Stanley cup or bust! Colorado Avalanchen kausi 2000-2001

NHL / Artikkeli
Colorado Avalanchen tavoitteet kaudelle 2000-2001 olivat selvät. President Trophy ja Stanley Cup olisi saatava Denveriin tai kausi olisi epäonnistunut, ja päitä alkaisi putoilla. Mutta korkealle asetettuja tavoitteita ei pelkästään saavutettu, vaan ne jopa ylitettiin. Runkosarja voitettiin selvällä piste-erolla, Stanley Cupin finaalissa hallitseva mestari nujerrettiin seitsemässä ottelussa, joukkueen piste-ennätykset pantiin uusiksi, organisaation nuorten pelaajien joukko valittiin NHL:n lupaavimmaksi ryhmäksi, ja kesäkuun palkintogaalassa voitettiin useita henkilökohtaisia palkintoja. Tämän paremmin kausi ei voi sujua.

Viime kevään pettymyksen jälkeen toimitusjohtaja Pierre Lacroix lähti uuteen kauteen entistä päättäväisempänä. Ensin hän varmisti keväällä hankitun veteraanin Ray Bourquen jatkamisen seurassa, ja kauppasi sitten varaustilaisuuden yhteydessä hyökkäävän puolustajan Sandis Ozolinsin Carolinaan. Kesän ja syksyn kuluessa tehtiin uudet sopimukset lukuisten runkopelaajien kanssa. Heinäkuussa jatkon varmistivat Eric Messier, Stephane Yelle ja Ville Nieminen. Elokuun alussa joukkoon lisättiin useita farmijoukkueen pelaajia sekä Dan Hinote. Paria viikkoa myöhemmin vuoden jatkosopimuksen allekirjoittivat tämän kesän vapaat agentit Jon Klemm ja Joe Sakic. Syksymmällä solmittiin sopimukset vielä nuorten runkopelaajien Adam Deadmarshin, Milan Hejdukin ja Chris Druryn sekä lopuksi (27.9.) puolustajaveteraani Adam Footen kanssa. Viimeisten sopimusneuvottelujen päättyessä varsinainen kausi olikin jo alkamassa.

Kauden alkupuolisko

Kausi alkoi loistavasti, sillä ensimmäinen tappio tuli vasta lokakuun lopulla kauden kahdennessatoista pelissä! Lokakuun loistoputken kruununa oli 17. päivän jatkoaikavoitto Washingtonista, jolla voitolla Patrick Roy siirtyi maalivahtien kaikkien aikojen voittotilaston kärkeen (448 voittoa - 264 tappiota - 105 tasapeliä 847 pelissä). Vauhdikkaan alun siivittämänä ensimmäinen vartti sujui erinomaisesti. Ensimmäisestä 20 pelistä hävittiin vain kolme, eikä pisteetön putki ollut kertaakaan kahta ottelua pitempi. Hyökkäyksessä loisti varsinkin ketju Forsberg-Drury-Hejduk, mutta ei kakkosketju Sakic-Tanguay-Deadmarsh tästä kolmikosta juurikaan jälkeen jäänyt. Puolustajista tehokkaimin kauden aloitti yllättäen ykkösylivoimaan päässyt Adam Foote, jonka pelisuoritus olikin ensimmäisen neljänneksen positiivisin yllätys.

Toisella neljänneksellä vauhti alkoi hieman hiipua, mutta pisteitä kertyi siihen malliin, että organisaation vanhan piste-ennätyksen (107) särkyminen alkoi näyttää selvältä. Sarjan puolessavälissä joukkueella oli koossa jo 59 pistettä, joka tasaisella vauhdilla tarkoitti 118 pisteen kautta. Toimitusjohtaja Lacroix tyytyikin kauden alkupuoliskolla vain tarkkailemaan konemaisen varmasti edennyttä ’Lanche-joukkoa. Ainoat Lacroix'n tekemät siirrot olivat ilman peliaikaa jääneen veteraani Aleksei Gusarovin kaupaaminen NY Rangersiin ja sopimuksen tekeminen juniorisarjassa loistaneen varauksen Jordan Krestanovichin kanssa.

Kauden toisella vartilla otti hyökkäyksessä päävastuun uusi ykkösketju Sakic-Tanguay-Hejduk, joka nopeasti nousikin yhdeksi NHL:n huippuketjuista. Alkukaudesta takkuillut kapteeni Sakic pääsi huimaan vauhtiin ja kiri kauden puolivälissä pistepörssin kärkeen. Ykkösketjun vasen laita Alex Tanguay oli kauden puolessavälissä tehnyt maaleja lähes saman verran kuin koko viime kaudella yhteensä (16 - 17) ja oli lähes piste per peli vauhdissa. Tässä vaiheessa alkukauden tehopari Forsberg-Drury kärsi loukkaantumisista, kuten Ed Jovanovskin tyrmäämäksi joutunut Adam Deadmarshkin. Loukkaantumisista tervehdyttyään Peter Forsbergin peli kangerteli välillä niin pahasti, että valmentaja Hartley tiputti hänet kolmosketjuun asti innoitusta hakemaan.

Kahden edelliskauden tapaan valmentaja Bob Hartley jatkoi uusien, nuorten pelaajien sisäänajoa. Tulokkaiden peluuttamista vauhdittivat hyökkääjien loukaantumiset ja peliaikaa lohkesi niin farmimiehille Rob Shearerille, Brad Larsenille ja Ville Niemiselle kuin alusta alkaen ylhäällä olleille Dan Hinotelle, Scott Parkerille ja maalivahti David Aebischerille. Toisin kuin kahtena edellisenä kautena, jolloin tulokkaat olivat ykkös/kakkos-kentän miehiä (Hejduk, Drury, Tanguay, Skoula), niin nyt olivat vuorossa kolmos/nelosketjun miehet. Suurimman vaikutuksen Hartleyhin ja Lacroixiin teki ennakkoluuloton ex-Tappara Ville Nieminen, joka oli kauden puolessa välissä pelannut 13 pelissä ollen tehotilastossa plussan puolella (2+2, 6 PIM, +2). Peliaikaa oli herunut keskimäärin vajaa kymmenen minuuttia pelissä.

Puolustus kärsi Adam Footen loukkaantumisista, mutta organisaation onneksi Avalanchen rivipuolustajat Greg de Vries, Jon Klemm, Aaron Miller ja Martin Skoula nostivat pelitasoaan ja paikkasivat Footen poissaolon synnyttämän vajeen. Varsinkin de Vries pelasi läpi kauden paljon yli häneltä odotetun tason ja aikaisemmin lähinnä kolmosparissa pelannut "Devo" nostettiin välillä jopa ykköspariin johtavan puolustajan Ray Bourquen rinnalle.

Toinen puolikas

Vuodenvaihteen jälkeen Coloradon vakuuttava vyöryntä jatkui, eivätkä menoa hidastaneet kovan onnen sotureiden Adam Footen ja Adam Deadmarshin uudet loukkaantumiset. Peter Forsbergin normaalia ailahtelevampi peli jatkui, mutta Sakicin johtama ykkösketju jatkoi tammikuussa huimaa vauhtiaan, ja kuun puolivälissä kaikki ykkösketjun miehet olivat pistepörssissä viidentoista parhaan joukossa. Sentteri Sakicin johtaessa pörssiä oli oikea laita Hejduk 14. ja kertaalleen NHL:n viikon pelaajaksi valittu Tanguay 15. Footen loukattua Owen Nolanin taklauksesta olkapäänsä leikkauskuntoon, farmista kutsuttiin korvaajaksi nuori puolustaja Rick Berry. Hyökkääjistössä Stephane Yellen, Druryn ja Forsbergin loukkaantumisten takia sai NHL-kasteensa taas uusi farmimies, sentteri Yuri Babenko.

Helmikuun lopussa joukkueelle tuli kauden pahin notkahdus. Tammikuun kymmenen pelin häviöttömän pelin putkea seurasi neljän pelin tappioputki ja helmikuun alussa seitsemästä pelistä tuloksena olikin vain yksi voitto ja yksi tasapeli. Juuri kun joukkue oli saanut käännettyä kurssin uudestaan voittojen tielle kahdella vierasvoitolla, niin 22. helmikuuta toimitusjohtaja Pierre Lacroix yllätti kiekkomaailman suurkaupalla. Tervehtynyt voimahyökkääjä Adam Deadmarsh, luottopuolustaja Aaron Miller, lupaus Jared Aulin sekä varausvuoroja matkasi Los Angelesiin, josta Denveriin saapuivat tähtipakki Rob Blake ja nuori sentteri Steve Reinprecht. Osa jääkiekkoa seuraavista toimittajista ja NHL-joukkueiden toimitusjohtajista kyseenalaistivat Blake-kaupan järkevyyden, mutta kauppa oli selkeä osoitus Lacroixin valitsemasta linjasta: Cup or bust!

Vaikka Rob Blake ei pystynyt polvivamman vuoksi pelaamaan ehjää loppukautta, eikä Adam Foote palannut kentälle ennenkuin runkosarjan lopussa, niin Colorado jyräsi hämmästyttävällä teholla kauden lopun. Maaliskuun otteluruuhkista ja vaikeista vieraskiertueista selvittiin kunnialla ja vauhtia antoivat kauden puolivälin notkahduksestaan toipunut rookie-kakkosvahti David Aebischer ja helmikuun takeltelujen jälkeen pelinsä kasaan saanut Patrick Roy. Mutta kaikista kirkaimpana loisti mahtavan kauden pelannut Joe Sakic. Vaikka Jaromir Jagr lopulta menikin pistepörsissä Burnaby-Joen ohi, niin 118 pisteen (54 maalia ja 64 syöttöä) kautta voidaan pitää nyky-NHL:ssä supersaavutuksena.

Kokonaisuudessaan Avalanchen runkosarja oli tasaisen tappava. Viimeiseltä neljännekseltä kertyi pisteitä saman verran kuin ensimmäiseltäkin eli 31, joten vaihteluväli kauden eri vaiheissa oli varsin pieni: ensimmäisellä ja neljännellä kerättiin siis 31 pistettä ja toisella ja kolmannella 28 pistettä - puolikkaat menivät tasan 59-59. Mitään todella pahoja notkahduksia ei kauden aikana tullut, ja runkosarjan tavoitteeksi asetettu ”kotietu koko pudotuspelien ajan” ( = President Trophy) saavutettiin lopulta varsin selvällä piste-erolla, sillä lännen kakkonen Detroit ja idän ykkönen New Jersey jäivät 111 pisteeseen.

Erinomaisen runkosarjan ansiosta joukkuen rikkoikin useita organisaation ennätyksiä: 118 pistettä oli 11 pistettä enemmän kuin organisaation aikaisempi piste-ennätys, ja ensimmäisen kerran joukkue päästi kauden aikana vähemmän kuin 200 maalia (192). Muita organisaation uusia yhden kauden ennätyksiä olivat mm. eniten voittoja (52), eniten kotivoittoja (28), eniten kotipisteitä (63) ja vähiten tappioita (20). Tosin tehdyissä maaleissa ei päästy lähellekään kultaisen kahdeksankymmentäluvun aikoja. Kaudella 1983-84 Stastnyt, Goulet ja kumppanit mättivät 360 maalia, kun tällä kaudella eniten maaleja tehnyt New Jerseykin jäi alle 300:n (295). Läntisen konferenssin maalinteko-tittelin Avalanche kuitenkin otti, sillä Devilsien lisäksi muutkin Avseja enemmän maaleja tehneet joukkueet löytyivät idästä (Pittsburgh, Ottawa).

Valmentaja Bob Hartley ajoi jälleen kerran sisään uusia HYVIÄ tulokkaita. Hyökkäyksessä paikkansa lunastivat tamperelaisen Ville Niemisen lisäksi monikäyttöinen agitaattori Dan Hinote ja rauhanturvaaja Scott Parker. Myös kesken kauden Losista mukaan tullut 24-vuotias Steve Reinprecht voidaan vielä laskea uudeksi tulokkaaksi. Puolustuksessa Rick Berry ehti pelata ansiokkaasti 19 peliä, ennenkuin hänet palautettiin AHL:n Hersheyhin. Maalissa sveitsiläinen David Aebischer selvitti - kiitos tiukan loppukirin - kautensa tyylikkäästi.

Stanley CUP - pelit ja henkilökohtaiset palkinnot

Playoffsit sujuivat kahdeksan ensimmäisen ottelun ajan käsikirjoituksen mukaan. Vancouver Canuks kaatui suoraan neljässä ottelussa ja sarjaa Los Angelesia vastaan johdettiin jo otteluvoitoin 3-1 - mutta sitten joukkueeseen iski asennevamma. LA Kingsit ottivat kaksi perättäistä 0-1 -voittoa ja pakottivat Avalanchen seitsemänteen peliin. Vasta ollessaan selkää seinää vasten joukkue sai hyökkäyspelinsä kulkemaan ja teki seitsemännessä ottelussa voittoon tarvittavat maalit. Los-sarjan jälkeen tapahtui Avanlanchen pudotuspelien käännekohta. Tähtisentteri Peter Forsberg joutui vahingoittuneen pernan vuoksi sairaalaan leikattavaksi ja joutui olemaan sivussa pelikentältä pudotuspelien loppuvaiheiden ajan.

Kahden ensimmäisen kierroksen ajan Avalanche-joukkue oli luottanut siihen, että joku porukan supertähdistä kääntäisi tasaiset ottelut heidän edukseen. Forsbergin loukkaantumisen jälkeen pelaajat kuitenkin sisäistivät olevansa JOUKKUE, ei vain ryhmä tähtiä, supertähtiä ja rivipelaajia. Jokainen pelaaja nosti pelaamisensa tasoa ja Joukkue jyräsi tieltään ensin Läntisen konferenssin finaaleissa St. Louis Bluesin ja lopulta NHL:n finaaleissa hallitsevat mestarit New Jersey Devilsit. Vaikka kahden viimeisen sarjan voitot olivat ennenkaikkea koko joukkueen ansiota, niin yksilöistä joukkojen kärkeen nousivat pudotuspelien pistepörssin voittanut kapteeni Joe Sakic ja kolmannen Conn Smythe -trophynsä kuitannut maalivahti Patrick Roy.

Kesäkuun palkintogaalassa Avalanche-tähtien suitsutus jatkui: Joe Sakic voitti sekä Hart- että Lady Byng-trophyn, valittiin liigan ykköskentällisen keskushyökkääjäksi ja oli liigan paras pelaaja myös NHL-pelaajien mielestä (Lester B. Pearson Award). Lisäksi Avsien kolmosketjun laituri Shjon Podein palkittiin King Clancy-trophyllä yhteiskunnan hyväksi tehdystä hyväntekeväisyystyöstään.

Arvosanat

Johtoryhmä

Pierre Lacroix kokosi ryhmän ja Bob Hartley johti sen mestariksi. Hartley on valmentanut NHL:ssä kolme kautta ja joka kerta joukkue on ollut neljän parhaan joukossa. Kehittynyt peluuttajana kausi kaudelta ja todennäköisesti jatkaa Avalanchen valmentajana vielä pari seuraavaa vuotta. Arvosanat: Lacroix 10, Hartley 10.

Maalivahdit

Patrick Roy teki yhden kauden voittoennätyksensä (40) sekä meni kauden aikan kaikkien aikojen voittolistan kärkeen. Patrickin edessä pelaava joukkue on kuitenkin niin hyvä, että valinta NHL:n ykkös- tai kakkos-tähdistöön, puhumattakaan Vezina Trophyn voittajaksi, oli mahdotonta. Pudotuspelien ensimmäiset ottelut Roy jatkoi - välillä haparoiden - runkosarjamaisia rutiiniesityksiä, mutta pudotuspelien ratkaisuvaiheissa oli joukkueen tärkein yksilö. Arvosanat: runkosarja 8, pudotuspelit 10.

Tulokasmaalivahti David Aebischerin kausi oli vuoristoratamainen. Kausi alkoi komeasti neljällä voitolla neljästä pelistä, mutta kauden keskivaiheilla tuli notkahdus. Loppukauden hyvien esitysten ansiosta hänen torjuntaprosenttinsa nousi 90 prosenttiin, mikä on nuorelle kakkosmaalivahdille hyvä lukema. Arvosana runkosarjassa: 8.

Puolustajat

Adam Foote aloitti kauden ennätysvauhtia, mutta lopulta runkosarja meni piloille loukkaantumisten vuoksi. Coloradon onneksi Foote tervehtyi pudotuspeleihin, sillä hän oli joukkueelle elintärkeä painiessaan vastustajien voimahyökkääjien Todd Bertuzzin, Adam Deadmarshin, Keith Tkachukin ja Bobby Holikin kanssa. Yllätti hyökkäystehoillaan finaalisarjan kuudennessa ottelussa. Arvosanat: Runkosarja 7, pudotuspelit 10.

Ray Bourque pelasi runkosarjan kuin kone. Vierellä miehet vaihtuivat, mutta veteraanin pelitaso säilyi korkealla ottelusta toiseen. Joukkueelle pukukopissa yhtä tärkeä kuin kentällä. Playoffseissa ylipeluutus ja kovat henkiset paineet alkoivat näkyä, eikä pelannut aivan huipputasollaan, mutta Bourquen ”hyvä taso” on korkeampi kuin normaalipelaajan supertaso. Arvosanat: Runkosarja 10, pudotuspelit 9.

Rob Blaken tulo joukkueeseen toi puolustuksen kiekolliseen ja kiekottomaankin peliin aivan uuden ulottuvuuden. Robin loukkaantumisherkkyys oli - ja on - ongelma, mutta Blake oli playoffseissa häneen sijoitetun panostuksen arvoinen. Arvosanat: Runkosarja -, pudotuspelit 10.

”Big three”:n varjossa loput kolme luottopakkia Skoula, de Vries ja Klemm pelasivat hienon kauden. Skoula kärsi kakkosvuoden kirouksesta kauden ensimmäisellä puoliskolla, mutta hienon loppurutistuksen ansiosta teki sekä uuden piste-ennätyksensä (25) että maaliennätyksensä (8). Pudotuspeleissä Skoulan pelitaso heittelehti ja siksi peliaika vaihteli todella paljon. Finaalisarjan lopulla nousi kuitenkin joukkueen nelospakiksi, mutta koko kauden suoritus ei vastannut odotuksia. Arvosanat: Runkosarja 7 1/2, pudotuspelit 7 1/2.

Runkosarjassa puolustuksen suurin yllättäjä oli Greg de Vries. Hän nousi marginaalipelaajasta luottomieheksi ja teki sekä piste- että syöttöennätyksensä (5+12 = 17). Lisäksi Gregin teholukema oli komea +23. De Vries kiitteli kehittyneestä pelistään kesällä tekemäänsä painoharjoittelua, jossa hän keskittyi aiempaa enemmän jalkojen trenaamiseen, mikä näkyikin pelissä parantuneena liikkuvuutena. Teki pudotuspeleissä kanssapelaajat, vastustajat ja katsojat yllättäneitä ylössyöksyjä, mutta maalitili jäi pudotuspelissä avaamatta. De Vriesin fyysinen panos puolustuksessa jäi usein huomiota vaille. Arvosanat: Runkosarja 9, pudotuspelit 8.

Vain yhtä pienemmän teholukeman kuin de Vries sai runkosarjassa pakkien ahkerin taklaaja Jon Klemm (175 taklausta). Klemmari kärsi pudotuspelissä polvivammasta, eikä vastannut pudotuspeleissä minun odotuksiani, vaikka täyttikin luotettavan peruspakin paikan. Arvosanat: Runkosarja 8, pudotuspelit 7.

Hyökkääjät

Joe Sakic pelasi upean kauden ja hänen saamansa palkinnot on jo mainittu aiemmin. Vaikka loukkasi olkapäänsä pudotuspeleissä, niin pelasi kahta vailla kaikki kauden pelit. Arvosanat: Runkosarja 10, pudotuspelit 10.

Alex Tanguay ei kärsinyt kakkosvuoden kirouksesta. Pani runkosarjassa piste-ennätyksensä uusiksi ja finaalisarjassa kolmessa viimeisessä pelissä yhtä hyvä kuin Sakic. ”Superstar-in-waiting”. Arvosanat: Runkosarja 10-, pudotuspelit 10-.

Milan Hejduk ylitti 40 maalin rajan ja ensi vuonna tavoitteena onkin 50 maalin maaginen raja. Johti pitkään pudotuspelien pistepörssiä, mutta hiipui finaalisarjassa rattijuopumustapauksen tultua julkisuuteen. Tarvitsee ensi kaudeksi henkistä kovuutta lisää. Henkisestä kovuudesta ei ole puutetta Chris Druryllä, joka teki pudotuspeleissä tärkeitä ja näyttäviä maaleja. Runkosarja meni ailahtelevammin, mutta osasyynä oli loukkaantumiset. Drury ja Hejduk ovat pelaajia, jotka tarvitsisivat vierelleen voimahyökkääjän pitämään vastustajien vahingoittamisyritykset kurissa. Arvosanat: Hejduk, runkosarja 9 1/2, pudotuspelit 8 1/2 ; Drury, runkosarja 8 +, pudotuspelit 9 1/2 .

Peter Forsberg pelasi ailahtelevasti Sakicin superkauden varjossa. On kuitenkin joukkueessa ja koko NHL:ssä todella korkealle arvostettu pelaaja. Ensi kauden kunto on kysymysmerkki, vaikka lääkärit sanoivatkin täydellisen toipumisen olevan mahdollista. Arvosanat: Runkosarja 8+, pudotuspelit 8+.

Kolmosketjun veteraanit Stephane Yelle, Shjon Podein ja Eric Messier pelasivat erinomaiset pudotuspelit, mutta varsinkin Yelle pelasi rikkonaisen runkosarjan. Podein sivusi omaa runkosarjan maaliennätystään ja vastasikin lähes yksinomaan tämän kolmikon hyökkäystehoista. Arvosanat: Yelle, runkosarja 5, pudotuspelit 9- ; Messier runkosarja 7, pudotuspelit 9- ; Podein runkosarja 8 1/2, pudotuspelit 9-.

Rookieista kaikki pelasivat hyvän kauden ja olivat joukkueelle elintärkeitä finaalisarjassa. Monikäyttöinen Dan Hinote pelasi niin sentteriä kuin laituriakin ja nousi NHL:n agitaattorien kärkipäähän - ensi kaudella jenkiltä odotetaan kovempia tehoja hyökkäypäässä. Ville Nieminen nousi NHL:n parhaan joukkueen vakiokokoonpanoon ja mahdollisti Rob Blaken hankinnan. Hän oli runkosarjassa hyvä ja pudotuspeleissä vieläkin parempi. Steve Reinprecht jäi tästä kolmikosta vähäisimmälle huomiolle, mutta saattaa olla ensi kaudella pisteillä mitattuna Avsien tehokkain kakkosvuoden pelaaja. Arvosanat: Hinote, runkosarja 7, pudotuspelit 9 ; Nieminen runkosarja 8, pudotuspelit 8 1/2 ; Reinprecht, runkosarja 7, pudotuspelit 7 1/2.

Coloradon nelosketju ei runkosarjassa täyttänyt siihen asettamiani odotuksia, mutta pudotuspelien lopussa venyi hämmästyttävästi. Scott Parker aloitti tappelupuolella kauden ansiokkaasti, hiipui loukkaantumisten vaivaamana kauden puolivälissä, mutta piristyi uudestaan loppukaudesta. Pudotuspelissä Parker ei päässyt kentälle kuin Vancouver-sarjassa, jossa roolina oli pitää Donald Brashear kurissa ja nuhteessa. Parkerin pudotessa kokoonpanosta tilalle nousi varsin surkean runkosarjan pelannut Chris Dingman. Dinger oli finaalisarjassa yksi Coloradon suurimpia positiivisia yllättäjiä ja saattoi sillä pelastaa jatkonsa Denverissä vielä tämän kauden jälkeenkin. Luultavasti viimeistä kauttaan vetävän veteraani Dave Reidin peliaika oli hieman näitä näitä tappelijoita runsaampaa, koska hän pääsi pelaamaan myös alivoimaa. Reidin panos onkin nykyisin merkittävämpi rookieiden opastajana ja kannustajana kuin varsinaisesti pelaajana kentällä. Ehkä Dave onkin ensi kaudella valmentajana jossakin AHL-joukkueessa. Arvosanat: Parker, runkosarja 7, pudotuspelit 5 ; Dingman runkosarja 4, pudotuspelit 8 ; Reid, runkosarja 5, pudotuspelit 7.

Runkosarjassa piipahteneista jäävät Rick Berry, Rob Shearer, Yuri Babenko sekä Brad Larsen vähäisen peliajan vuoksi ilman arvosanaa, samoin kuin kesken kauden myydyt Adam Deadmarsh ja Aaron Miller.

» Lähetä palautetta toimitukselle