Tätäkö tämä nyt sitten on? Yksi urheilukirjallisuuden helmasyntejä on ns. kaverijournalismi. Varoitusvalot alkavat vilkkua ja sireenit soida päässäni kun Mennanderien tiiliskivi starttaa aikamatkansa mässäilemällä Selänteen kanssa, tuoden esille myös melko selvästi yhden Leijonien sponsoreista.
Onneksi pelkoni on pääosin aiheeton. Laatu paranee heti, kun suomalaisen jääkiekkoilun historiassa päästään viime kevään kotikisoja pidemmälle. Varman päälle vedetty aloitus on sekin kritiikistäni huolimatta täysin ymmärrettävä ratkaisu. Massoja tavoitellessa teos on pakko aloittaa varmalla nakilla. Jääkiekko on saavuttanut Suomessa koko kansan aseman, jonka perusteella tämänkin kirjan potentiaalinen kohderyhmä on melkoisen suuri. Aikojen muuttumisesta ja suosion kasvusta kielii myös kirjan ulkoasu. Jääkiekkoliiton aiemmat historiikit vaikuttavat melko aneemisilta tämän 400-sivuisen värikuvin ja runsain reunakommentein varustetun pikkujättiläisen rinnalla.
Leijonien tarina on jaettu kahteentoista varsinaiseen lukuun. Pääosin homma toimii, mutta kriittinen lukija löytää helposti kitistävääkin. Tuntuu, kuin kirjaan olisi yritetty mahduttaa asiaa liikaakin - jolloin monet käänteet kuitataan liian lyhyesti. Toisinaan taas samaa yhdentekevältä tuntuvaa asiaa jaaritellaan sivutolkulla.
Kahdeksannesta luvusta, Huippuammattilaiset, on tuhlattu yli puolet Stig Wetzellin dopingkärylle. Tapauksella on toki ollut merkityksensä Suomen kiekkohistoriaan, mutta parikymmentä sivua aiheesta on ehdottomasti liikaa. Varsinkin, kun kirja ei pysty tuomaan vastauksia mysteeriin, vaan kaataa rivien välissä tapahtuneen kisojen ylilääkäri Juha Katajan niskoille ja tyytyy lopulta liiton suulla puhdistamaan Wetzellin maineen vailla todisteita.
Samalla moni muu merkittävä asia kuitetaan vain muutamalla rivillä. Koko lajin historiaahan ei toki saa yksien kansien väliin mahtumaan millään, mutta suunnitteluvaiheessa jaotteluun olisi voinut käyttää enemmän huomiota. Ehkä olisi ollut fiksumpaa jopa jättää suosiolla joitain nyt vain pikaisesti käsiteltyjä aiheita kokonaan tämän kirjan ulkopuolelle.
Pääsarjassa esiintyneet paikkakunnat ja seurat on mahdutettu yhteen lukuun. Merkittävimpien kiekkokeskusten, Tampereen ja Helsingin, historiat ovat saaneet tilaa kymmenisen sivua kumpainenkin, mutta muiden on tyytyminen varsinaisiin tiivistelmiin, joiden järkevyyttä on ihmeteltävä. Esimerkiksi Kouvola on irrotettu omaksi kappaleekseen, vaikka sen historia kuitataan kahdella lyhyellä lauseella. KooKoon saavutukset kolmelta liigakaudelta eivät toki juuri enempään aihetta annakaan, mutta jokseenkin turhalta osio tällaisenaan tuntuu. SM-historian pikakertaus vaikuttaakin lähinnä puffilta ensi syksynä julkaistavalle liigahistoriikille.
Mestiksen ja sitä edeltäneiden alasarjojen on ollut tyytyminen vieläkin typistetympään sanamäärään. Pasi Rakkolaisen teksti mahtuu vajaalle kymmenelle palstalla ja kolmelle aukeamalle. Kaikkien aikojen divaripeluri, Mika Helkearo, saa ansaitsemaansa huomiota, mutta muuten mittasuhteet heittävät häränpyllyä. Hayley Wickenheiser on saanut oman väliotsikon ja yli puolen sivun kuva, kun taas sarjajärjestelmämme historian merkittävin tapaus, SM-liigan sulkeminen, kuitataan pelkällä sivulauseella. Myös virkkeestä "Vuosituhannen vaihduttua I divisioonan seurojen kattojärjestö Sarjaseurat ry. lähti nostamaan sarjansa imagoa jälleen muun muassa nimen muutoksella." voidaan olla varsin eri mieltä.
Naisten kiekkoilu Suomessa kuitataan puolen sivun kuvalla, infolaatikolla ja kahdella palstallisella tekstiä. Itse en ole naiskiekkoiluun suuremmin perehtynyt, enkä valitettavasti perehtynyt siis nytkään - vaikka aiheelle olikin kokonaiset puoli prosenttia koko kirjasta varattu. Räikein puutos kirjassa on kuitenkin nuorten maajoukkueiden lähes täydellinen sivuuttaminen. Mainintoja joutuu etsimään suurennuslasin avulla, vaikka juuri nuorisotyön voisi olettaa olevan merkittävässä asemassa Suomen jääkiekkoliiton historiassa ja toiminnassa. Nuorten saavutukset olisivat ehdottomasti ansainneet oman lukunsa.
Kehujen vuoro
Vaan älkää ymmärtäkö vuodatustani väärin. Enemmän Leijonien tarina kehuja kuin kitinää ansaitsee. Asialla on ollut ammattimiehiä, joten teksti etenee varsin sujuvasti ja ymmärrettävästi. Ulkoasu on komea ja viimeistelyyn uhrattu aikaa. Virheitä ei silmiini juurikaan sattunut, ja useammasta kirjoittajasta huolimatta toistoa on kiitettävän vähän.
Erikoiskehut ansaitsee arkistomateriaalin runsas käyttö. Iso kiitos asiasta kuuluu Aarne Honkavaaralle, jonka kauaskantoisuuden ansiosta suomalaiskiekkoilun ensiaskeleet on tallennettu myös tuleville sukupolville. Kirjoittajat ovatkin oletettavasti saaneet kahlata melkoisen mappipinon läpi kuvitusta valitessaan.
Kirjan ensimmäiset luvut käsittelevät vuoden 2003 ja 1995 tapahtumia. Heti kolmannessa luvussa pureudutaan kuitenkin lajin alkutaipaleisiin. Erityisen mielenkiintoinen kertomus on maajoukkueen matka Tshekkoslovakiaan, ja nimimerkki Morioon kuvaus reissusta Helsingin Sanomista vuodelta 1949. Varsinkin reunateksteistä löytyy myös oivia knoppeja besserwissereille: mikä suomalainen jääkiekkoseura mahtoikaan aikoinaan kysyä lupaa nimensä käyttöön Lontoosta?
Historiaosuudessa käydään varsin tarkkaan läpi jääkiekkoilun tie Suomessa hatarasta alusta nykypäiviin asti. Osansa saavat niin lajiliiton, suorituspaikkojen rakentamisen ja arvokisojen historia, kuin myös osa merkittävimmistä suomalaiskiekkoiliojista ja -lajivaikuttajista. Jäsentelemällä kirja toisin olisi sekaan ehkä mahtunut myös pieniä katsauksia jääkiekon kulloisiin tilanteisiin maailmallakin. Nyt oikeiden mittasuhteiden käsittämisen vastuu jää käytännössä lukijan oman tietämyksen varaan.
Viimeinen varsinainen tekstiosio, Niki Anderssonin kirjoittama Valmennus-luku, on tuhtia tavaraa. Se on sijoitettu fiksusti loppuun, sillä monelle peruspenkkijännärille satsi on liian hardcorea. Siihen paneutuminen kuitenkin kannattaa. Mennyttä valoittavat mm. Honkavaara, Kalevi Numminen Juuso Wahlsten, Rauno Korpi, Hannu Aravirta, Erkka Westerlund ja monet muut ammattimieht. Osio kulkee kronologisesti, mikä on hyvä ratkaisu. Nykykiekko on jo niin tieteellisesti tutkittua touhua, että kaukalotapahtumien saati sitten fläppitaulun kuvioiden ymmärtäminen tuntuu vaativan vähintään korkeakoulututkintoa. Eikä varmastikaan olisi yhtään helpottanut, vaikka ammattimies olisi läväyttänyt kaiken faktan kerralla pöytään. Sen sijaan selittäminen toteutetaan vähän kerrallaan, aloittaen alkuaikojen yksinkertaisista kuvioista. Lajin taktiset lähtökohdat ovat hyvin simppelit, ja oivaltamisen iloa syntyy kun lukija huomaa kuinka niihin vähitellen on lisätty uutta. Homma toimii todistetusti, sillä ainakin allekirjoittanut maallikko voi todeta luvun luettuaan ymmärtävän nyt ainakin hitusen taktiikkojen mielenkiintoista maailmaa.
Kirjan viimeiset neljäkymmentä sivua on pyhitetty tilastoille. Totaaliselle maallikolle tilastopaketti on varmasti paikallaan, mutta vuotuisiin Jääkiekkokirjoihin tutustuneille vanhaa kertaava osio on täysin turha. Uutta on oikeastaan vain lista kaikista Suomessa julkaistuista jääkiekkoaiheista kirjoista. Kattavantuntuinen luettelo on mielenkiintoinen ja hyödyllinen, mutta senkin olisi voinut jäsennellä paremmin. Kronologinen muoto tosin paljastaa lajin suosion kehittymisen: noin 300 kirjasta yli puolet on kirjoitettu 90-luvulla tai myöhemmin. Luettelo olisi kuitenkin selkeämpi, mikäli kaunokirjallisuus, tutkimukset, liiton oppaat, elämäkerrat ja seurojen historiikit olisi eritelty omiksi ryhmikseen.
Arvostelua ei voi lopettaa kliseeseen "Tämä teos ansaitsee paikan jokaisen jääkiekkodiggarin kirjahyllystä", mutta perskules; kyllä Leijonien tarina ainakin kirjastokassiin kannattaa sujauttaa.
