Jääkiekkoilijoiden aivoterveys nousi jälleen, ainakin lyhyesti sivulauseessa, puheenaiheeksi meneillään olevien Stanley Cup -finaalien avauksessa Washington Capitalsin Tom Wilsonin taklattua rajusti Vegas Golden Knightsin Jonathan Marchessaultia.
Liigan kurinpitäjä päätti jättää Wilsonin tällä kertaa ilman lisärangaistusta. Kaikeksi onneksi myös Marchessault taisi selvitä tilanteesta ilman vakavampia, akuutteja vammoja.
Toisaalta pinnan alla voi hyvinkin kyteä, sillä vakavakin oirekuva saattaa ilmetä vasta viiveellä.
Aivovammojen kaukalonlaitadiagnostiikka on edelleen vaihtelevaa, eikä NHL ole ollut järin innokas panostamaan asiaan, vaan on tyytynyt pitkälti sammuttelemaan median ja joidenkin yksilöiden aikaansaamia tulipaloja vähin äänin.
Välillä jääkiekkoyleisö kuulee kuitenkin toisenkinlaisia puheenvuoroja. Ex-tähtipelaaja Paul Kariya tuli syksyllä voimakkaasti julkisuuteen omalla tarinallaan, ja aivan hiljattain oli äänessä toisen aivovammojen myöhäisoireista kärsineen pelaajan omainen.
Kolmen vuoden pimeyden jälkeen tunnelin päässä kajastaa valoa
Detroit Red Wingsiä takavuosina edustaneen Johan Franzenin Cecilia-vaimo on kertonut blogissaan miehensä tuskaisesta taistelusta jo kolme vuotta jatkuneiden neurologisten oireiden kanssa.
Edelleen Detroit Red Wingsiltä palkkaa saava Franzen on ollut pelaamatta kohta kolme vuotta vetäydyttyään NHL-jäiltä aivotärähdysten runteleman kehonsa armonhuutojen saattelemina.
Silti yhä tähän päivään saakka entisen hyökkääjän, nykyisen aivovammakuntoutujan, elämää on sävyttänyt taistelu päänsärkyjä, huimausta, mielialaoireita ja väsymystä vastaan.
"Viime viikot olivat todella vaikeita, ja jotain täytyi tehdä."
Franzen koki uransa aikana omien laskujensa mukaan ainakin neljä aivotärähdystä, mutta varmuudella myös lukemattoman määrän lievempiä, aivokudosta vaurioittavia iskuja.
Viimeisin iskuista, Edmonton Oilersin Rob Klinkhammerin taklaus tammikuussa 2015, sitten päätti uran.
Franzen oli iskun aiheuttamien oireiden vuoksi sivussa NHL-jäiltä koko kevätkauden, mutta yritti paluuta vielä seuraavana syksynä vain huomatakseen jo kahden ottelun jälkeen, ettei ajatus paluusta kaukaloihin ollut realistinen.
Ruotsalaishyökkääjä ei ole tervettä päivää nähnyt sen jälkeen, kun jäi Klinkhammerin päähän kohdistuneen olkapäätaklauksen uhriksi. Viime aikoina oirekuva oli voimistunut siinä määrin, että hän oli hakeutunut osastohoitojaksolle denveriläiseen sairaalaan.
Marcus Institute for Brain Health on Denverin yliopiston alainen aivovammojen hoitoon erikoistunut lääketieteellinen yksikkö, jossa on hoidettu aivovammoista ja neurokognitiivisista ongelmista kärsiviä sotaveteraaneja ja urheilijoita.
Franzen on klinikan ensimmäinen urheilijapotilas, ja ainakin Franzenin lähipiiri on ollut tyytyväinen omaisensa Denverissä saamaan hoitoon.
− Viime viikot olivat todella vaikeita, ja jotain täytyi tehdä. Olen kiitollinen, että löysimme tämän maaliskuussa avatun paikan, Franzenin vaimo Cecilia Franzen kirjoittaa blogissaan.
Koko Franzenin perhe pääsi osallistumaan hoitoon, kun yksikössä järjestettiin perheviikko potilaiden omaisille.
Perheviikko ei kuitenkaan sujunut aivan toiveiden mukaisesti.
− Ensimmäinen päivä oli upea, mutta toisena päivänä ajauduimme riitelemään. Sinällään normaalia parisuhteessa, mutta kun mukana on aivovamma, kaikki voi muuttua paljon vaikeammaksi, Cecilia Franzen kirjoittaa.
− Aivot eivät osaa ottaa tarvitsemaansa taukoa eivätkä pääse palautumaan. Hoitohenkilökunta hoiti tilanteen kuitenkin hienosti ja tuntuu, että he aidosti välittävät miehestäni, hän jatkaa.
Johan Franzen sai tarvitsemaansa apua, mutta myös aivovammapotilaan omaiset otettiin huomioon.
− Oli hienoa vaihtaa kokemuksia muiden potilaiden vaimojen kanssa. En ole itkenyt niin paljon pitkään aikaan.
Cecilia Franzen onkin kokenut denveriläisklinikan sopivan miehelleen.
− Johan on saanut kokonaisvaltaista apua, tukea ja keinoja pärjätä vaihtelevien oireiden kanssa.
Hankalan ajanjakson jälkeen tunnelin päässä alkaakin vähitellen pilkistää valonkajastus.
− Aivovammapotilaan kanssa eläminen ei ole helppoa, mutta olemme ensi kertaa toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Johan voi paljon paremmin aloitettuaan hoidon klinikalla, Cecilia Franzen iloitsee.
Aivovammaepidemia uhkaa, on tekojen aika
Johan Franzenin tapaus nostaa esille jälleen huolen jääkiekon ja päävammojen suhteesta.
NHL:n aivotärähdysprotokollaa on moitittu ja arvosteltu, eikä ihan syyttä. Kaukalonlaitadiagnostiikka on hankalaa eikä pikadiagnoosin osuvuutta voida välttämättä pitää kovin luotettavana, jos moderni lääketiedekin on ajoittain vaikeuksissa vaihtelevanasteisen oirekuvan kanssa.
Jääkiekkoilijoiden aivosairaudet ovat tosiasia, joka ei tapauksia peittelemällä tai vähättelemällä muuksi muutu
Toisaalta luotettavuutta voisi lisätä jo sillä, että kaikki tarpeettomat kytkökset karsittaisiin pois. Kun kliinikot ovat liigan tai seurojen palkkalistoilla, nostattavat epäselvät tapaukset helposti epäilyjä ammattilaisten esteettömyydestä.
Toki täysin toinen kysymys on, miten täysin puolueeton asiantuntija järjestettäisiin? Mistä löytyisi se NHL:n ulkopuolinen taho, joka kuittaisi kustannukset, joita järjestelystä luonnollisesti syntyisi?
Luotettavuudesta saadaan luonteva aasinsilta vakavan aiheen toiseen ikävään puoleen, NHL:n vähättelevään suhtautumiseen koko aiheeseen.
Jääkiekkoilijoiden aivosairaudet ovat tosiasia, joka ei tapauksia peittelemällä tai vähättelemällä muuksi muutu.
NHL on tähän saakka pelännyt juridisia seurauksia ja pyrkinyt vaikenemaan koko asiasta. Tämä on puolestaan johtanut siihen, että avoin ja rakentava keskustelu aiheesta on ollut vaatimatonta.
On selvää, että tarinoita aivovammakuntoutujiksi uriensa jälkeen muuttuneista ex-kiekkoilijoista on luettavissa mediasta yhä tiheämpään. CTE (krooninen traumaattinen enkefalopatia) on täyttä totta, ei vain epämääräistä pelottelua.
Karmivana uhkakuvana lähitulevaisuudessa siintääkin visio, jossa aivoparantolat täyttyvät vasta keski-ikäänsä lähestyvistä ex-kiekkoilijoista.
Kukaan ei taatusti toivo Franzenille tai kenellekään muullekaan esimerkiksi Derek Boogaardin, Rick Rypienin tai Steve Montadorin kohtaloita. Jokainen aivovamma on tragedia eikä vielä ole liian myöhäistä muuttaa edessä uhkaavaa kehityskulkua.