Joulupäivänä ensi-iltansa saavan Aleksi Mäkelän ohjaaman 95-elokuvan näkeminen on kuin saisi väärän aterian ravintolassa, mutta lopulta väärä tilaus osoittautuukin alkuperäistä ajatusta paremmaksi. Jääkiekon maailmanmestaruuskisat vuonna 1995 eivät ole elokuvan kantava voima, ne ovat kolmen itsenäisen sivujuonen yhdistävä tekijä.
Elokuvan vähiten mielenkiintoinen osuus on hieman yllättäen Suomen maajoukkue ja sen taustahenkilöt. Ei siksi, että katsoja tietää jo ennalta heidän kohtalonsa, vaan siitä syystä, että heidän kohtauksensa ovat selkeästi elokuvan mitäänsanomattomimmat.
Vain muutamassa eri sijainnissa kuvatut joukkuekohtaukset jättävät enemmän tai vähemmän kylmäksi joka kerralla. Suurin osa joukkueesta jää katsojalle täysin vieraaksi. Elokuvan tunnistettavimpiin hahmoihin lukeutuva Timo Jutila huutelee puheissaan joukkuetovereidensa nimiä, mutta kun he jäävät ilman vuorosanoja, he jäävät myös ilman huomiota.
Joukkuetta nähdään jäällä vain kerran, silloinkin erittäin lyhyesti. Jääharjoituskohtaus näyttää muutamissa sekunneissa todennäköisen syyn sille. Pelaajat nimittäin näyttävät taidonnäytteillään Suomen parhaimmiston sijaan sunnuntaipelailijoilta.
Otteluiden osalta joukkue esiintyy ainoastaan vaihtoaitiossa, ja tällöinkin päähuomio on pelaajien sijaan päävalmentaja Curt Lindströmissä.
Itse ottelut esitetään kisoja seuraavan kansakunnan näkökulmasta television ja radion kautta. Toteutus toimii etenkin Antero Mertarannan alkuperäisselostuksen ansiosta. Sen mukana tapahtumista pysyy kärryillä, vaikka pelikuvaa näytetäänkin vain muutamia sekunteja sieltä täältä.
Pelaajista valokeilaan nostetaan joukkueen jäsen, jonka sankaristatus on tavanomaisesta poikkeava. Kolmosmaalivahti Jukka Tammi ei pelannut kisoissa minuuttiakaan, mutta hän on yksi elokuvan päähenkilöistä. Hän painii tarinassa myös yksityiselämän ongelmien kanssa.
Toisenlaiset sankarit
Vuoden 1995 torijuhlien päätteeksi laulettiin J. Karjalaisen kappaletta Sankarit. Kyseinen kappale kuvastaa hyvin sivujuonien hahmoja ja heidän kohtaloitaan, sillä he ovat juuri sellaisia arjen sankareita, joista kyseisessä kappaleessa lauletaan. Heidän joukossaan on jääkiekkourasta haaveilevia, samasta haaveesta luopuneita, köyhiä, työttömiä, yksinhuoltajia ja vakavasti sairaita. Jokaisen elämää yhdistää jääkiekko.
Elokuvan kolme itsenäistä sivujuonta ovat sen parhaat osuudet. Elokuva seuraa yksinhuoltajaäidin kasvattamaa nuorta jääkiekkoilijanalkua, katkeruuden seurauksena kostoretkelle lähteviä kaveruksia sekä kaveriporukkaa, jonka yhteiset haaveet ammattilaisurasta päättyivät juniorivuosiin.
Kolmesta sivujuonesta vahvin on yksinhuoltajaäidin ja hänen poikansa tarina. Rahaongelmien kanssa painiva äiti haluaa mahdollistaa pojan harrastuksen, mutta rahaan ja urheilulliseen lahjakkuuteen liittyvät realiteetit aiheuttavat ongelmia. Tarina on tuttu monelle perheelle.
Toinen tarina keskittyy heihin, joiden unelma ammattilaisuudesta on jo vuosia sitten haudattu. Laman kurimuksessa kouristeleville duunareille tulee vastaan vaikea tehtävä; finaaliottelu pitäisi katsoa baarin sijaan oman onnensa nojaan jätetyn, saattokodissa makaavan entisen joukkuetoverin kanssa.
Kolmas sivujuoni kertoo ruotsalaisille ikuisesti katkerasta kolmikosta, joka päättää lähteä finaalin kunniaksi kostoretkelle Tukholmaan. Alussa kyseinen sivujuoni vaikuttaa selvästi hatarimmalta, mutta kolmikon tarinan päätös nostaa takuulla hymyn huulille.
Kotipuolessa vahvimmat roolisuoritukset
Suomen päävalmentaja Lindströmiä näyttelevä Jens Hulten on kaikin puolin nappivalinta. Ruotsalaisnäyttelijä esittää hahmonsa luontevasti ja ennen kaikkea uskottavasti.
Ulkonäön osalta pelaajia näyttelevien hahmot näyttävät esikuviltaan vain muutamassa tapauksessa. Joel Hirvosen on Timo Jutilana kasvonpiirteiltään lähes täydellinen, ja Jon-Jon Geitelin Saku Koivu näyttää etenkin ryhmäkohtauksissa yllättävänkin paljon esikuvaltaan.
Kenties kaukaisin mahdollinen valinta ulkonäön osalta on Hannu Aravirtaa näyttelevä Kari-Pekka Toivonen. Toivosessa ja Aravirrassa kun ei ole oikeastaan mitään samaa. Roolisuoritus Lindströmin kakkosvalmentajana on hyvä, mutta ennen lopputekstejä hahmoa ehtii luulla Aravirran korvanneeksi käsikirjoittajien luomukseksi.
Vahvimmat roolisuoritukset löytyvät MM-joukkueen ulkopuolelta. Pitkän linjan näyttelijöistä ja vakuuttavista näyttelijänaluista koostuva kaarti esittää arjen sankarien tarinat hienolla ja ennen kaikkea samaistuttavalla tavalla.
Ei pelkästään urheiluelokuva
95 on rohkea elokuva. Se lupaa katsojalle kultajuhlat, mutta keskittyykin eniten niihin, joiden juhlanaiheet ovat pienempiä. Se ei myöskään tukeudu kaikkien tuntemiin viittauksiin kisoista, finaalista ja mestaruusjuhlista, vaan rakentaa kuvan 90-luvun puolivälin Suomesta musiikin, puvustuksen, lavastuksen ja henkilöhahmojen arkirealististen kohtaloiden avulla.
Toisin kuin varsinaisten jääkiekkoilijaroolien kohdalla, kansakuntaa kuvaavien tarinoiden näyttelijäkaarti koostuu suurimmaksi osaksi Suomen tunnetuimmista näyttelijöistä. Niiden hahmot on kirjoitettu Tammen hahmoa lukuun ottamatta huomattavasti pelaajahahmoja syvällisemmin. Juuri tästä syystä heidän edesottamuksensa kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin pelaajien kohtalot.
Sivujuonia olisi voinut syventää entisestään MM-joukkueen kohtausten kustannuksella. Se olisi parantanut elokuvaa.
Vaikka elokuva käsittelee vakavia aiheita, se ei ota itseään liian vakavasti. Tässä mielessä se on hyvin samankaltainen Mäkelän useiden aiempien ohjausten kanssa. 95 on kepeä elokuva, jonka voi katsoa, vaikkei piittaisi lainkaan jääkiekosta. Huimaa jääkiekkonäytelmää on turha odottaa, mutta 90-luvun puolivälin ihmiskohtaloiden kuvaajana se onnistuu hienosti.