Stanley Cup pitäisi saada takaisin Kanadaan 14 vuoden tauon jälkeen. ”Koko Kanadan” joukkueista Calgary, Edmonton ja Vancouver eivät ole kyenneet kunnianpalautuksiin finaaleihin yltäessään. Viime keväänä koko Kanada seisoi Oilersin takana. Ottawa jakaa mielipiteet ainakin maan itäosassa edellä mainittuja jyrkemmin. Silti Ottawa Senators pelaa paitsi Ottawan, myös Kanadan puolesta.
Finaaleissa kohtaakin kaksi kanadalaisjoukkuetta, sillä vaikka molemmissa joukkueissa on avainpaikoilla tarkoin valittuja euroja, niin vaahteranlehden puna on finaalisarjan pääväri. Paradoksaalista onkin sitten se, että jos Lordi Stanleyn kiertopalkinto tulee takaisin Kanadaan, sen tuo sinne Chicken Swede, ensimmäinen Kannun nostava eurokapteeni Daniel Alfredsson.
Ottawa meni finaaleihin kukistamalla joukkueen, joka kovasti muistutti muutaman vuoden takaista Ottawaa. Buffalo Sabres jyräsi runkosarjassa leveän materiaalinsa ansiosta. Sabresin piti pystyä maalintekoon silloinkin, kun yksi sylinteri ei toimisi, mutta koko pudotuspelien ajan sen maalinteko tökki. Ottawan ongelmana taas piti olla ykkösketjun roolin ylikorostuminen, mutta yksi toimiva ketju osoittautui paremmaksi vaihtoehdoksi kuin jaettu vauraus.
Tähän asti Ottawa on pelannut lähinnä itseään vastaan. Vastusta ei ollut tarjolla muista sen jälkeen, kun Ottawa sai oman pelinsä raiteilleen. Enää oma peli ei riitä, pitää huomioida vastustajakin.
Ottawa Senators kohtaa nyt ensimmäistä kertaa näissä pudotuspeleissä joukkueen, jolla on kykyä horjuttaa Ottawaa fyysisesti ja silti antaa täysi vastus myös taitopuolella. Lisäksi Ottawan ykkösketju saa ensimmäistä kertaa riesakseen pelkästään varjostamiseen erikoistuneen ketjun. Ja aina jäällä on huippupuolustaja.
Ottawan materiaali on Anaheimia selvästi leveämpi ja kestää loukkaantumisia kunhan ne eivät kohdistu ykkösketjuun. Toistaiseksi Ottawalle on riittänyt se, että ylivoima hoitaa maalit ja muu aika estetään vastustajan maalinteko. Anaheim kuitenkin tulee pahat aikeet mielessään. Sekin yrittää estää Ottawaa tekemästä maaleja. Siksi otteluista on odotettavissa vähämaalisia.
Rob Niedermayer ja Samuel Påhlsson ottavat Jason Spezzan ykkösketjun syleilyynsä. Chris Philips ja Anton Volchenkov ottavat Teemu Selänteen pelistä pois. Koska Anaheimin nelonen ei saa luottoa, kakkosketjulle jää suuri vastuu. Nuoret sonnit saavat vastaansa samanmoisia. Mike Fisheriä, Antoine Vermetteä, Chris Neiliä… vaikea siinä on harrastaa maalintekoa.
Tylsiä finaaleista ei silti tule. Ainakin fyysisen jääkiekon ystävät hierovat käsiään.
Anaheim on kerännyt laajaa ihailua no nonsense –kiekollaan. Ottawalta taas löytyy ikäviä laitahyökkääjiä, joiden taklaukset sattuvat. 95-kiloiset lihakakut tekevät kipeää. Ja siellä Anaheimin maalin edessä on yhtä hankalia herroja kuin mitä Thomas Holmström oli lännen finaalissa.
Kestääkö Ottawan maalivahti Ray Emeryn vielä neljännen tulikokeen? Jokaiseen kevään sarjaan Emery on lähetetty hajoamaan, mutta toistaiseksi mies on kerännyt vakuuttavia päänahkoja. Marc-Andre Fleury, Martin Brodeur ja Ryan Miller ovat paitsi olleet häviäjien puolella, myös hävinneet maalivahtien taiston Emerylle.
Emery luistelee finaaleissa maalinsuulle itsevarmana ja ennakkoluulottomana itsenään. Vastapäisen verkon edestä häntä tuijottaa parran seasta Jean-Sebastien Gigueren silmät.
Giguere oli Emeryn paikalla neljä vuotta sitten. Silloin toisessa päässä väijyi Martin Brodeurin hieman flegmaattinen olemus. Devils voitti silloin Anaheimin, mutta Giguere ei hävinnyt Brodeurille. Vaisumpien aikojen jälkeen Giguerella on toinen mahdollisuus, ja hän tietää miten iso juttu se on.
Tietääkö Ray Emery, miten isoista asioista hän nyt pelaa? Tarvitseeko hänen tietää? Ottawan kannalta ei ole tärkeintä lyökö Emery Gigueren, kaiken perusta on se, voiko joukkue luottaa Emeryyn. Tähän asti on voinut. Jos jatkossakin Ottawa voi rakentaa pelinsä sille periaatteelle, että maalinsuusta ei tarvitse huolehtia, sen on hyvä olla.
Ja kesällä vielä parempi.
