Leijonat ja erityisesti joukkueen pääluotsi Lauri Marjamäki jätti suomalaisen kiekkoyleisön jokseenkin hämmästyksen tilaan helmikuussa, kun Suomi oli taipunut olympiaturnauksen puolivälierässä Kanadalle.
– Olemme hyvillä jäljillä tuon pelin kanssa, Marjamäki saneli hävityn puolivälieräpelin jälkeen lehdistölle.
– Olemme tuoneet hyviä mausteita tuohon pelaamiseen, hän kehuskeli.
Marjamäki sai osakseen rajuakin kritiikkiä turnauksen jälkeen ja osin aiheestakin. Marjamäki viettää toista kauttaan ja toistaiseksi viimeistä kauttaan pääkäskijänä Leijonissa. Hänen aikanaan saldo arvokisoissa on koruton: ainoa voitto kärkimaita vastaan tuli viime kevään MM-kisoissa Yhdysvaltoja vastaan.
Helmikuun olympiaturnauksessa Suomi voitti Saksan, Norjan ja Etelä-Korean ja mätti yhteensä 15 maalia näitä joukkueita vastaan. Ruotsia ja Kanadaa vastaan saldo oli kaksi tappiota ja ainoastaan yksi tehty maali.
Olympiaturnaus oli Marjamäen Leijonilta niin pelillinen kuin tuloksellinen pettymys. Ihmetystä aiheutti etenkin ailahteleva pelillinen ilme.
Pedantit pelisuunnitelmat leimasivat olympiaturnausta
Marjamäki on saanut pedantin ja pikkutarkan, pelin taktisiin nyansseihin paneutuvan päävalmentajan leiman – eikä syyttä.
Olympiaturnaus oli tästä jälleen mainio esimerkki. Suomen pelaaminen ailahteli ja pelisuunnitelmat vaihtuivat tiuhaan. Pysyvä trendi oli se, että Suomi varioi voimakkaasti pelaamistaan vastustajan mukaan. Kärjistetysti voitaisiin todeta, että Marjamäen joukkue keskittyi enemmän vastustajan pelaamiseen kuin omaan pelaamiseen.
Marjamäen joukkue keskittyi enemmän vastustajan pelaamiseen kuin omaan pelaamiseen.
Avausottelussa Saksaa vastaan Marjamäen suojatit sekoittivat avauspelaamistaan vastustajan korkean trapin vuoksi. Vastustajan muodon sisään vietiin yksi "hauki" repimään trapia auki, mutta hyökkäykseenlähdöt omista tuottivat tuskaa. Peli oli väkinäistä miettimistä - ei reagointia.
Alkulohkon päätöspelissä Ruotsia vastaan Leijonat vältti oman maalin taakse pysähtymistä kuin ruttoa, mutta heti neljännesvälierässä Etelä-Koreaa vastaan Marjamäki taikoi joukkueelle täysin uudet kuviot hyökkäyksiinlähtöihin. Toistui sama kuin Saksaa vastaan: Leijonien kiekollinen pelaaminen oli miettimistä, eikä reagoimista.
Turnaus "huipentui", kun Marjamäki sekoitti yhdessä yössä pakan puolivälieräpeliin. Uusiksi menivät niin pelisuunnitelma kuin kokoonpano. Aloitteellinen kiekonhallinta oli vaihtunut jälleen kiekosta luopumiseen, sekavaan pystysuunnan pakottamiseen ja keskialueen trapiin.
Ei ollut enää ihme, jos pelaajat eivät pysyneet samalla kartalla valmennuksen kanssa ja peli ei tullut selkäytimestä.
Pysäyttämätöntä menoa EHT:llä
Kevään harjoitus- ja EHT-peleissä Leijonat oli suorastaan dominoiva: kymmenestä pelistä se hävisi vain kaksi. Erityisen toiveita herättäviä olivat ottelut Ruotsia, Venäjää ja Tšekkiä vastaan. Nämä joukkueet Leijonat kohtasi kevään EHT-turnauksissa jokaisen kahdesti ja näistä voitti kuudesta ottelusta viisi.
Suomi keräsi kauden EHT-otteluista eniten pisteitä, joten Marjamäen on osoittanut, että kärkimaat ovat kaadettavissa. Sama temppu pitäisi kuitenkin pystyä toistamaan arvokisoissa.
EHT-ottelut ovat EHT-otteluita, eikä toria kannata vielä varailla. Katseet tuleekin suunnata itse peliin ja siihen, miltä Marjamäen Leijonat on kevään peleissä näyttänyt.
Tulokset eivät ole olleet sattumaa, sillä Leijonien pelaaminen on ollut mallikasta. Näyttäisi siltä, että Marjamäki on painottanut enemmän kiekkokontrollia ja pelin rytmittämistä kuin alkukaudella. Leijonat on reagoinut erinomaisesti, milloin tehdään ja milloin voitetaan tilaa. Alkukaudella painotus vaikutti olevan enemmän tilan voittamisessa, vaikka peli olisikin vaatinut aika ajoin maltillisemmin tilan tekemistä.
Ennen kaikkea pelaaminen ei ole perustunut jatkuvaan pelisuunnitelmien variointiin ja niiden säntilliseen noudattamiseen. Pelaajilla on ollut vapaus reagoida kiekollisena, mikä hyökkäysrytmi valitaan.
Erilaisia hyökkäysrytmejä on nähty mukavan monipuolisesti. Viivelähdöt oman maalin takaa eivät ole olleet ainoa tapa rytmittää peliä, vaan Leijonat on hyökännyt myös pakki-pakki-lähdöillä, nopeilla kontrollilähdöillä, hidastuksilla, ylemmillä viivelähdöillä ja kiekottelemalla sekä palauttelemalla.
malttaako Marjamäki olla sortumatta pienoiseen perisyntiinsä eli ylivalmennukseen ja pelisuunnitelmien jatkuvaan variointiin?
Toki syöttöjen ja liikkeiden ajoituksissa on paljon hiottavaa, mutta se on tässä vaiheessa vielä ymmärrettävää, kun joukkue ja ketjut ovat eläneet kevään aikana paljon.
MM-kisoja ajatellen olennainen kysymys onkin se, malttaako Marjamäki olla sortumatta pienoiseen perisyntiinsä eli ylivalmennukseen ja pelisuunnitelmien jatkuvaan variointiin. EHT-peleissä on annettu pelaajien reagoinnille enemmän sijaa kuin arvoturnauksissa, ja tässä tapauksessa tulokset näyttäisivät myötäilevän pelaajien reagointiin eikä pedantteihin pelisuunnitelmiin perustuvaa pelaamista.
Joukkue, joka muuttelee radikaalisti omaa pelisapluunaansa ja joutuu luopumaan omasta peli-identiteetistä, asettuu tietyllä tapaa altavastaajaksi. Oman peli-identiteetin pitäisi olla niin vahva, että vastustaja pakotetaan sen edessä muuttamaan omaa pelaamistaan.
Pieniä nyanssimuutoksia voi vastustajan mukaan tehdä, mutta se ei tarkoita sitä, että peli-identiteetti ja pelikirja heitetään tyystin sivuun. Marjamäen tulee luottaa omiin pelaajiinsa ja heidän kykyynsä reagoida eri tilanteissa.
Mitkä ihmeen mausteet?
Marjamäen kehut "hyvistä mausteista" hävityn arvokisojen pudotuspeliottelun jälkeen olivat hieman huvittavia. Marjamäki viettää viimeistä sopimuskauttaan Leijonien peräsimessä, ja viimeistään tässä vaiheessa pitäisi keskiössä olla voittaminen eikä hyvät mausteet pelissä – etenkin, kun menestys Marjamäen alaisuudessa on jäänyt kehnoksi.
Marjamäki ei tosin maustehöpinöillään ollut missään nimessä väärässä. Ehkä paikka ja aika niiden hehkuttamiselle ei ollut se kaikkein järkevin.
Uusia, varsin toimivia mausteita Marjamäki valmennusryhmänsä kanssa tuonut Leijonien pelaamiseen. Peliä on viety repivämpään, venyvämpään ja rakenteeltaan joustavampaan suuntaan.
Näkyvimmät mausteet ovat repivä hyökkääjä ja puolustajien hyökkäyspelaaminen. Nämä nyanssit ovat toistuneet Leijonien pelaamisessa koko kauden.
Repivä hyökkääjä on useimmiten painottoman laidan hyökkääjä, ja hänen tehtävä on oman alueen kiekonriiston jälkeen pinkaista saman tien pystyyn diagonaalisti kohti pelin puolta. Pelin puoli siis usein ylimiehittyy voimakkaasti.
Tavoite on kiekonriiston jälkeen voittaa tilaa eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Eikä ole väliä, edetäänkö lavasta lapaan vai hallituin siirtokiekoin.
Repivän hyökkääjän ansiosta oman alueen siirtokiekosta voidaan luoda hyökkäyspeliä, jopa suoria hyökkäyksiä.
Repivän hyökkääjän alapuolelle muodostetaan kahden hyökkääjän ja painottoman puolen puolustajan kanssa rintama, jolloin hyökkäys vyöryy 1-3-1-muodossa.
Repivän hyökkääjän yksi heikkous on se, että painoton laita saattaa jäädä hyödyntämättä ja siten pelitilaa ei pystytä optimoimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Painoton puolustaja ei välttämättä ehdi kahden hyökkääjän mukaan muodostamaan rintamaa. Kenttätasapainon ja puolustusvalmiuden ylläpitämiseksi painoton puolustaja ei välttämättä uskalla hakeutua leveyteen.
Hyökkäys saattaa siis ajautua pelin puolelle sumppuun, jos painotonta laitaa ei hyödynnetä riittävästi.
Repivä hyökkääjä on kuitenkin tuonut täysin uuden ulottuvuuden erityisesti nopeisiin hyökkäyksiinlähtöihin. Voidaan puhua täysin uusista variaatioista nopeissa hyökkäyksiinlähdöissä.
Ensinnäkin repivän hyökkääjän tehtävä on nimensä mukaisesti repiä vastustajan puolustusta pitkittäissuunnassa. Aikaiset nousut pakottavat vähintään yhden vastustajan puolustajan, usein molempien, tiputtautumaan saman tien alaspäin kiekonmenetyksen jälkeen. Näin ollen vastustajien hyökkääjien ja puolustajien väliin saadaan luotua tiloja.
Repivän hyökkääjän myötä oman alueen siirtokiekot voivat muuttua pitkiksi pystysyötöiksi. Kauden aikana on toistunut Leijonien pelaamisessa se, että monesti puolustaja saattanut paineen alla vain roiskaista kiekon ulos omalta alueelta pelin puolta pitkin, mutta lopulta pystyyn pinkonut hyökkääjä on kamppaillut kiekon itselleen.
Repivää hyökkääjää voidaan hyödyntää niin sanottuna "target"-pelaajana, joka on tuttu esimerkiksi jalkapallosta. Leijonien pelaamisessa on toistunut kevään aikana tilanne, jossa puolustusalueen puolustuspelin jälkeen kiekko on purettu hallitusti omista pois ja repivä hyökkääjä on pinkonut perään, vienyt kiekon hyökkäysalueelle, "target"-pelaajan tapaan suojannut sitä ja odottanut, että muut tulevat tukemaan. Samalla, kun yksinäinen hyökkääjä on pitänyt kiekkoa hyökkäysalueella, muu viisikko on sännännyt vaihtoon ja näin uusi viisikko on päässyt aloittamaan vaihtonsa kiekollisena hyökkäysalueella.
Siirtokiekko omalta alueelta ei tarkoita enää satavarmasti kiekosta luopumista. Repivän hyökkääjän ansiosta oman alueen siirtokiekostakin voidaan luoda hyökkäyspeliä, jopa suoria hyökkäyksiä. Se on räväkän tilan voittamisen ohella repivän hyökkääjän yksi merkittävimmistä eduista.
Rohkeudella tehokkuutta
– Olemme saaneet meidän puolustajat mukaan, ja he ovat tuoneet tehokkuutta lisää, Marjamäki sanoi helmikuussa puolivälierätappion jälkeen.
Jääkiekko kehittyy pelinä kovaa vauhtia, ja yksi näkyvimmistä muutoksista viime vuosina on puolustajien hyökkäyspelaaminen.
Röyhkeät "pintaukset" siniviivalta, suorien hyökkäyksien tukeminen ja hyökkäysalueen kulmapeleihin osallistuminen kuuluvat modernissa jääkiekossa puolustajien arkipäivään.
Marjamäki on hakenut puolustajien hyökkäyspelaamisella tehokkuutta maalintekoon. Puolustajien sijoittuminen ja liikkuminen oikeilla hetkillä siten, että hyökkäysalueella luodaan alueellisia ylivoimia tai uusia syöttösuuntia, on tehokkuuden lähtökohta. Puolustajat tuovat monipuolisuutta ja uusia, vahvoja rakenteita hyökkäysalueen peliin, mikä edesauttaa parempien maalintekotilanteiden ja siten maalien luomista.
Lisäksi suorissa hyökkäyksissä puolustajien tuki on ratkaisevassa roolissa erityisesti tilanteissa, joissa repivä hyökkääjä on jättänyt oman laitansa. Sen puolen puolustajan on täytettävä laita, jotta kentän leveys pystytään hyödyntämään.
Marraskuussa Helsingin EHT-turnauksessa puolustajien hyökkäyspelistä saatiinkin paljon viitteitä, mutta olympiaturnauksessa se jäi hieman laihaksi, erityisesti Ruotsia ja Kanadaa vastaan. Se selittynee jossain määrin laskelmoivilla pelisuunnitelmilla, jotka syrjäyttivät pelaajien reagointia ja siten pelaaminen näytti jopa passiiviselta ja varovaiselta.
Puolustajista, kuten koko joukkueesta, on saatavissa paras irti, kun pelaajien omaa reagointia ei tukahduteta pilkuntarkoilla pelisuunnitelmilla. Näin rohkeus, luovuus ja aloitteellisuus pääsevät loistamaan. Ennen kaikkea oman perussapluunan on oltava kuosissa, ja siihen MM-kisoissa on aikaa, kun joukkueet pelaavat alkulohkossa seitsemän ottelua.
Marjamäen pelitapa ja sen mausteet sekä nuori, raikas ja MM-tasolle kilpailukykyinen joukkue mahdollistavat kamppailun MM-kullasta.
Tosin hyvätkään mausteet eivät pelasta soppaa, jos sopan ainekset vaihtuvat jatkuvasti.
