Se oli pienestä kiinni - nuorten MM-kisojen loppukatsaus

MAAJOUKKUE / Artikkeli
Tämän vuoden nuorten MM-kisat olivat Suomelle sekä menestys että pettymys. Pronssimitali oli hyvä saavutus, mutta kolmen kärkimaan - Venäjän, Kanadan ja Suomen - väliset erot olivat todella pieniä. Hitusella onnea ja tarkemmalla pelillä loppuottelupaikka olisi ollut Suomen, eikä Kanada olisi ollut finaalissa mikään mahdoton voitettava.

Suomi oli hemmetin hyvä

Suomen kehitysprosessi kulki runkosarjan ajan junamaisesti eteenpäin, mutta pudotuspeleissä yritys muuttui turhan pakonomaisiksi. Joukkueen huippusuoritukset osuivat kisojen puolivälin runkosarjapeleihin Venäjää ja Kanadaa vastaan. Ensimmäisessä Venäjä-pelissä Suomi hallitsi tapahtumia tulevia maailmanmestareita vastaan lähes koko pelin ajan, vaikka 2-1 voittomaali tulikin vasta aivan viime minuutilla. Tulevaa hopeajoukkuetta Kanadaa vastaan Suomi pelasi rohkean pelin, eikä 4-1 voittonumeroissa ole yhtään liikaa nuorten leijonien eduksi. Mutta näiden otteluiden liikettä ei puolivälieräpelissä Tsekkiä vastaan, eikä välierässä Venäjää vastaan enää tavoitettu. Sveitsiä vastaan pelattu pronssipeli ratkesi Tuomo Ruudun kahdella tahtomaalilla ja Kari Lehtosen luotettavalla torjuntapelillä.

Kokonaisarvosanaksi turnauksesta antaisin Suomelle hyvä plus. Joukkueessa ei ollut epäonnistujia ja koko kauden teemoina olleet ”yritteliäisyys, rohkeus, kurinalaisuus” toteutuivat turnauksessa. Suomi voitti Fair play-tilaston ja ainakin minua ilahdutti suomalaisten nuorten urheilullinen käytös kentällä, varsinkin kun sitä vertaisi parin muun joukkueen typerään machoiluun, kostomentaliteettiin ja holtittomaan mailankäyttöön. Ja kovan pelin ystäville tiedoksi, fair play-tilaston voittaminen ei tarkoita että Suomi pelasi neitikiekkoa, vaan Suomi pelasi fyysistä kiekkoa sääntöjen rajoissa. Yksikään turnauksen joukkueista ei pystynyt pelottelemaan Suomea tai suomalaisia pelaajia pois heidän omasta pelistään, vaan nuoret vastasivat taklaukseen taklauksella
ja jättivät sikailut sikseen.

Runkosarjan voitollisen Venäjä-pelin jälkeen päävalmentaja Westerlund korosti puolustuspelaamisen merkitystä tiukoissa peleissä. Kysyessäni valmentajalta pelin jälkeen kuinka
puolustusvoittoisalla taktiikalla otteluun lähtenyt joukkue voi hallita kiekollista peliä niin selvästi kuin Suomi ensimmäisessä Venäjä-matsissa hallitsi, EW vastasi:

- Siinä se on sen salaisuus. Jos joukkue puolustaa hyvin, niin se saa enemmän hyökkäysmahdollisuuksia. Puolustetaan hyvin, otetaan kiekko pois vastustajalta, hyökkäys. Jos
puolustat huonosti, joudut yleensä lähtemään omalta alueelta, ehkä vastustajan laukauksen jälkeen. Tämän päivän kiekossa niistä hyökkäyksistä ei juurikaan tehdä maaleja. Jos pystyy puolustamaan vastustajan puolustusalueen jo hyvin, saa ehkä jo siellä kiekon ja on lyhyt matka maalintekoon. Jos luovutat keskialueen, niin puolustat omaa siniviivaa, siitä saa ehkä kaikkein parhaimman lähdön. Tai jos vastustaja pelaa päätyyn, niin siitä nopea kääntö. Tavallaan joka metrin puolustaminen, sitä kautta saadaan paremmat hyökkäykset.

- Keskittyikö Suomi tässä pelissä oman sinisen puolustamiseen, kun Venäjän hyökkäys tuntui pysähtyvän koko ajan Suomen siniselle?

- Ei me päästy hyökkäysalueella sillä tavalla karvaamaan, ja se tarkoittaa sitten keskialueen puolustamista ja sininen on takalinja keskialueenpuolustamisessa. On edelleen muistettava että Venäjän yksilöistä osa on huippuyksilöitä ja hyökkäykset ovat kaikki vaarallisia, siinä ei voi yksikään 1-1 tilanne herpaantua.

Toisessa Venäjä-ottelussa - ratkaisevassa välieräpelissä - Suomi tasaisen ensierän jälkeen jäi varsin pahasti venäläisten vyöryttämäksi. Välittömästi ottelun jälkeen Westerlund pohdiskeli tappion syitä tähän tapaan.

- Kyllä tuntui vähän että meidän moottori oli jossain tilanteessa pienempi. Venäjä liikkui siellä aika
hyvin, eikä me ei pysytty liikkeessä mukana. Tuli jättösyöttöjä ja taas uusi jättö ja me jouduttiin
kulkemaan niinkuin askeleen jäljessä. ... Se meidän isoin asia oli että hyökkäyksestä meille ei tullut enää ensimmäisen syötön jälkeen enää apuja, vaan meidän pelaajat katosivat jonnekkin. ... Joko pakki joutui ruiskaseen suoraan tai jos me saatiin yksi syöttö, niin sitten ei enää löytynyt meidän kiekottimilta pelaajilta jalkoja tuoda apuja, jotta olisi päästy pelaamaan. Todennäköisesti ei liike riittänyt, meidän liike ei riittänyt.

Ja jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen:

- Venäjä pystyi nyt pelaamaan paljon paremman pelin kuin näissä kauden aikaisemmissa peleissä meitä vastaan. Tässä turnauksessa ne eivät ole pelanneet läheskään niin kurinalaisesti kuin tänään, eivät tehneet virheitä eivätkä ottaneet jäähyjä, eikä me saatu edes heidän maalivahtiaan kunnolla töihin. ... irtokiekot, ensimmäisen se [maalivahti Medvedev] torjuu, sitten se ei enää oikein pääse
liikkeelle. Siinä oli muutamia tilanteita ensimmäisessä erässä ja toisessa erässä pari.

Todetessani että ottelussa oli kova vauhti ja kysyessäni oliko kova tempo juuri sellaista, jota hän toivoi ottelusta etukäteen Westerlund totesi.

- Oli siinä vauhtia, ekan erän loppuun se vähän hyytyi. ... toisessa erässä oli kauhea tempo päällä, kyllä me sitä haettiin, sitä me ollaan koko ajan haettu. Meidän neljä kenttää ei silti riittänyt Venäjän kolmea kenttää vastaan. Siihen me tietenkin laskettiin, että kun me tehdään alusta asti niin, niin kyllä niille sitten tulee hyökätessä virheitä. Meillä ei sitten vaan ollut energiaa kääntää puolustuspeliä hyökkäyspeliksi.

Lukiessani hävityn välieräottelun jälkeen Jatkoajan keskustelupalstaa huomasin siellä kyseltävän
päävalmentajan taktisia muutoksia tämän Venäjä-välieräottelun ensimmäisen erätauon aikana.
Lainaan tässä muokkaamaani nimimerkki Susi Mikkolaisen keskustelupalstalle lähettämää viestiä.

- Voihan itku, Erkka Westerlund. Kuinka pystyit tukehduttamaan Suomen pelin noin täydellisesti? Suomi hallitsi ottelun alkua mielin määrin, kun karvattiin ylhäältä ja otettiin venakoilta vauhti pois heti alkuunsa aivan kuten koko Kanada-pelin ja Tsekkipelin 1. erän ajan. Mutta mitä se sitten oikein teki? Laittoi 2. ja 3 erään kärkikarvaajan jo selvästi passiivisemmaksi ja näin Venäjä pääsi peliin mukaan. Samaa tahtia suomalaisilta katosi täysin kiekon käsittely, kun varman päälle pelaamisen johdosta kiekko työnnettiin päätyyn. Suomi lahjoitti täysin pelin hallinnan Venajälle. Tuo sama näkyi jo Tsekkipelissä ja silloin onni oli myötä. Nytpä sitten taitavampi Venäjä rankaisi hyökkäyksellä, jota vastaan Suomi oli asemoitunut siten, että Venäjä sai tulla punaviivalle, jolloin vasta ensimmäinen pelaaja kävi kimppuun ja siniviivalla oli muut pelaajat neljän linjassa.

Kuinka voi olla mahdollista, että Suomen parasta asetta eli liikkuvuutta ei käytetty ollenkaan 1. erän jälkeen. Ja kun vielä tiedettiin Venäjän pelaavan kolmella ketjulla. Kaikki liike lakkasi, kun alettiin passivoittaa peliä. Venäjä oli täysin hukassa ottelun alun. Miksi mennä muuttamaan taktiikka jo toiseen erään 1-1 tilanteessa?

Soitin päävalmentaja Westerlundille turnauksen jälkeen ja kysyin häneltä asiaa; muuttiko Suomi karvauspeliään passiivisemmaksi ensimmäisen erätauon jälkeen?

- Ei missään tapauksessa. Ihan päinvastaista yritettiin, mutta meidän liike ei riittänyt, Venäjä liikkui
paremmin. Me jäätiin siinä ottelussa potkun jälkeen ja vähän tuntui että siinä ottelussa meidän pelaajien välitykset ei ollut ihan vastaavanlaiset kun ne oli Venäjällä - ja se oli tietenkin yllätys. Kun arvioi niitä neljää peliä mitä me Venäjää vastaan pelattiin niin tämä peli oli ylivoimaisesti heidän paras pelinsä. ... Me yritettiin lähteä puolustamaan koko ajan niin ylhäältä kuin mahdollista, mutta me ei pystytty siihen vaan peli valui meidän omaan päätyyn. Ja kaikkein pahinta siinä oli että
sen jälkeen me ei enää pystytty lähtemään omiin hyökkäyksiin. Koska meidän puolustuspeli ei onnistunut niin hyvin, niin tavallaan energia oli käytetty siinä puolustusvaiheessa. ...

Ja ilman lisäkysymystä seurasi lisää puhetta.

- Ehkä siinä kuitenkin tuli se materiaaliero yksilötasolla näkyviin. Tietenkin sitä on vaikeaa arvioida, mutta ei meidän pelaajista olisi kuin kolme-neljä mahtunut Venäjän joukkueeseen, ehkä kolmesta viiteen pelaajaan. Enemmän minulle tuli mieleen, että kertakaikkiaan meidän paukut ei
riittänyt pelissä kun Venäjä pelasi parhaimmillaan. Aivan kuten Venäjän valmentaja sanoi, niin he eivät tehneet hyökkäyspelissä virheitä mitä heillä muuten tahtoo tulla ... Venäläinen kiekkoilu perustuu hyökkäyspeliin, toinen osa kurinalaisuutta [jäähyttömyyden lisäksi] on se ettei joukkue menetä kiekkoja hölmöissä paikoissa hyökkäyspelissä. Me ei saatu hölmöjä menetyskiekkoja nyt, vaan he pystyivät viemään hyökkäykset perille asti ohitse meidän keskialueen puolustuspelin.

- Oliko asennoituminen tähän tärkeään välieräpeliin erilainen kuin aikaisempiin Venäjä-peleihin?
Esimerkiksi puolustusvoittoisempi?

- Ei, ei ollut. Kyllä meillä oli tarkoitus lähteä liikkeessä pysymään Venäjän tahdissa, sillä jos
liikkeessä ei pysy mukana niin sitten on hukassa. Me korostettiin nimenomaan puolustus- ja hyökkäyspelissä tätä kaikkien pelaajien liikkumista. Onhan nämä aikaisemmatkin pelit olleet tasaisia, me ollaan joka kerta oltu häviöllä kun me ollaan lähdetty viimeiseen erään. Venäjällä on
kuitenkin ollut aikaisemmissa peleissä kurittomuutta; he ovat joko ottaneet tyhmiä jäähyjä tai tehnyt hyökkäyspäässä virheitä.

Näin siis päävalmentaja Erkka Westerlund vastaili Jatkoajan kiekkokirjoittajan uteluihin.

Myönnän että en ymmärrä jääkiekon taktisista hienouksista mitään, mutta ymmärrän hyvin Erkka Westerlundin johtopäätökset. Olen nähnyt viimeisen vuoden aikana valmentaja Pliuschevin vetämän nuorisoryhmän kymmenisen kertaa; ensin 18-vuotiaiden MM-kisoissa, sitten marraskuussa Neljän maan turnauksessa ja nyt 20-vuotiaiden MM-kisoissa. Jos jokin tälle ryhmälle on ominaista, niin kuriton pelaaminen ja tyhmien jäähyjen ottaminen. Neljän maan turnauksessa he pelasivat Suomea vastaan kaksi erää valtavalla vauhdilla ja sippasivat kolmannessa erässä pahemman kerran. Nyt tässä ottelussa, ratkaisevassa välieräottelussa, venäläiset todellakin pelasivat käytännöllisesti katsoen virheettömän pelin ja jaksoivat polkea yli 60 minuuttia valtavalla temmolla. Minusta Suomi ei pelannut huonoa peliä, tai päävalmentaja tehnyt taktisia virheitä, vaan vastustaja - erittäin lahjakas Venäjän joukkue - pelasi parhaan ottelunsa mitä minä olen heiltä nähnyt.

Venäjän lisäksi Suomen tiellä maailmanmestaruuteen, tai edes finaaliotteluun, oli nykyinen sarjajärjestelmä. Suomi voitti matkalla lohkovoittoon sekä kultajoukkue Venäjän että hopeajoukkue Kanadan. Kuitenkaan näistä voitoista ei ollut Suomelle mitään hyötyä, päinvastoin. Ensimmäisellä
pudotuspelikierroksella tuli vastaan oman lohkonsa läpi surffaillut Tsekki ja seuraava vastustaja oli Venäjä, eikä heikoin välieriin päässyt joukkue Sveitsi.

Westerlundin mielestä ehkä urheilullisin tapa ratkaista mestaruus olisi pelata kahdeksan huippujoukkueen välillä yksinkertainen sarja. Nythän Suomi ei kohdannut ikäluokan kärkijoukkueista lainkaan USA:ta, Ruotsia eikä Slovakiaa. Sama ajatus on pyörinyt allekirjoittaneenkin mielessä. Ottelumäärä pysyisi samana seitsemänä kuin nykyisinkin, mutta turhat ottelut jäisivät pois. Ja jos TV-yhtiöt haluaisivat loppuottelun, niin se voitaisiin tarvittaessa pelata kahden kärkijoukkueen välillä. Nykyinen kymmenen joukkueen mukanaolo onkin lähinnä keino markkinoida jääkiekkoa perinteisten kiekkomaiden ulkopuolelle. Toivottavasti ensi vuonna mukaan tuleva Saksan joukkue pystyy murtamaan tämän ”kahdeksan joukkuetta ja kaksi turistiryhmää”-asetelman. Saksalla on -83 ikäluokassa useita hyviä pelaajia ja he voittivat 18-vuotiaiden MM-kisoissa Tsekin, Ruotsin ja USA:n joukkueet.

Suomi pelaaja pelaajalta

Joukkueiden tarkemmat tilastot, ottelupöytäkirjat, lehdistötiedotteet ym. löytyvät virallisilta kisasivuilta

Maalivahdit

Kari Lehtonen, mv

6 pelattu - 4 voittoa - torjuntap. 94,31%

Turnauksen direktoraatin valinta kisojen parhaaksi maalivahdiksi ja median kakkosallstarsin veskari. Jos media olisi suorittanut äänestyksen loppuottelun jälkeen, niin todennäköisesti Lehtonen olisi ollut ykköstähdistön maalivahti. Kari pelasi turnauksessa yhden nollapelin (Ranska) ja päästi lopuissa viidessä ottelussa huippumaita vastaan seitsemän maalia (ka. 1,4). Vaikka Lehtonen ei
pelannut yhtään virheetöntä ottelua, niin minusta Lehtonen oli koko turnauksen paras pelaaja. Suomen kenttäpelaajat luottivat häneen ja nuorukainen oli joukkuetovereidensa luottamuksen arvoinen.

Juha Kuokkanen, mv

1 pelattu - 1 voitto - torjuntap. 93,75%

Sai pelata yhden pelin ja voitti henkisesti tärkeän Venäjä-ottelun. Kakkosveskarilta täydellinen suoritus.

Puolustajat

Joni Pitkänen, p

7, 1+3=4, 0 PIM, +6 (7-1)

Pitkänhuiskea oululainen taisi kellottaa Suomen kenttäpelaajista isoimmat jääajat. Nolla (0 PIM) jäähyminuuttia Pitkäsen peliajoilla on hämmästyttävä saavutus puolustajalle. Voitti suomalaispuolustajien sisäisen pistepörssin ja koko joukkueen plusmiinustilaston (+6). Silminnähden nauttii pelaamisesta, eikä päätä huimaa tiukoissakaan paikoissa. Muutti pelityyliään varovaisemmaksi turnauksen edetessä ja panosten kasvaessa. Loistava luistelija, taitava kiekonkäsittelijä ja harhauttelija, luotettava omallakin alueella, erinomainen pelinäkemys niin puolustuspäässä kuin hyökkäyspäässäkin. Ainoa heikkous keskinkertainen laukaus, mutta se paranee kun voimaa tulee lisää.

Olli Malmivaara, p

6, 0+1=1, 2 PIM, +3 (3-0)

Turnauksen järjestäjät(?) palkitsivat Ollin yhtenä kolmesta parhaasta suomalaispelaajasta (muut Lehtonen, Jokinen) ja palkinto meni oikealle puolustajalle. Menestyvä joukkue tarvitsee ”malmivaaroja”, luotettavia puolustajia, jotka pelaavat lähes virheetöntä peliä ottelusta toiseen.
Menoa ei haitannut edes ensimmäisessä Venäjä-ottelussa saatu kymmenisen tikkiä vaatinut suuvamma, eikä tämän jälkeen käytössä ollut kokomaski. Liikkuu kokoisekseen puolustajaksi todella vaivattomasti. Vaikka tehopisteitä ei tässä turnauksessa yhtä enempää syntynyt, niin Ollissa on
hyökkäyspään potentiaalia ainakin samaan kuin Phoenixin Ossi Väänäsessä.

Markus Seikola, p

7, 1+2=3, 16 PIM, +2 (5-3)

Turkulainen ei paljon hymyile, mutta ei anna vastustajallekkaan hymyilemisen aihetta. Ei aivan
yhtä suvereeni puolustuspäässä kuin Malmivaara tai Pitkänen, mutta ei paljon puutu. Seikola on kaikilta ominaisuuksiltaan vähintään hyvä ja edessä lieneekin NHL-tulevaisuus. Voisi käyttää kovaa laukaustaan useammin ja hiukan nopeammin.

Tero Määttä, p

7, 1+2=3, 4 PIM, +4 (6-2)

Alkuvaiheessa mielestäni Suomen paras puolustaja, mutta hiipui pudotuspeleissä. Ei varsinaisia heikkouksia, mutta liike tahtoo välillä loppua. Pahimmat virheet tulivat henkisistä uinahduksista. Välillä tuntuu että Tero miettii jo seuraavaa suoritusta, eikä keskity tekemään senhetkistä
syöttöä/kuljetusta/taklausta parhaalla mahdollisella tavalla. Ensi kaudella San Josen farmissa?

Jyri Marttinen, p

7, 1+2=3, 8 PIM, +3 (5-2)

Puolustuksen positiivisin yllätys. Runkosarjassa erinomainen ja pudotuspeleissä hyvä. Ihmettelen suuresti jollei Jypin miestä varata ensi kesänä NHL:ään, vaikkei mittaa olekkaan vaadittua kuutta jalkaa (183 cm). Vanttera ja vahvajalkainen jässikkä, joka liikkuu hyvin, osaa käsitellä kiekkoa eikä pelkää pelata.

Mikko Viitanen, p

7, 0+0=0, 4 PIM, +5 (5-0)

Taisteli Topi Jaakolan kanssa kuudennen pakin peliajasta. Suoritukset vaihtelivat otteluiden aikana ja tarvitsee pariin ensimmäiseen luistimenpotkuunsa lisää vauhtia. Mitä enemmän miettii pelaamistaan ja siirtojaan, sitä herkemmin tekee virheitä. Silloin kuin antaa pelin tulla selkäytimestä, niin syötöt lähtevät paremmin ja peli kulkee kuin itsestään. Tarvitsee kehittyäkseen lisää kovavauhtisia pelejä ja itseluottamusta.

Topi Jaakola, p

6, 0+0=0, 2 PIM, -1 (0-1)

Kasvatti turnauksen edetessä peliaikaansa pääasiassa Mikko Viitasen kustannuksella. Taito, liikkuvuus ja luistelu ovat kunnossa, mutta pelinluvussa puolustuspäässä parantamisen varaa. Ei ole saanut Kärpissä tällä kaudella vakituisesti peliaikaa, ehkä kevätkausi Mestiksessä vauhdittaisi
kehitystä. Eikä lisävoima tee kenellekkään pahaa. Tilastossa näkyvä ainoa miinus tuli Venäjä-ottelun jatkoaikamaalista. Viimeisestä ottelusta sivussa kuumeen vuoksi.

Hyökkääjät

Tuomo Ruutu, h

7, 4+1=5, 10 PIM, +1 (2-1)

Voimaa. Kisojen selkeimpiä voimahyökkääjiä ja johti joukkuetta kentällä vahvalla esimerkillä. Avausottelun jälkeinen Ruutun siirtäminen Koivun laidasta oman ketjun sentteriksi oli valmennusjohdolta onnistunut veto. Tuomo oli lopulta Jarkko Immosen kanssa joukkueen paras
maalintekijä neljällä maalilla, kolme maaleista tuli ylivoimalla. Saapa nähdä pelaako Tuomo Ruutu
kolmet nuorten MM-kisat, vai nähdäänkö NHL:ssä ensi kaudella kaksi Ruutua?

Jarkko Immonen, h

7, 4+3=7, 6 PIM, +3 (6-3)

Hyökkäyksen isoin yllättäjä. Teki Suomen viidestä voittomaalista kolme. Sai ansaitusti peliaikaa todella paljon ja hienoista hiipumista oli havaittavissa pronssipelissä. Muissa peleissä tasavertainen Tuomo Ruudun kanssa, vaikkei olekaan pelityyliltään mikään runnoja. Aloittajana Suomen senttereistä paras. Pelasi sitkeästi joka puolella kenttää, palkintona NHL-varaus ensi kesänä?

Toni Koivisto, h

7, 3+4=7, 2 PIM, +2 (5-3)

Median valinta kakkostähdistön hyökkääjäksi. Pelissä joukkueen nopein luistelija. Parikin kertaa katsomo voihkaisi ”uuh-ja-aah”, kun Koivisto veti näyttävän koko kentän purjehduksen. Fyysiset ominaisuudet tehdä ura NHL:ssä, mutta se riippuu Tonista haluaako hän sitä itse. Ei Pohjois-Amerikassa kaikkien tarvitse olla muurinmurtajia tai taklauskoneita, tarvitaan sielläkin näyttäviä ja taitavia taitureita.

Jussi Jokinen, h

7, 2+6=8, 2 PIM, +3 (7-4)

Suomen parhaan ketjun Koivisto-Immonen-Jokinen aivot. Voitti joukkueen sisäisen pistepörssin ja valittiin järjestäjien(?) toimesta yhdeksi Suomen kolmesta parhaasta pelaajasta (Lehtonen, Malmivaara, Jokinen). Pystyy pelaamaan sekä sentteriä että laituria, mutta tuntuu olevan
omimmillaan peliätekevänä laiturina. Pelinäkemys ja mailankäsittely huippuluokkaa, eikä luistelussakaan ole moitteen sijaa. Pari kiloa lisää voimaa ja röyhkeyttä, niin tässä on seuraava kärppäläinen hyökkääjätähti.

Pekka Saarenheimo, h

7, 1+0=1, 0 PIM, +1 (2-1)

Immosen ohella hyökkääjistön positiivisin ilmestys. Armotonta yritystä, mikä vihdoinkin viimeisessä pelissä palkittiin maalilla. Vahva patukka, joka luisteli ja häiritsi vastustajaa koko kentällä olonsa ajan. Sai runsaasti peliaikaa alivoimalla. Huom! Nolla jäähyminuuttia puolustavassa ja häiritsevässä roolissa on erinomainen saavutus. Varma tulevaisuus SM-liigassa ”jarkkonikanderina”, ja jos viimeistelytaidot kehittyvät niin ura saatta ureta kakkosketjun maalarilaiturinakin.

Tomi Mäki, h

7, 1+0=1, 0 PIM, +2 (3-1)

Samat sanat kuin Saarenheimosta, mutta ehkä hieman lievennettynä. Harkitsevaisempi pelaaja kuin Saarenheimo. Pelasi sentterin paikalla viimeisessä ottelussa. Ainoa maali tuli tyhjiin Tsekkejä vastaan. Ensi kisoissa luvassa suurempi rooli.

Mikko Koivu, h

7, 1+5=6, 4 PIM, +1 (4-3)

Joukkueen kapteeni ei onnistunut aivan odotetusti. Otteet paranivat turnauksen edetessä ja yritys ei loppunut missään vaiheessa. Pisteitä kyllä tuli melkein yksi per peli, mutta ”se jokin” puuttui. Saatava luisteluunsa lisää sähäkkyyttä ja vartaloonsa lisää voimaa, jotta seuraava askel kohti tähteyttä tapahtuisi. Puolustusalueella välillä vaikeuksissa hitaiden jalkojensa vuoksi.

Tuomas Pihlman, h

7, 2+2=4, 2 PIM, +4 (4-0)

Diesel. Isokokoinen ja vahva jypiläinen aloittaa yleensä pelit pirteästi, mutta mitä pitemmälle ottelu kuluu niin sitä vaikeampi miestä on kentältä löytää. Hyvänä päivänä energiaa riittää vielä pariin hyvään vaihtoon toisessa ja kolmannessa erässä, mutta ei aina. Vaikuttiko syksyn sitkeä
nilkkavamma terävyyden puuttumiseen? Tekopaikkoja ja yritystä löytyy, mutta ero muiden maiden voimahyökkääjiin tulee sähäkkyydessä ja röyhkeydessä - muilta voimalaitureilta niitä löytyy säännöllisesti, Tuomakselta vain toveittain.

Joni Yli-Torkko, h

7, 0+2=2, 6 PIM, +4 (4-0)

Saipan nuorukaisen suoritusta arvioitaessa pitää valita tehdäänkö arviointi ennakko-odotusten mukaan vai puhtaasti suorituksen mukaan. Nolla maalia ja vain kaksi syöttöpistettä seitsemässä pelissä ei ole SM-liigassa tehoilleelle ykkös/kakkoskentän laiturille paljon, mutta plus neljä ja koko ajan parantunut esitys kertoo jo enemmän. Harjoituspelissä saatu kova tälli vaikutti suoritukseen, eikä se maalikaan jäänyt kuin parin sentin päähän.

Kim Hirshovits, h

7, 0+1=1, 6 PIM, +1 (1-0)

Nelosketjun puolustava sentteri, viimeisessä pelissä kolmastoista hyökkääjä. Kolme ensimmäistä
peliä pirteitä esityksiä, Kanada-matsi meni yliyrityksen puolelle ja oli Kimiltä turnauksen huonoin
esitys. Tekopaikkoja oli pariinkin maaliin, mutta homma ei edennyt tolppalaukausta pidemmälle. Aloitusprosentti, 47%, ei vastannut odotuksia, mutta ”ei yhtään omiin”-tavoite tuli saavutettua. Tarvitsee otteisiinsa lisää suoraviivaisuutta ja jalkoihinsa lisää liikettä.

Janne Jokila, h

7, 1+0=1, 2 PIM, +2 (2-0)

Pieni, nopea ja kevyt taitolaituri. Pelasi toveittain hyvin yhteen Mikko Koivun kanssa. Silloin kun uskalsi pelata omaa peliään oli hyvä, mutta jätti tilanteet liian usein puolittaisiksi. Ainoa piste oli maali Ranskaa vastaan. Punttisalilta lisää voimaa ja itseluottamusta, niin ensi kaudella pisteitä tulee ropisemalla.

Mikko Kankaanperä, h

7, 0+2=2, 4 PIM, +2 (2-0)

Siirrettiin ensimmäisen pelin jälkeen keskeltä laitaan ja loppuaika menikin uutta pelipaikkaa opetellessa. Oli itselleen sopimattomassa roolissa karvaavana, taklaavana laiturina. Pyrki tekemään nurkumatta sen mitä käskettiin, ja peli peliltä suoritus paranikin, mutta jätti TPS-nelikosta itsestään vaisuimman vaikutelman.

Sean Bergenheim, h

7, 0+1=1, 4 PIM, +1 (1-0)

Jalat, jalat. Vahvat jalat kiidättävät Bergeinheimin nopeasti paikasta toiseen, mutta näissä kisoissa hänellä ei löydetty joukkueessa sopivaa roolia. Ainoa täysi peli oli pronssipeli Sveitsiä vastaan ja samassa ottelussa tuli ainoa piste, syöttö Saarenheimon maaliin. Yliyritteliäs pelityyli jäähyaltis. Nämä kisat menivät opintoreissun puolelle, mutta ensi vuonna löytynee paikka hyökkäävistä ketjuista ja NHL-skoutit saavat paremman käsityksen siitä, onko Seanista pisteidentekijäksi vai ei.

Muut välieräjoukkueet

Venäjä

Alkusarjassa Suomi voitti Venäjän ansaitusti 2-1, mutta välierässä numerot olivat jatkoajan jälkeen toisinpäin. Paikan päällä näkemistäni joukkueista nämä pelasivat turnauksen liikkuvinta peliä ja keskinäiset ottelut ratkesivat luistelevamman joukkueen eduksi. Runkosarjassa Suomi hallitsi ottelussa hieman passiivisesti pelanneita venakkoja, mutta välierässä itäisen naapurimaan nuoret
olivat ainakin potkun verran edellä. Venäjän yksilöitä pidetään suomalaisiin verrattuna ylivertaisina, mutta mielestäni suomalaisista puolustajista viisi ensimmäistä (Malmivaara, Pitkänen, Seikola, Marttinen, Määttä) kestävät täysin vertailun Venäjän kisoissa olleen pakiston kanssa. Maalivahdeissa Suomi vetää selvästi pitemmän korren.

Suuri ero syntyy hyökkääjien koossa, kunnossa ja taidossa, eikä tätä eroa suomalaisten parempi joukkuepelaaminen ja kurinalaisuus pysty kuromaan umpeen. Eikä varsinkaan silloin kun venäläiset pelaavat niin virheettömästi kuin he välieräottelussa tekivät. JOS Venäjä olisi pelannut
välierässä samalla tasolla, kuin mitä se pelasi Kanada-ottelun ensimmäisen puoliskon, niin uskon että Suomi olisi vienyt pelin nimiinsä selvin numeron.

Runkosarjassa päävalmentaja Pliuschev johti joukkojaan löysillä suitsilla. Ottelu toisensa perään nähtiin itsekästä sooloilua, tolkuttoman typeriä jäähyjä ja sekoilevaa puolustuspeliä. Oikeastaan ainoa pelaaja, jonka voi sanoa pelanneen hyvän runkosarjan oli maalivahti Andrei Medvedev. Suomea vastaan hän piti joukkuetta pystyssä lähes kolme erää, Kanadaa vastaan hän antoi joukkueelle mahdollisuuden voittaa pelin ja yritteliäät ranskalaiset onnistuivat lipsauttamaan hänelle yhden osuman. Sveitsiä vastaan joukkue pelasi nollapelin ja maalissa oli silloin kakkosvahti Mylnikov. Pudotuspeleissä Medvedev piti USA:n ja Suomen yhdessä maalissa, mutta loppuottelussa mies oli aivan hermona. Kiekot kimpoilivat minne sattuu ja toisessa erässä tulikin kutsu vaihtoaitioon. Tilalle tullut Mylnikov pelasi luotettavasti ja päästi vain yhden maalin, mutta
hyökkääjien tehokkuus pelin Venäjälle ratkaisi, ei parempi maalivahtipeli. Tuntui siltä kuin maalivahdin vaihdos olisi vaikuttanut venäläispelaajiin piristävästi, sillä sen jälkeen joukkue hallitsi peliä varsin selvästi - Mylnikovin ollessa maalissa loppuottelussa yksi meni omiin ja neljä toiseen päähän.

Puolustajien ykkönen oli kapteeni Anton Volchenkov, joka pelasi runkosarjassa luotettavasti ja pudotuspeleissä astetta paremmin. Hänen loppuottelussa saamansa jäähy, joka johti Kanadan tasoitusosumaan, oli siinäjasiinä pelin linjan mukainen. Onneksi Volchenkov pääsi tilanteesta vähillä syyttelyillä, kun lämmäsi itse hetkeä myöhemmin voittomaalin. Vaikka Anton onkin vankka pakki, niin liikkuvuudessa sivuttaissuuntaan on parantamista. Toni Koivisto pyyhälsi pariinkin kertaan miehestä ohi kuin heittämällä. Pakkipari Denis Grebeshkov oli Venäjän pakeista notkein ja täydensi hyvin Volchenkovin jyhkeää olemusta. Grebeshkov varataan ensi kesänä Joni Pitkäsen
tavoin ensimmäisellä kierroksella, mutta minusta on hän on ominaisuuksiltaan laukausta lukuunottamatta Pitkästä jäljessä.

Kisamedian ykköstähdistöön valitsema Igor Knyazev pelasi nyt paljon konservatiivisempaa peliä kuin 18-vuotiaiden kisoissa. Ei hakenut uhkarohkeita taklauksia, eikä muutenkaan säntäillyt ympäriinsä. Loppuottelun ensimmäisen erän ja osan toista erää hän oli kuitenkin aivan pihalla, eikä ollut mikään ihme että valmentaja Pliuschev otti luottomiehensä hetkeksi penkin päähän rauhoittumaan. Knyazev maajoukkuepari Fedor Tjutin pelasi alkusarjan kuin koomassa. Kiekko poltti lavassa niin ylivoimalla kuin tasakentällisinkin ja taklauspeliä ei löytynyt edes
suurennuslasilla hakemalla. Pudotyspelissä Suomea vastaan kentällä oli toinen mies. Fedor pelasi samalla itseluottamuksella kuin viime keväänä 18-vuotiaiden kisoissa ja meinasi ratkaista ottelun omalta kenttäpuoliskolla lähteneeltä rohkealla ylössyöksyllä. Loppuottelussa Knyazev-Tjutin-pari peruutteli turhan helposti maalivahdin syliin makaamaan ja ihaili kaikkia neljää kanadalaisosumaa lähietäisyydeltä.

Muut maailmanmestarin pakit olivat kankeahko varakapteeni Vladimir Korsunov, peruspakki Maxim Kondratiev, pienikokoinen säntäilijä Andrei Zaboletnov ja kahdeksantena joukkueen miinustilaston kärjen (-2) jakanut hujoppi Vladimir Sabozhnikov.

Hyökkäyksen kärkinimet olivat Stanislav Chistov ja Aleksander Frolov, jotka jakoivat joukkueen sisäisen pistepörssin voiton kahdeksalla pisteellä. Tästä kaksikosta Chistov valittiin turnaukseen ykköstähdistöön ja Frolov kakkostähdistöön, mutta minua Frolovin rynnivä voimakiekko miellytti enemmän kuin Chistovin taklauksia välttelevä taitava kikkailu. Frolovin voimasta ja Chistovin
taituruudesta huolimatta kaikkein positiivisimman vaikutelman minuun jätti hillittömästi yrittänyt
Aleksander Polushin. Ei Polushinin peli aina kovin kaunista ole katsella, mutta samanlaista itsepäisyyttä olisi ollut mukava nähdä joltakin suomalaishyökkääjältäkin. Frolovin ja Polushinin välissä pelasivat Ivan Nepriaev paremmalla menestyksellä ja Andrei Taratukhin huonommalla menestyksellä.

Andrei Taratukhin oli venäläishyökkääjistä ehkä pahin pettymys. Pelatessaan Aleksander Perezhoginin/Godwinin ja Igor Grigerenkon keskellä hän on aiemmin pelannut särmikästä
taitokiekkoa. Tässä turnauksessa hän keskittyi esittelemään vain kiekkoilun särmikästä puolta; sääntöjen rajamailla olleita taklauksia, mailalla huitomista ja kovaa koukkimista. Jotenkin tuli mieleen että Taratukhin pelasi enemmän katsomassa olleille Calgaryn skouteille kuin omalle
joukkueelleen. Ainoa osa-alue missä hän onnistui oli aloitukset, joista hän voitti 60%.

Chistovin lisäksi Venäjän parasta taitopuolta edustivat Igor Grigorenko ja Yuri Troubachev. Molemmat ovat Chistovia hiukan isompia, mutteivat ehkä ihan yhtä häikäisevän älykkäitä. Troubachev kärsi siitä kun koutsi Pliuschev peluutti häntä itsepäisesti ykkösketjun laidassa. Vasta
kun konkelo Aleksander Svitov tappeli itsensä kahden ottelun pelikieltoon Sveitsi-matsin jälkikahinoissa, niin Yuri pääsi omalle pelipaikalleen keskelle. Ja jälkeä alkoi syntyä: kolmessa pudotuspelissä tehoja tuli 2+2, runkosarjan neljässä pelissä 0+2. Terävästi liikkuvalla Igor
Grigenronkolla oli hyviä tekopaikkoja ainakin viiteen maaliin, mutta mailan kalibrointi oli ennen kisoja mennyt pahasti pieleen. Grigorenko laukoi Venäjän pelaajista ahkerimmin kohti maalia (22 vetoa), mutta tuloksena oli vain yksi maali.

Sergei Soin ja Alexander Suglobov pelasivat pääasiassa kolmos-neloskentässä. Soin teki jatkoaikamaalin Suomea vastaan, mutta ei muuten esittänyt mitään sykähdyttävää. Alkuun hän pelasi sentteriä, mutta siirrettiin lopulta hänelle paremmin sopivalle laiturin paikalle. Soinin peliä
katsoessa on vaikea uskoa, että hän on pelannut jossakin vaiheessa puolustajana. Nuorukainen ei taklaa juuri lainkaan ja hyökkäyspelikin on useinmiten tehotonta näpräämistä. Suglobov on tästä kaksikosta suoraviivaisempi pelaaja ja sähäkämpi laukoja, vaikkei ihan yhtä hyvä luistelija.

Aleksander Svitov hölmöili itsensä venäläisten hallitseman jäähytilaston voittajaksi (1. Svitov 43 , 2. Taratukhin 37, 3. Kniazev 35 PIM). En tiedä mitä tämän pitkän hujopin päässä oikein liikkuu, mutta mikään positiivinen mielikuva hänestä ei syntynyt. Itsekästä yritystä, epäurheilijamaista
kaatuilua, vastustajan sylkemistä - suoraan sanottuna kakaramaista käytöstä. Jos mies haluaa pelata kuin voimahyökkääjä, niin omassakin joukkueessa on kaksi hyvää esikuvaa: Aleksanderit Frolov ja Polushin. Voimahyökkääjän pitää rynniä kohti maalia myös ilman kiekkoa ja pienemmille
kavereille pitää tehdä tilaa, eikä kaatuilla jokaisesta tönäisystä jään pintaan tuomaria tuijottelemaan. Väläyksittäin näkyi miksi Tampa viime kesänä otti Svitovin varaustilaisuuden kolmantena, mutta paljon pitää tapahtua ennenkuin tästä miehestä tulee uusi Bobby Holik.

Ruslan Zainatullinia ja Aleksander Perezhoginia ei paljon kentällä näkynyt. Perezhogin taisi olla turnauksessa loukkaantuneena, koska ei vilahtanut kuin ensimmäisissä peleissä. Zainatullin sai vain marginaalisesti peliaikaa, kun kolmen kentän käyttöön luottava Pliuschev pyöritti omaa palettiaan.

Päävalmentaja Vladimir Pliuschev osoitti lehdistötilaisuuksissa olevansa karismaattinen hahmo ja
hyvä mediamies. Vaikka käännökset tulivat kahden tulkin kautta (venäjästä tsekkiin, tsekistä englantiin), niin vielä senkin jälkeen annetuissa teksteissä oli muilta valmentajilta puuttunutta ironista huumoria. Fraaseja ja purkkaa jauhaneen Stan Butlerin ja tosikkomaisen Westerlundin jälkeen Pliuschevin myhäillen ja viiksia sivellen syvällä bassolla heittämät kommentit olivat
virkistävä tuulahdus ajalta, jolloin valmentajat eivät vielä olleet läpikäyneet mediakonsulttien imagokursseja.

Ensimmäisen Suomi-pelin (1-2) jälkeen: ”I do not know why he thought, that we came from Afganistan not from Russia.” (Pliuschevin kommentti Suomi-ottelun yhdysvaltalaisesta
päätuomarista Rick Lookerista.)

Ensimmäisen Kanada-pelin (2-5) jälkeen: ”They were better in all aspects, especially in spitting at our players.” (Pliuschevin mukaan Steve Ott oli sylkäissyt Venäjän joukkueen lääkäriä ja myöhemmin Svitov kosti sylkemällä Brian Sutherbyä.)

Kanada

Kanada esitti runkosarjan peleissään Sveitsiä ja Venäjää vastaan suorastaan suvereeneja otteita. Näiden otteluiden jälkeen ajattelin, että tätä joukkuetta ei voita kukaan vaan he voittavat jokaisen pelinsä vähintään kahden maalin erolla. Heti seuraavassa pelissä - runkosarjan viimeisessä ottelussa - Suomi voitti Kanadan selvästi lukemin 4-1 ja ottelun kaikki maalit taisivat olla suomalaisten
tekemiä. Kanadan onnekkaan johtomaalin jälkeen Suomi hallitsi peliä ja pelasi mielestäni turnauksen parhaan ottelunsa. Ensimmäinen Venäjä-ottelukin oli vahva esitys nuorilta leijonilta mutta tässä Kanada-pelissä tuli onnistumisia laajemmalta rintamalta, ja siksi nostan sen Suomen parhaaksi esitykseksi vuoden 2002 nuorten MM-kisoissa.

Tappio Suomelle pudotti Kanadan B-lohkon kakkoseksi ja vastaan tuli ensimmäisellä kierroksella Ruotsi. Svedut saivat ottelussa kahden maalin kaulan, mutta lopulta Kanada korjasi jatkopaikan 5-2 voitolla. Välierässä Kanada voitti Sveitsin 4-0, mutta numerot eivät kerro täyttä totuutta ottelun kulusta. Jos Sveitsi olisi onnistunut tekemään maalin ja jos pakki Back ei olisi antanut karmivaa harhasyöttöä ja jos tädillä olisi munat, niin ... . Kanada voitti ja meni loppuotteluun

Loppuottelu ei ollut tiukkaa puolustuspeliä ja tasokasta kiekkoilua, vaan pikemminkin hermostunutta sähellystä ja maalivahtien haparointia. Kanadalaiset karvasivat 3-1 johtomaaliinsa asti aktiivisesti ja sitten passiivisuus voitti. Venäläiset saivat hurmion päälle ja kankeahkot
kanukkipakit olivat helisemässä, kun venäläisiä vilahteli koko ajan laidan ja miehen välistä ja lisäksi Leclair alkoi haparoida pahemman kerran. Venäläiset pelasivat lähempänä omaa tasoaan ja voittivat ansaitusti.

Maalivahti Pascal Lecleire oli finaalia lukuunottamatta erittäin hyvä, eikä loppuottelussakaan aivan onneton. Frolovin vanhanaikainen livahti turhan helposti mailan alta, mutta Chistovin, Polushinin ja Troubchevin vedot lähtivät parhaalta tekoalueelta. Volchenkovin laukausta Leclaire tuskin edes näki, eikä keskushyökkääjä saisi hävitä aloitusta omalla puolustusalueella 100-0 niinkuin Weiss tilanteessa teki. Olivier Michaud teki mitä kakkosmaalivahdin pitää tehdä, eli antoi lepoaikaa
ykkösmokelle. Michaudin torjuntatyyli on jotenkin epäortodoksisen loikkiva ja liioitteleva - ehkä
hieman hosuvan oloinen.

Jay Bouwmeester erottui Kanadan puolustuksesta kuin nenä päästä. Hän oli juuri sellainen kuin etukäteen oli mainostettu: loistavasti liikkuva, puolustuspäässä luotettava, hyvä kiekonkäsittelijä ja laukoja ja todellakin niin isokokoinen kuin papereissa on mainittu. Yhtään maalia hän ei tehnyt, mutta eipä tehnyt kukaan muukaan kanadalaispakki. Tehotilaston lukema oli häkellyttävä +11
(13-2), ja toinen miinuksista tuli loppuottelussa Polushinin maalissa. Toisaalta Jay oli tuossa pelissä
kahdesti jäällä Kanadan tehdessä tasakentällismaalin (ensimmäinen, kolmas osuma).

Muista Kanadan pakeista ei syntynyt yhtä vahvaa vaikutelmaa kuin Bouwmeesterista. Dan Hamhuis yritti enemmän kuin osaisi ja oli jatkuvasti vaikeuksissa kentällä sijoittumisen kanssa. Jay Harrison ja Carlo Colaiacovo olivat varmoja, eivätkä yrittäneet mitään hienouksia. Nick Schultz luisteli ja käsitteli kiekkoa hyvin, mutta olisi saanut laukoa ylivoimalla enemmän. Hamhuisia lukuunottamatta Kanadan puolustus näytti varmalta eikä liikkuvuuskaan ollut niin huonoa mitä kanukkipakeista sanotaan. Kyllä nämä Harrisonit, Colaiacovot ja Popovicit liikkuvat aivan samassa tahdissa kuin eurooppalaisetkin isot miehet Korsunovit, Sapozhnikovit, Määtät ja Viitaset.

Alkusarjassa hyökkäyksessä ihastutti ykkösketju Jared Aulin-Brad Boyes-Mike Cammalieri. Tämä ketju ei pelannut pohjois-amerikkalaistyylistä peliä, vaan syötteli paljon vielä hyökkäysalueellakin ja hakivat tekopaikkoja Cammalierille maalin takatolpalle. Turnauksen parhaaksi hyökkääjäksi valittu Cammalieri oli niin puhdas taitopelaaja kuin pohjois-amerikkalainen vain voi olla. Pienikokoinen,
älykäs, vikkeläliikkeinen, taitava mailankäsittelijä ja luistelija - mistä ihmeestä nuo kymmenen jäähyminuuttia tulivat kun nuori mies pelasi todella siistiä peliä? Sentteri Brad Boyesin vei aloitukset hyvin, melkein 70% teholla, ja teki töitä nurkissa, laidoilla ja maalien edessä. Jared Aulinia katsoessa harmitti kun Avalanche joutui luopumaan tästä kaverista Rob Blake-kaupan yhteydessä. Hän oli jotakin Cammalierin ja Boyesin väliltä - kovasti töitätekevä taitava pelaaja. Kuinka usein tälläisiä hyökkääjiä tulee tarjolle? Eikä hän niin pienikokoinen ollut mitä etukäteen olin luullut.

Vaikka Kanadan ykkösketju oli joukkueen näyttävin ketju ja syömähammas, niin mitä pitemmälle turnaus eteni sitä enemmän ihastuin kolmikkoon Brian Sutherby, Steve Ott ja Garth Murray. Ihmetellä täytyy että Brian Sutherbyllä ei ollut rinnassaan kapteenin C:tä, eikä edes varakapteenin
A:ta. Jäällä ollessaan hän johti joukkuetta esimerkillisesti pelaamalla jokaisen tilanteen loppuun
asti. Ylivoimalla ei peliaikaa tainnut niin hirveästi tulla, mutta alivoimalla ja tasakentällisin hän oli
valmentajan luottomies. Maalinsa Sutherby teki sieltä mistä tälläiset tahtopelaajat ne yleensä tekevät - maalin edestä reboundeista. Steve Ott on todellinen peräpukamapelaaja; juuri sellainen ärsyttävä rottapelaaja, jonka jokainen haluaa omaan joukkueeseensa. Hakkasi mailalla, ajeli kyynärpäällä, filmasi jäähyjä, soitti poskea, mutta myöskin teki pisteitä (3+3), pelasi hyvin alivoimaa ja karvasi tehokkaasti. Ottin suurin heikkous oli luisteluvauhdin puute, sillä ainakin kahdesti turnauksen aikana hän riisti itselleen loistavan läpiajopaikan. Mutta kun vauhtia on kuin käsijarru päällä kaasuttavalla Trabantilla, niin eihän siinä karkuun pääse. Garth Murray oli kanukeista puhtain voimahyökkääjä. Taklasi kovaa, siis niin kovaa kuin näissä kisoissa sai taklata, ja ajoi vauhdilla maalille. Jos olisin saanut ottaa Kanadan joukkueesta jonkin pelaajan Suomen joukkueeseen, niin valintani olisi tainnut kohdistua Murrayhyn. Ei Garth Kanadan paras pelaaja ollut, mutta Suomen joukkueessa ei ollut hänen tyyppistään suoraviivaista rynnijää.

Bouwmeesterin kanssa ensi kesän varaustilaisuuden ykköspaikasta kisaava Rick Nash oli näihin
kisoihin vielä turhan heiveröinen. Vuoden 1984 kesäkuussa syntynyt Nash näytti juuri siltä mitä olikin - poika nuorten miesten kisoissa. Hän hävisi säännöllisesti kaksinkamppailut kulmissa ja laidoilla, eikä oikein ehtinyt ajoissa maalineduskahinoihin. Yritystä kyllä löytyi kiitettävästi, mutta ensi vuonna tämän vuoden kokemuksista on varmasti paljon hyötyä. Paremman vaikutelman teki
vuotta vanhempi Scottie Upshall, joka sai jääaikaa myös kakkosylivoimassa. Hyvä laukaus ja tasapainoinen ruumiinrakenne, mutta kävi välillä turhan kuumana.

Kanadan senttereistä aivan omalla tasollaan oli Jason Spezza. Päämäärätöntä surffailua, löysää puolustuspelaamista, laiskaa liikettä, ei minkäänlaista taklauspeliä. Kaikesta näki että tätä jätkää ei
pelaaminen kiinnostanut ennenkuin loppuottelussa. Onko kaveri iso ja ulottuva? On ja on. Onko taitava kiekonkäsittelijä ja salamannopea syöttelijä? On ja on. Onko ylimieliseltä vaikuttava diivailija? No, kyllä on. Spezza sai runsaasti peliaikaa niin tasakentällisin kuin
kakkosylivoimassakin ja tehopisteitä kertyi 0+4. En tiedä mitä kanadalaiset toimittajat tarkoittivat sanoessaan Spezzan pelanneen kisoissa erinomaisesti, sillä en ollut ainoa eurooppalainen joka oli pettynyt Spezzan asenteeseen jäällä. Ottawan varauksen paras peli oli finaaliottelu, jossa saldona oli 0+1, +1 ja toisessa erässä ylärimaveto hienon soolon päätteeksi.

Sveitsi

Kisat alkoivat suomalaisittain noloimmalla mahdollisella tavalla. Viime vuosien juniorikiekkoilun kehittynein maa Sveitsi piti Suomen nollilla ja mätti kolme erikoistilannemaalia. Samat maat kohtasivat kisojen toiseksi viimeisessä ottelussa, pronssiottelussa, ja siinä Suomi oli selvin 5-1 numeroin parempi.

Sveitsi oli yllättävän monipuolinen joukkue, joka ei säikähtänyt kanadalaisten taklauspeliä eikä venäläisten vauhtipeliä. Pronssiottelun lehdistötilaisuudessa Sveitsin valmentaja Jakob Kölliker uskoi joukkueen olevan kaksikymppisten kisoissa kova sana ainakin seuraavat pari vuotta ja tämä sympaattiselta vaikuttava herramies tietää mistä puhuu. Sveitsin hävittyä välierän Kanadalle Kölliker totesi hymyillen Kanadan valmentajalle Stan Butlerille, - Toivottavasti tapaamme taas ensi vuonna ja saamme 14 ottelun tappioputken teitä vastaan poikki. Kaikki sarjat
päättyvät aikanaan ...

Ratkaisevissa pudotuspeleissä Sveitsi sortui ailahtelevaan peliin ja voittamisen pelkoon. Playoffsien ensimmäisellä kierroksella Slovakiaa vastaan he melkein onnistuivat tyrimään hallitsemansa ottelun onnettomaan viimeistelyyn. Kun käkikellomaanpojat vihdoinkin onnistuivat tekemään ottelun lopussa johtomaalin, niin he päästivät Tomas Malecin tasoittamaan pelin heti seuraavassa vaihdossa. Jatkoajalla sveitsiläiset saivat pelata puolet ajasta ylivoimalla, mutta eivät saaneet luotua todella hyviä tilanteita. Lopulta värikkäässä rangaistuslaukauskilpailussa linkkarit lopulta nujersivat slovakit.

Rangaistuslaukauskilpailu oli todella erikoinen. Ensin Fabian Sutter yritti rystyharhautusta, mutta ei saanut nostettua kiekkoa tarpeeksi. Sitten Slovakian Tomas Kopecky teki upean maalin á la Peter Forsberg olympialaisissa. Sitten seurasikin tosi show. Maalin jälkeen Kopecky meni tuulettelemaan Sveitsin vaihtoaition eteen, jonne luisteli myös pahasti kahvitettu maalivahti Tobias Stephan.
Stephan katseli hetken Kopeckyn kuittailua ja sitten kunnolla tönäisi Kopeckyn kumoon. Ja tuomari nosti kätensä pystyyn jäähyn merkiksi!! Ensimmäistä kertaa näin että RANGAISTUSLAUKAUSKILPAILUN aikana pelaaja saa jäähyn. Miten tilanne sitten jatkui? Koska maalivahti sai tilanteesta kakkosen, niin jäähypenkille käskettiin hyökkääjä Thibaut Monnet, jonka oli tarkoitus olla sveitsiläisten seuraava laukoja! Monnetin tilalle tuli laukojaksi Thomas Nussli, joka yritti toistaa Kopeckyn tempun eli harhauttaa Slovakian vahdin Peter Hamerlikin Forsberg-kurkotuksella - mutta epäonnistui yrityksessä pahasti. Sillä hetkellä olin varma, että Slovakia menee Kanadaa vastaan välieriin.

Toisin kävi. Slovakian neljä seuraava yrittäjää:
Marek Svatos, Michel Macho, Ivan Kolozvary ja Frantisek Skladany epäonnistuivat ja sveitsiläisistä
ykkösketjun Andreas Camenzind ja Sven Helfenstein onnistuivat. Shoot-out 2-1 Sveitsille ja joukkue seuraavana päivänä pelattaviin välieriin.

Välierässä Kanada vastaan Sveitsillä oli ensimmäisessä erässä kaksi puhdasta läpiajoa, joista edes toisen onnistuminen olisi muuttanut pelin luonnetta huomattavasti. Nyt peli ratkesi toisessa erässä Mathias Backin ylivoimalla antamaan kammottavaan harhasyöttöön. Back sihtasi oman maalin takaa syötön suoraan Jared Aulinille, joka kiitti lahjasta ja sommitteli Steve Ottin kanssa pelin
avausmaalin.

Ottin maali oli kuin tyrmäysisku siihen asti hyvin pelanneille sveitsiläisille. Pelaajien henkinen
kantti nitkahti ja seuraava noin kymmenen minuutin jakso oli heiltä surkeaa peliä. Tämän jakson aikana Kanada ehti mennä kaksi-nolla johtoon ja käytännössä ratkaista pelin. Sveitsiläiset nousivat vielä toisen erän lopussa ja kolmannessa erässä kanveesista, mutta eivät saaneet hyvistä, eivätkä edes erittäin hyvistä, tekopaikoista kiekkoa Leclairin selän taakse. Varsinkin ketju Thomas
Debruns-Raffaele Sannitz-Peter Emmanuel pelasi tämän ottelun erittäin hyvin. Ei ole mikään ihme,
että Columbuksen scoutti näytti suorastaan kuolaavan otttelun parhaaksi sveitsiläiseksi valitun Blue
Jackets-varaus Sannitzin perään.

Edellämainitun kolmikon lisäksi sveitsiläisistä minun silmääni pisti pakkikolmikko Beat Shiess-Forster, Severin Blidenbacher ja Tim Ramholt (s. 2.11.1984!!). Nämä kaikki kolme puolustajaa voivat pelata ensi vuonna Kanadan Halifaxissa järjestettävissä kisoissa. Huomaamatta
ei voinut olla pitkänhuiskeaa laituria Thomas Nusslia. Kaveri oli taitava kiekonkäsittelijä, hyvä ja nopea luistelija, taklasikin välillä mutta saattoi samassa vaihdossa esittää ensin todella hienon suorituksen ja heti perään uskomattoman tyhmän hasardin.

Pronssiottelun jälkeen julkaistiin pelanneiden joukkueiden kolme parasta pelaaja, ilmeisesti kyseessä oli kisajärjestäjien mielipide. Sveitsiläisten kolmikko oli joukkueen kapteeni Andreas Camenzind, puolustaja Beat Gerber ja maalivahti Tobias Stephan. Itse pidän Camenzindin valintaa käsittämättömänä, sillä hän aiheutti Venäjä-ottelussa viime sekunnin taklauksellaan joukkotappelun. Kun joukkueensa kapteenia puolustumaan tullut Beat Forster joutui useamman venäläispelaajan hyökkäyksen kohteeksi, niin rähinän aiheuttaja Camenzind piilotteli
kananpoikamaiseen tyyliin tuomarien selän takana. Jos hyökkääjä vetää viimeisellä sekunnilla nolla-neljä tilanteessa kovan taklauksen vastustajan valmistautumattomaan puolustajaan, niin kyllä
pelaajan pitäisi tietää mitä tilanteesta seuraa ja olla valmis kantamaan typerän tekonsa seuraukset -
eli tässä tapauksessa pudottamaan hanskat.

Sum summarum

Hyvä turnaus, jonka Venäjä voitti ansaitusti. Kolmen kärki erottui, eikä muista joukkueista ollut näiden joukkueiden todellisiksi haastajiksi. Kukaan yksittäinen pelaaja ei dominoinut turnausta. Turnauksen direktoraatin valinnat kolmeksi parhaaksi pelaajaksi olivat Kari Lehtonen
(mv), Igor Knyazev (p), Mike Cammalieri (h). Median ykkös- ja kakkoskentälliset olivat maalivahti Pascal Leclaire (Kari Lehtonen), puolustajat Jay Bouwmeester, Igor Knyazev (Magnus Hedlund, Anton Volchenkov) ja hyökkääjät Mike Cammalieri, Marek Svatos, Stanislav Chistov (Toni
Koivisto, Brad Boyes, Aleksander Frolov).

Ainoa asia joka turnauksessa harmitti oli että ei päässyt näkemään Ruotsia ja USA:ta livenä. Molemmissa joukkueissa olisi ollut monia mielenkiintoisia pelaajia, jotka tulevat olemaan omissa aikuisten maajoukkueissaan isossa roolissa. Mutta onhan tässä turnauksia vielä edessä. Ensi vuoden
Halifax on vähän turhan kaukana, mutta missäs ne vuoden 2004 nuorten MM-kisat olivatkaan ...

» Lähetä palautetta toimitukselle