1. Oliver Ekman-Larsson, Arizona Coyotes
Voiko näinkin iso pelaajapalkinto matkata jumbojoukkueen laariin? No kyllä voi, kun pelaaja pelaa huonossa joukkueessa niin ylivoimaista jääkiekkoa, kuten Ekman-Larsson tulevalla kaudella. Jos pelaisi joka ottelussa täydet 60 minuuttia, Coyotes taistelisi kotiedusta, mutta koska jostain syystä häntä pitää penkittääkin välillä, joukkueella ei ole asiaa pudotuspeleihin.
Aivan ylivertaisen tärkeä pelaaja Coyotesille. Hakkaa taas hulluna maaleja siniviivalta, tekee peliä ja puolustaa joukkueensa maalia. Lähes jokaisessa tilastossa kärkitasoa, mutta valitettavasti tehotilastolukema on ruma. Voittaa kovimmat kilpailijansa monipuolisuudellaan ja tärkeydellään joukkueelle.
2. Victor Hedman, Tampa Bay Lightning
Takatukka hulmuten painaa jokaiseen tilanteeseen sata lasissa. Satanen on taulussa myös kilogrammoja laskettaessa, mikä ei ole ihmeellistä tuollaiselle hujopille. Jässikän viime kausi kärsi loukkaantumisesta, mutta pudotuspeleissä loisti.
Hedman ei ole missään päin kenttää miellyttävä vastustaja. Hyökkäyspäässä hän on vahva viivapelote ja omassa päässä pelottava taklauskone, jonka alle ei ole kiva jäädä. Lighntingin vahvan puolustuksen kärkinimi kärsii hieman kovista pakkikavereistaan, jonka vuoksi häviää OEL:lle Norris Trophyn.
3. Erik Karlsson, Ottawa Senators
Viime kauden Norris Trophyn voittaja on nyt vasta kolmantena, eikä mahtuisi kotimaansa rankingissakaan ykköspakkipariin. Pelaa neljätenä hyökkääjänä ja hänen valintansa parhaaksi puolustajaksi aiheuttaa parranpärinää.
Nyt kuitenkin ei tarvitse samaa tappelua asiasta käydä, kun toiset ruotsalaiset pistävät todella vahvasti kampoihin tehopisteissä ja voittavat selvästi monipuolisuudessa. Eikä saa enää takatukastakaan etua, kun Hedman on ajanut silläkin mittarilla ohi.
4. Duncan Keith, Chicago Blackhawks
Jos pelaisi aina runkosarjassa samalla tasolla kuin pudotuspeleissä, olisi kärkiehdokas Hart Trophyn voittoon. Mutta koska runkosarja on hänelle vain lämmittelyä tosipeleihin, ei pärjää vertailussa tasaisemman kauden pelaaville.
Keithin virheherkkyys on minimaalisella tasolla, hänen varmuutensa kentällä huokuu joukkuetovereihin. Runkosarjassa vastuu jakautuu tasaisemmin Blackhawksin puolustuksessa, mutta pudotuspeleissä pelaa taas niin paljon kuin haluaa. On silti iso nimi Norris Trophy -taistelussa.
5. Roman Josi, Nashville Predators
Niin vain sveitsiläispuolustaja ottaa Predatorsin ykköspakin viitan itselleen joukkueen kapteenilta ja pakkipariltaan. Predators oli viime kauden runkosarjan suurimpia yllättäjiä ja Josi ottikin todellisen läpimurtonsa aivan liigan eliittipelaajien joukkoon.
Vielä viime kaudella jäi Weberin varjoon, mutta nyt on aika laittaa asetelmat uuteen uskoon. Rauhallinen puolustaja pelaa todella tarkkaa ja varmaa peliä, mutta ei ole silti mikään varmistelija vaan tähtitason pelaaja.
6. Alex Pietrangelo, St. Louis Blues
Jo parin kauden ajan ollaan mietitty, että olisiko tämä se Pietrangelon lopullinen läpimurtokausi NHL:n parhaaksi puolustajaksi tai ainakin lähelle sitä. Onhan hän pelannut tehokkaita ja laadukkaita kausia jo useamman, mutta tasaisuus ei ole vielä ollut sillä tasolla, että veisi Norris Trophyn itselleen.
Isokokoinen pakki on Bluesin vahvan puolustuksen kulmakivi ja tyypillinen kanadalainen oikea käsi alhaalla pelaava tähtipuolustaja. Pelasi pari vuotta sitten ykkösvaraus Erik Johnsonin turhaksi joukkueelle.
7. P.K. Subban, Montreal Canadiens
Teki vuosi sitten muhkean jatkosopimuksen ja laittoi nyt kesällä paljon rahaa hyväntekeväisyyteen. Kentällä ei tee kuitenkaan hyvää kuin vain omalle joukkueelleen, sillä pelaa erittäin ärsyttävää peliä ja lisäksi hakkaa ison määrän tehopisteitä.
Viime kaudella syntyi 60 tehopistettä, mutta pudotuspeleissä taso alkoi heittelemään. Ampuu kovia pommeja viivalta ja heittää miehiä seinälle vähintään yhtä painavilla taklauksillaan. Vitsikäs pelaaja kerää faneja, mutta myös joukkueelleen voittoja.
8. Drew Doughty, Los Angeles Kings
Sulavaliikkeinen ja vauhdikas puolustaja kärsi viime kaudella muun joukkueen tavoin mestaruuskrapulasta, joka ei tahtonut helpottaa missään vaiheessa. Hänelle odotettiin kuitenkin kesällä parhaan puolustajan palkintoa, mutta se jäi haaveeksi ja niin jää nytkin. Se ei ole siitä kiinni, että Doughty olisi mitenkään huono, mutta taso on vaan niin kova.
Samaa kategoriaa Subbanin kanssa eli vailla suuria heikkouksia pelaava kanadalaispakki, joka on joka vuosi korkealla puolustajatilastoissa, mutta ei koskaan ylimpänä. Tärkeä palanen Kingsin paluuta takaisin NHL:n ylimmälle huipulle ja parantaa taas pudotuspelien tullen.
9. Mike Green, Detroit Red Wings
Red Wingsiin siirtynyt viivapelote on valmis ottamaan uudessa joukkueessaan ykköspakin paikan ja hakkaamaan samanlaista jälkeä kuin muutama vuosi sitten Capitalsissa, jolloin pisteitä tuli yli piste per peli -tahdilla. Greenin harmiksi vain silloin ei pelkkiä tehopisteitä arvostettu kuten nyt Karlssonin kanssa, joten Norris Trophyn voittaminen jäi haaveeksi.
Green on ylivoimapelin erikoismies ja eräänlainen neljäs hyökkääjä. Red Wingsissä on jo muutaman vuoden ajan odotettu uutta hyökkäävää oikea käsi alhaalla pelaavaa puolustajaa ja sai Greenistä kertaheitolla ison nimen sille osastolle. Puolustuspelaaminen on ajoittain koomisen näköistä, mutta ei sen kannata liikaa hämätä.
10. Shea Weber, Nashville Predators
Tosiaan, jää nyt pakkiparinsa Josin varjoon. Laukoo edelleen kovaa ja korkealta, mutta on tätä nykyä NHL:n kovin kakkospakki. Vahva puolustaja sortuu ajoittain ylilyönteihin, mutta se kuuluu kovaa pelaavan puolustajan pelityyliin. Joukkueensa kapteeni ja tärkeä henkinen johtaja, vaikka kentällä isompi vastuu on nyt muualla.
On ennenkin muodostanut NHL:n ylivertaisen ykköspakkiparin, kun muutama vuosi sitten muuan Ryan Suter luuti rinnalla. Suter jäi tällä kertaa ulos kymmenen kärjestä, mutta ei häntä saa kuitenkaan kokonaan unohtaa.