. Jutussa kerrottiin Naukkarisen viettävän puolet ajastaan happivajeessa. Haastatteluun liittyvillä videoilla hän kävelee asunnossaan happinaamari kasvoillaan ja nukkuu sänkyyn rakennetussa alppiteltassa. Perustelu äärimmäisyyksille on yksinkertainen: millään harjoittelun osa-alueella ei ole varaa antaa tasoitusta, jos aikoo voittaa parhaat.

Yhtä pitkälle vietyä jääkiekon harjoittelu ei vielä ole, mutta samaan suuntaan ollaan menossa. Kaikkea mitattavaa voidaan myös parantaa – laukausta, luistelua, räjähtävyyttä, jopa perifeeristä näköä.

Huomattavasti hankalampaa on näiden taitojen yhdistäminen ja tuominen kaukaloon.

Siinä pelaajia haluaa auttaa Iiro Mäntylä.

Eetu Tuulola ja Juuso Välimäki kuuntelevat tarkasti Mäntylän ohjeita.
Kuva © Samuli Huikuri

Jääkiekosta innostuneen ei tarvitse olla pelaaja

Iiro Mäntylä pelasi urallaan 108 Suomi-sarja-ottelua, 68 Mestis-matsia, kävi lyhyillä visiiteillä Ranskassa sekä Ukrainassa ja vietti yhden kokonaisen kauden Norjan toisiksi korkeimmalla sarjatasolla. Juniorina näytti siltä, että kookkaalla ja hyvin liikkuvalla puolustajalla olisi ollut rahkeita pidemmällekin, mutta paljon jäi lopulta puuttumaan.

– Sitähän tässä ollaan kavereiden kanssa naurettu, että iso rightin pakki, niin aika köykäiseksi ura jäi siihen nähden, Mäntylä sanoo hymyillen.

Kun häntä pyytää kuvailemaan itseään pelaajana muutamalla sanalla, Mäntylä hymyilee uudelleen.

– Haluatko kuulla, millainen pelaaja luulin silloin joskus olevani ja mitä ajattelen nyt? Mäntylä kysyy ja katselee suoraan silmiin.

Vaikea tarjouksesta on kieltäytyäkään.

– Silloin pelatessa ajattelin, että olin sellainen hyvä yleispakki. Isokokoinen ja fyysinen, nautin siitä kamppailupelaamisesta, mutta sain silti peliaikaa kaikissa rooleissa. Hyvä laukaus. Sen tyyppinen.

Nykyään käsitys on hieman muuttunut. Liike tai lajitaidot eivät ehkä olleetkaan niin hyvällä tasolla kuin Mäntylä aikaisemmin ajatteli. Hän myöntää, ettei nuorena harjoittelu juuri kiinnostanut ja kun se alkoi aikuisiän kynnyksellä vihdoin kiinnostaa, huomio keskittyi vääriin asioihin.

Eteenpäin oli aina päästävä mahdollisimman nopeasti, eikä siitä ehtinyt nauttia, missä jo oli. Harjoittelun osalta fysiikan kehittäminen ohitti kaiken muun.

– Mutta mitäpä luulet, onko vaikka Lionel Messi joskus ollut pari kuukautta koskematta palloon? Mäntylä pohtii.

Oheisharjoittelussakin kiekkoilijan työvälineet ovat mukana.
Kuva © Samuli Huikuri

Samaan aikaan epäonnistumisen pelko kaukalossa kasvoi niin suureksi, että se lamautti pelaamisen. Reilu parikymppisenä totuutta oli katsottava silmiin: Mäntylä ei enää ollut "nuori ja lupaava", eikä edes täysammattilainen. Muutamaa vuotta myöhemmin hän sulkeutui pariksi viikoksi omiin mietteisiinsä yhden erityisen huonon ottelun jälkeen.

– Joensuussa pelatessa kävi sitten selväksi, että eihän musta välttämättä tule edes liigapelaajaa, Mäntylä sanoo.

Eikä tullut, mutta hän korostaa päässeensä pidemmälle valmentajana kuin olisi koskaan tullut edenneeksi kiekkoilijana. Joukkuevalmennukseen hän ei koskaan halunnut lähteä, alusta asti Mäntylä on kokenut, että hän pystyy tukea muita nimenomaan yksilöinä.

Valmennuksen ohessa myös omat lajitaidot ovat kehittyneet jopa paremmiksi kuin peliuran aikana, ja ymmärrys jääkiekon monipuolisuudesta on kasvanut.

– Silloin junnuna luuli, että jos tykkää jääkiekosta, sitä on pakko pelata. Mutta onhan muitakin rooleja vaikka kuinka paljon. Ja ne muut näyttää usein olevan vähintään yhtä innostuneita duunistaan kuin pelaajat, Mäntylä huomauttaa.

Mäntylä nauttii uudesta roolistaan kaukalossa.
Kuva © Samuli Huikuri

Pitkiä päiviä ympäri Eurooppaa

Yksi viikko sujuu kokonaan Oulussa, toinen puolittain Helsingissä ja Tampereella. Sveitsissä käydään kuukausittain sekä valmentamassa että kouluttamassa. Kilometrejä kertyy tien päällä, kaukalossa ja ulkona oheisharjoituksissa, ja jopa automatkat täytyy käyttää hyödyksi – yhdellä ajomatkalla Helsingistä Tampereelle ehtii ottaa kolme puolen tunnin mittaista puhelua.

Työ on kiireellistä, päivät kestävät usein aamusta iltaan. Joskus Mäntylä saattaa puolen yön aikaan soittaa kollegalleen, kun jokin ajatus on jäänyt päivällä vaivaamaan tai mieleen on tullut uusi idea. Kerran työkaveri on joutunut kieltämään häntä viikonlopun aikana katsomasta "enää yhtään luisteluvideota YouTubesta".

– Vaimo kutsuu sitä pakkomielteeksi, minä intohimoksi, Mäntylä sanoo.

Työltä Mäntylän nykyinen ammatinvalinta ei tunnu. Lätkää pelatessa pakko tuntui usein ainoalta kannustimelta – nykyään ainut pakko on tarve rauhoittua välillä perheen kanssa. Sisäinen palo pelaajien auttamiseen on kova, ja Mäntylä käyttää haastattelun aikana useasti auttaa -sanaa valmentamisen sijasta. Termistä "taitovalmentaja" hän ei pidä lainkaan.

Pakkomielteen ja intohimon rajaa on vaikea määritellä.
Kuva © Samuli Huikuri

– Itse miellän sen niin, että tämä on pelaajien kokonaisvaltaista kehittämistä. Vanerilta oppii kyllä laukomaan paremmin, mutta onko siitä mitään hyötyä, jos ei maalimäärät kasva? Onko silloin aidosti parempi pelaaja?

Mäntylä korjaa pikaisesti sanojaan ja korostaa, ettei hänen tarkoituksenaan ole vähätellä yksittäisten taitojen valmentamista ja hallitsemista. Ilman niitä jääkiekon pelaamisesta ei tule mitään. Niiden lisäksi Mäntylän tavoitteena on opettaa pelaajia itsensä hyvin tunteviksi ihmisiksi.

– Aika vähän on sitä, että pelkästään yritän opettaa jotain taitoa. Että joku vaan tulee treeneihin, ja sitten hiotaan yksittäistä juttua. Vaan se, että millaista suhdetta me luodaan yhdessä tähän lajiin ja kehitetään suhtautumista harjoitteluun.

Hän kertoo esimerkin: erään lapsen vanhemmalta tuli kolme viikkoa Mäntylän luona käymisen jälkeen kiitosviesti, jossa isä kertoi "pojan suhtautumisen koko touhuun muuttuneen".

– Se on mun tavoite. Se on iso asia, että kun identiteetti on kunnossa, tulee myös se urheilupuoli sieltä esiin.

Mäntylä haluaa parantaa myös suojattiensa suhtautumista jääkiekkoon.
Kuva © Samuli Huikuri

Huippupelaajia puskee eteenpäin sisäinen halu

Mäntylä vakuuttaa, ettei pelkästään joukkueen kanssa harjoittelu riitä mihinkään. Ammattilaisen – ja erityisesti huippuammattilaisen – tulee pitää huolta fysiikastaan ja jaksamisestaan vuoden jokaisena päivänä. Ylöspäin tähtäävät liigakiekkoilijat käyvät omien harjoitustensa lisäksi esimerkiksi Mäntylän opeissa, toiset muiden yksilövalmentajien luona.

– Sitä ei vieläkään kunnolla ymmärretä, mitä kaikkea voi treenata, Mäntylä sanoo.

Hän ei usko edes siihen vanhaan mantraan, että pelin lukemista ei voi harjoitella. Hänen mukaansa jääkiekossa on lopulta kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta: ongelmanratkaisusta. Kentällä vastaan tulee jatkuvasti informaatiota ja valintatilanteita, joiden onnistumisen määrittelevät pitkälti nopeus käsitellä saamiaan tietoja ja siihen yhdistettävät lajitaidot.

– Päätöksenteko on se jääkiekon luova osa. Sitten pitäisi olla lajitekniset taidot, että pystytään luistelemaan tai syöttämään tiettyyn suuntaan. Pitää olla kyky miksata näitä taitoja.

Hän käyttää vertauksena manuaalivaihteisella autolla ajamista. Kun osaamaton kuljettaja heitetään rattiin keskelle aamuruuhkaa, keskittymistä ohjailee selviytyminen. Raajojen ja pään välillä on informaation epäsymmetria, ja samalla ympäristö tuottaa jatkuvia ärsykkeitä ja valintatilanteita. Lopulta ajaminen muuttuu kaoottiseksi.

– Tätä samaahan tapahtuu junnupakeilla. Tullaan kauhealla vauhdilla maalin takaa ylös ja sitten kun pitäisi avata peliä, nostetaan selkä ylös ja heitetään liuku päälle. Pää ja kroppa ei pelaa yhteen.

Näitä ongelmien ratkaisussa Mäntylä yrittää suojattejaan auttaa. Monille NHL-tason pelaajillekin tuottaa hankaluuksia tehdä ruutuhyppelyitä ja käsitellä kiekkoa kämmeneltä rystylle yhtä aikaa. Kun harjoitteeseen otetaan mukaan liikkuvia kohteita, joille kiekko pitäisi toimittaa, muuttuu homma hankalaksi – eikä kyse ole silti mistään muusta kuin lätkän perustaidoista.

Ennen sitä on lähdettävä liikkeelle konkreettisista päätöksistä. Jos aikaisemmin on tullut käytyä pikaruokaravintolassa usein harjoitusten jälkeen, Mäntylä kehottaa pääsemään tavasta eroon. Symbolinen ele antaa pelaajalle itselleen viestin, että hän sitoutuu tekemiseensä täysillä.

Ja sittenkin kehitys on hidasta: saattaa mennä kolme kesää, eli lähes kokonainen kalenterivuosi, ennen kuin jokin tekniikka tulee pelaajalta täysin luontaisesti. Mäntylä lainaa ammattipianisteista tehtyä tutkimusta, jonka mukaan "vähiten harjoitellut konserttipianisti teki silti enemmän hommia kuin eniten harjoitellut opettaja". Hän korostaa saman pätevän jääkiekkoon: jokainen NHL:ään päässyt pelaaja on harjoitellut enemmän kuin yksikään Mestis-tason kiekkoilija.

– Kyllä huippuammattilaiset ihan aidosti nauttii harjoittelusta, siitä itsensä haastamisesta päivittäin. Jos se alkaa tuntua työltä, silloin on väärässä ammatissa, Mäntylä alleviivaa.

Harjoittelusta täytyy tykätä, jotta huipulle voi päästä.
Kuva © Samuli Huikuri

Yksilötaidot kaiken keskiössä

Taktista osaamista ei voi viedä joukkueesta toiseen, pelkästään omia taitojaan, Mäntylä muistuttaa. Hän toivoo, että myös junioreissa tiedostettaisiin se entistä paremmin. Nykyisin ammattilaistasolla pelataan harvoin montaa vuotta samassa joukkueessa, junioreissa vaihtuvuus on vielä suurempaa.

Kun Mäntylältä kysytään, voiko joukkuepelaamista itse asiassa edes harjoitella, hän hieman toppuuttelee.

– Totta kai voi. Ja pitääkin. Mutta se mittari on väärä. Että valmentajan hyvyyttä mitataan voittamisen perusteella. Meneekö siinä valmentajan tavoite pelaajien tavoitteiden yli?

Hän vertaa suomalaista juniorivalmennusta Pohjois-Amerikkaan. Siellä on tyypillistä, että juniorijoukkueiden päävalmentajista kerrotaan, keitä kovia nimiä heidän joukkueissaan on aikanaan pelannut. Tähtien auttaminen eteenpäin on kunnia-asia. Menestymisellä turnauksissa tai sarjoissa on vähän merkitystä, eikä se aina edes ole valmentajasta kiinni: jonkun seuran parhaat C-juniorit saattavat pelata B:ssä, viereisellä paikkakunnalla B saattaa olla ikäluokkansa kovin porukka.

Yksilötaitoja valmennetaan nykyään hyvin monipuolisesti.
Kuva © Samuli Huikuri

Mäntylä ei myöskään halua vähätellä joukkuevalmentamista, päinvastoin tukea sitä. Juniorijoukkueissa valmentajien kuorma on valtava. He käyvät usein myös päivätöissä ja ovat päävastuulliseen lisäksi fysiikka- ja taitovalmentajia, joukkueenjohtajia, huoltajia ja esittävät tarvittaessa montaa muuta roolia.

– Tietenkään en tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi harjoitella mun kanssa pelkästään, Mäntylä vakuuttaa.

– Enkä itse halua olla joukkuevalmentaja tai astua kenenkään varpaille. Tarkoitus on auttaa niissä asioissa, missä joukkue ei voi.

Mäntylä painottaa sitä, että kaikilla pelaajilla pitää olla valmiudet pelata minkä tahansa taktiikan mukaisesti ja eri kokoisissa kaukaloissa. Jotkut heikkoudet eivät kaikissa pelitavoissa edes näy.

– Kun pelaajat käy harjoittelemassa omalla ajallaan, se on kaikkien etu. Pelaajasta tulee silloin parempi, joukkueesta tulee parempi ja sitä kautta myös valmentajasta tulee parempi.

Valtava kilpailuetu – mutta kelle kaikille?

Kun aletaan puhua rahasta, Mäntylä vaivaantuu.

Jääkiekko on yhä todella kallis harrastus, ja vaikka sitä Mäntylän ei ole vaikea myöntää, on hänen suhtautumisensa asiaan mutkikkaampi juttu.

– Olen itsekin sen asian kanssa tuskaillut, että monella on iso halu tehdä, mutta ei ole mahdollisuutta, Mäntylä sanoo hiljaa.

– Olisihan se hienoa, että saisin tästä elannon ja pystyisin tarjoamaan kaikille ilmaiseksi. Mutta mullakin on perhe ja asunto, ja maailma on juuri nyt tämmöinen kuin se on.

Mäntylä toivoo kuitenkin jatkossa pystyvänsä auttamaan myös niitä, joilta kilpailuetu jää rahan takia puuttumaan.

– Yksi tavoite on, että joku stipendi- tai rahastotyyppinen juttu yritetään rakentaa. Eikä pelkästään niin, että olisi lahjakas jääkiekkoilija, vaan että millainen tyyppi olet arjessa ja miten suhtaudut yleensä elämään.

Valmentamisen tulevaisuus on Mäntylän mukaan henkisellä puolella. Hän peilaa nykyisiä valmennettaviaan omaan uraansa ja toivoo, että hänen esimerkkinsä avulla jotkut tavanomaisista junioreiden virheistä voidaan jättää väliin.

– Nykytiedolla fysiikka ja taito-ominaisuudet voidaan harjoitella kenen kanssa pelaajan tahansa sille tasolle, että pääsee sen osalta NHL:ään. Tämän sanoinkin jo monta kertaa, mutta tärkeämpää on se, miten suhtautuu perheeseen, kavereihin. Miten urheilu ja siviilielämä on tasapainossa. Että onnistuu välttämään niitä samoja henkisiä lukkoja, joita mulla oli.

Hän myös pyrkii tekemään itse niin kuin opettaa. Aamut alkavat yleensä muutaman minuutin meditoinnilla ja kovallakin treenillä. Viikonloput on pyhitetty perheelle, varsinkin nyt, kun esikoinen on vasta muutaman kuukauden ikäinen.

– Ja käyn itsekin urheilupsykologilla joka viikko. Tuntuu koko ajan siltä, että en osaa vielä lähellekään niin paljon kuin haluaisin, Mäntylä sanoo.

Vasemmalta oikealle: Juuso Välimäki, Iiro Mäntylä, Eetu Tuulola, Emil Larmi, Juuse Saros ja Jouni Viitanen.
Kuva © Samuli Huikuri

» Lähetä palautetta toimitukselle