Täällä sitä ollaan n. 100 000 hengen Amiensissa, 120 kilometria Pariisista pohjoiseen. Erittäin ranskalainen pikkukaupunki, ensimmäisen maailmansodan näyttämö (Sommen taistelut). Mä vähän ihmettelinkin tänne tullessa, että mitähän täällä on oikein touhuttu, kun tienvarret oli hautoja täynnä, mutta sitten kun selvitin asian niin tuli mieleen, että taisin nukkua juuri sen historian tunnin millä asiasta puhuttiin.
Kaupungissa on jääkiekko lähes jalkapallon rinnalla ykkösurheiluna. Jääkiekko voisi varmaan olla vieläkin seuratumpaa, mutta halliin ei mahdu 3500 henkeä enempää. Suomesta kulttuuri vielä poikkeaa. Monta kertaa olen ollut täällä ja törmännyt ihmisiin, jotka ensin juttelee vartin jostain jääkiekkoon liittyvästä ja sitten sanoo ettei oikein ymmärrä edes pelin sääntöjä. Mutta innostusta riittää.
Joukkue on ranskalainen, valmentajaa myöten. Olin viime viikkoon asti ainoa ulkomaalainen tässä organisaatiossa, kunnes saatiin tänne toinen ulkomaalainen. Slovakkipakki, joka valmentajan mukaan halusi pois Englannista kun peli oli siellä kaverille liian fyysistä. Täällä siitä ei pitäisi olla pelkoa.
Talon tavoille
Uusia tapoja on taas opittu, niin kuin varmaan moni muukin suomalainen kiekkoilija on täällä tehnyt. Esimerkiksi nettiyhteyksien hankkiminen täällä kesti vähän kauemmin, kuin mihin kotona oli tottunut, mutta ehkä suurin vaikeus tässä alussa on pikkuinen kielimuuri. Tämä paikka ei varmaan ole paras mahdollinen Ranskassa, ellei sitten puhu sujuvaa ranskaa, sillä ihmisiä ei englannin puhuminen täällä juuri kiinnosta. Olen huomannut, että täällä pärjää monessa paikassa suomella paremmin kuin englannilla.
Juuri pari viikkoa sitten paikallinen poliisisetä laittoi mulle kättä lippaan, vaikka olis pitänyt rikesakko kirjottaa, kun se kuuli selkeästi suomeksi mistä ollaan ja että edellisessä pelissä tuli taas tehtyä maali. Ei tainnut kaveri mua ihan sanatarkasti ymmärtää, tarpeeksi hyvin kuitenkin. Täällä pienessä kaupungissa paikalliset pelaajat on myös melko tunnettuja, eikä siinä toisaalta mitään pahaa ole varsinkaan jos peli kulkee. Ranskalaiset fanit ei muutenkaan ole kovin aggressiivisia - ystävällistä porukkaa lähinnä.
Ranskassa jääkiekon rajoitteena on tietysti jalkapallo, mutta myös se ettei peli juurikaan leviä median välityksellä. Mä olen monta kertaa keskustellut pitkäänkin paikallisten ihmisten kanssa jääkiekosta, vaikka itse en juuri ranskaa puhu ja ne englantia vielä vähemmän. Innostusta lajiin olisi, mutta ainoa mahdollisuus oppia on nähdä pelejä livenä. Runkosarjassa on kuitenkin vaan 28 peliä ja meilläkin muutama vieraspeli on melkein tuhannen kilometrin päässä. Juniorityöhön ainakin täällä Amiensissa yritään selvästi panostaa se mikä osataan ja erikoisuutena siitä voi mainita, että lähes kaikkien juniorijoukkueiden valmentajina toimivat edustusjoukkueen pelaajat.
Ainakin täällä Amiensissa on opittu rahan arvo joukkueen suhteen. Vaikka seura viisi vuotta sitten meni konkurssiin, niin nyt on asiat jo melko hyvällä mallilla. Joukkueessa on 14 ns. ammattilaissopimusta. Paljon omia junioreita, ja suurin osa pelaajista käy pelin ohella puolipäivätyössä, loput koulussa. Olen itse ainoa täysipäiväinen ammattilainen, ellei yhtä joka päivä koulusta pinnaavaa junioria lasketa.
Seuran politiikkaan kuuluu ranskalaisuus, joukkueessa onkin melkoinen määrä maajoukkuetason pelaajia sekä aikuisten että nuorten tasolta. Kotimaisuus on täällä tuonut varmasti lisää katsojia. Taloutta ajatellen on ollut hyvä veto rakentaa ranskalainen joukkue ja hankkia niille myös työtä Amiensista. Toisaalta maajoukkuetauko oli, ainakin mulle, melkoinen yllätys kun paikalla oli vaan kahdeksan kaveria ja maajoukkueissa kymmenen peluria!
Suurin erikoisuus tässä joukkueessa on ehkä mun nuori pakkipari, joka on mukana käytännössa vain peleissä. Se aloitti syksyllä lukemaan fysioksi ja vaikka asia oli tiedossa jo keväällä, niin kenellekään ei tullut mieleen, että se ei pääse viikolla yhtenäkään aamuna harjoituksiin, täällä kun harjoitellaan aamuisin. Ei ole muitakaan miehiä ja meillä on kaikesta huolimatta yhteispeli toiminut. Sillä on ainakin virtaa kirmata kulmissa kun mä odottelen maalilla.
Työtä tekemässä - ja tulostakin
Meidän joukkue on viime kauden mestari, ilmeisesti hieman onnekkaidenkin vaiheiden jälkeen, sillä tällä kaudella ei mestarin elkeitä vielä ainakaan ole näkynyt. Ollaan sarjassa keskivaiheilla ja peli on ollut koko ajan vähän sellaista hakevaa. Osan voi laittaa (aina) valmentajan piikkiin, sillä se uusi tällä kaudella koko valmennussuunnitelman ja antoi vastuun fyysisestä valmennuksesta kaupungin jalkapallojoukkueen kuntovalmentajalle, joka luonnollisesti ei jääkiekkoa koskaan ennen ole nähnytkään.
Jalkapalloa ei vielä treeneissä olla pelattu, mutta monta harjotusta on mennyt, ettei olla nähty kiekkoakaan. Kyllä se vanha totuus siinä luistellessa aina välillä käy mielessä, että luistelemaan oppii luistelemalla, mutta pelaamaan oppii vain pelaamalla. Toisaalta alkukaudella oli pelaajilla kova uho joukkueen tasosta ja kun menestystä saatika omia pörssipisteitä ei heti tullut, niin monella kaverilla on itseluottamus ollut koetuksella. Potentiaalia joukkueessa kyllä on, joten toivottavasti saadaan peliä parannettua vielä esiin sarjan vanhetessa.
Itselleni tänne tullessa oli suurin asia ottaa tarjolla oleva iso rooli ja vastuu joukkueen pelistä. Nyt kun tavat ja pelityyli on jo selvillä, niin voi sanoa homman alkavan toimia. Pelata saa ja muutenkin pitää näyttää esimerkkiä. Kunto on kyllä kasvanut kohisten, sillä vaikka tempo täällä ei ole välillä edes Suomen Mestiksen luokkaa, niin lepsuiluun ei kuitenkaan itsellä ole varaa.
Aikaisemmin uralla ei ole oikein tullut paneuduttua pelien ratkomiseen omilla tehopisteillä, mutta joka kausi tässä näköjään uutta voi oppia. Tässä vaiheessa tuntuu pelin puolesta ihan hyvältä ratkasulta lähteä tänne Ranskaan, ja jos tämän kauden saisi vietyä tällä tyylillä läpi, niin keväällä voisi sitten pitkästä aikaa olla tyytyväinen omaan suoritukseen.
