Taklauspelaamisessa on monia kipukohtia.
Kuva © Jari Mäki-Kuutti

Vielä tästä täytyy puhua – avoin kirje kontaktipelaamisen puolesta

Artikkeli
Ikävät puheenaiheet eivät katoa ennen kuin niitä koskevat ongelmat on ratkaistu. Liigan viime kautta varjostaneet päähän kohdistuvat taklaukset ovat sellainen aihe. Ilmiöön on syytä pureutua käytännön kautta, kyse on monimutkaisemmasta asiasta kuin usein annetaan ymmärtää.

Kaudella 2019–2020 Liigassa ehdittiin jakaa pelikieltoja päähän kohdistuvista taklauksista yhteensä 121 ottelua. Toisin sanoen kaksi kuvitteellista pelaajaa oli koko kauden pelaamatta. Kun lisäksi otetaan huomioon näiden tilanteiden aiheuttamat loukkaantumiset, ei ilmiön vakavuutta voi korostaa liikaa.

Liigan hallituksen uuden linjauksen myötä tahti ei ainakaan ollut hidastumassa, vaikka automaattisella viiden ottelun pelikiellolla tavoiteltiin päinvastaista. Tilanne alkoi loppukaudesta olla kestämätön, eikä asiaa auta jatkossa se, että uudessa linjanvedossa on useita väärinymmärryksiä.

Miikka Pitkänen sai viiden ottelun pelikiellon törmäyksestään Eemeli Suomeen.
Kuva © Antti Tyni - antti.tyni@jatkoaika.com

Ensinnäkin päätös antaa olettaa, että kaikki päähän kohdistuvat taklaukset ovat harkittuja ja vastustajan vahingoittamiseksi tehtyjä tekoja. Viiden ottelun pelikiellon pitäisi siis "uhata" pelaajat lopettamaan taklausten kohdistaminen nimenomaan päähän.

Se on harvoin – jos koskaan – oikea tulkinta. Esimerkiksi NHL:ssä kurinpitohistorian pisimmät pelikiellot ovat tulleet rikkeistä, joissa vastustajaa on kiistattomasti yritetty vahingoittaa. 

Chris Simon sai kolmekymmentä ottelua astumisesta luistimen terällä Jarkko Ruudun jalan päälle. Marty McSorley 23 peliä viikateiskusta Donald Brashearia päähän. Jesse Boularice 25 poikittaisesta mailasta Ryan Keslerin kasvoihin. Yhtä pitkiä pelikieltoja on taklaamisesta saanut ainoastaan Raffi Torres, ensin yhdestä 21 peliä ja myöhemmin toisesta 41.

Vaikka viidestä ottelusta on toki matkaa kahteenkymmeneen, täytyy muistaa, että uusien sääntöjen mukaan viisi pelikielto-ottelua on pohja. Kuka uskaltaa tässä vaiheessa arvata, mikä on katto?

Edellä lueteltujen tekojen vertaaminen pelitilanteissa tapahtuviin taklauksiin tuntuu kohtuuttomalta. Ainoastaan listalla kahdesti esiintyvän Torresin saamat sanktiot ovat tulleet kontaktitilanteista, mutta 62 ottelua pelikieltoa kahdesta taklauksesta kertoo enemmän yksilön kyvystä kunnioittaa vastustajaa kuin pelaajien järjestelmällisestä tavasta yrittää vahingoittaa toisiaan.

Jarkko Ruutu on ollut monessa mukana, niin antajana kuin ottajana.
Kuva © Pekka Rautiainen - www.illcommunications.fi

Pelikieltojen koventaminen vastaa hyödyllisyydeltään samaa kuin lisäisi kerran paikattuun pyöränkumiin uuden paikon – siis toinen laastari sellaisen haavan päälle, jonka alkuperää ei edelleenkään tiedetä. Laastarit eivät auta haavojen estämisessä, eikä pelikieltojen koventaminen ota kantaa pinnan alla vaikuttaviin syihin.

Tähän liittyy Liigan linjauksen toinen väärinymmärrys: automaattinen pelikielto osittain ulkoistaa rangaistuksen määrittelyn pelkiksi numeroiksi, vaikka suunnan pitäisi olla päinvastainen – numeroista pitäisi siirtyä tulkitsemista ja opettamista kohti.

Kun ottelupöytäkirjassa lukee "päähän kohdistunut taklaus", siitä tulee määrätä sanktiota, se on selvää. Mutta aivan niin helppoa ei kurinpitämisen pitäisi olla, että rangaistuksia voidaan automaattisesti jakaa pöytäkirjojen perusteella.

Kenen syytä?

Päähän kohdistuneista taklauksista syytellään vuorotellen taklaajia, vuoroin vastaanottajia – entä jos kumpikaan ei suoranaisesti ole syyllinen?

Kasvanut pelinopeus on varmasti yksi syy. Paikoitellen puutteellinen pelivalmius toinen. Paras vastaus löytyy silti jääkiekon taklauspelaamisen tai yleisemmin pallopelien kontaktien sisään rakennetuista haasteista.

Päähän kohdistuvat taklaukset tai törmäykset ovat keskenään lähes identtisiä, ja usein niissä näkyvät seuraavat tunnusmerkit:

• Kontakti tapahtuu avojäällä, kun pelaaja on syöttänyt tai menettänyt kiekon tai on ottamassa sitä vastaan.

Päähän kohdistuvia taklauksia näkee harvemmin laidan lähistöllä, ja syy on ilmeinen: taklattava pelaaja ei voi katsoa muualle kuin kentän keskustaan. Kaukalon laidat jakavat vastaanottajan näkökentän puoleen avojäähän verrattuna, jolloin hän todennäköisesti ehtii reagoida vastustajan tulemiseen. Kentän keskustassa kontakti voi sen sijaan tulla mistä suunnasta tahansa.

• Taklaaja on tilanteessa "ylimääräinen" pelaaja tai hän jättää oman pelipaikkansa taklaukseen lähtiessään.

Esimerkkinä tästä käy Raffi Torresin taklaus Jakob Silfverbergiin. Se rikkoo paitsi jääkiekon sääntöjä myös sen pelitavallisia periaatteita: Torresilla ei ole mitään syytä olla taklaamassa siellä, missä hän on – siis mitään muuta syytä kuin kyseenalaisella tavalla esitellä omaa kovuuttaan.

• Taklattava pelaaja on taklaajaa kumarammassa asennossa.

Tämä on se vaiettu salaisuus, joka aiheuttaa isoimman haasteen päähän kohdistuvien taklausten vähentämiselle. Kiekollisen pelaajan pää on lähtökohtaisesti hänen muun vartalonsa etupuolella. Taklaaja taas tulee tilanteeseen olkapää edellä. Lisäksi kiekollisen pelaajan täytyy pitää alakättään mailassa kiinni, mikä laskee hänen peliasentoaan entisestään. Taklaajan onkin usein lähes mahdotonta olla osumatta vastustajan päähän. Samoin tapahtuu yhteentörmäyksissä: useimmiten jonkun pää kolahtaa jonkun toisen kroppaan.

Miro Karjalaisen kokoisen pelaajan on vaikea taklata osumatta vastustajaa päähän.
Kuva © Jari Mäki-Kuutti

Tätä voi jokainen kokeilla kotonaan näpyttelemällä puhelintaan ja kävelemällä ympäriinsä katsettaan nostamatta. Mikä kehon osa mahtoi ensimmäisenä kolahtaa johonkin?

Samasta syystä amerikkalaisessa jalkapallossa sattuu niin paljon päävammoja. Kyseisessä lajissa sekä taklaaja että taklattava menevät tilanteisiin pää edellä, takakenossa juokseminen tai taklaaminen kun on varsin hankalaa.

Ulkopuolelta on helppo huudella

Kontaktilajeissa tapahtuvien vakavien päävammojen seuraukset ovat hyvin dokumentoituja. Kiivaimmat kriitikot ovat ehdottaneet taklausten kieltämistä jääkiekossa kokonaan sen varjolla, ettei yksinään loukkaantuminen ole pelkän viihteen arvoista.

Sitä mielipide ei ota huomioon, että useimmat taklaukset ovat puhtaita ja melko kevyitä. Eikä sitä, että jännitys ja kamppailun luoma draama ovat osa ihmisyyttä ja ovat olleet sitä hyvin pitkään.

Pitäisikö samalla logiikalla vuorikiipeily kieltää kokonaan? Punaviini? Benjihypyt? Juhannuksena uiminen?

Toistaiseksi olemme olleet sitä mieltä, että kieltoja parempia vaihtoehtoja löytyy. Niitä ovat esimerkiksi turvallisuuden parantaminen, pysyminen kohtuudessa ja lakien luominen.

Osaltaan jääkiekossakin näihin tavoitteisiin voidaan päästä varusteinnovaatioilla sekä sääntömuutoksilla. Siinä vain menee kauan ennen kuin muoviset kypärät suojaavat taklauksien tuottamilta päävammoilta, ja monimutkaiset säännöt ovat omiaan lisäämään pelaajien epävarmuutta siitä, mitä kentällä saa tehdä.

Niitä parempi ja kestävämpi ratkaisu on huomattavasti moniulotteisempi.

Mistä pelikieltoa pitäisi saada ja mistä ei?

Yksi viime kauden törkeimmistä päähän kohdistuvista taklauksista ei ollut – seurauksista huolimatta – David Nemecekin törmäys Ässien Otto Kivenmäkeen, vaan Topi Jaakolan pommi KooKoon Vilmos Galloon.

On suoranainen ihme, ettei Gallo loukkaannu tilanteessa. Kurinpitopäätöksessä kuvaillaan taklausta seuraavasti (korostukset omiani):

– Kurinpitodelegaatio toteaa, että videotallenteelta tehtyjen havaintojen mukaan Pelicansin hyökkäys pysähtyy keskialueella kiekonmenetykseen. Tämän jälkeen irtokiekkoon luistelee ensimmäisenä Gallo, joka syöttää kiekon yhdellä kosketuksella laidassa menevälle KooKoon hyökkääjälle. Samanaikaisesti tilanteeseen luistelee Pelicansin painottoman puolen puolustaja Jaakola, joka taklaa Galloa. Jaakolan taklaus osuu Galloon hetki tämän antaman syötön jälkeen, mutta delegaatio toteaa, että Gallo on vielä taklaushetkellä kiekollinen pelaaja. Edelleen videotallenteen perusteella kurinpitodelegaatio toteaa, että Jaakolan taklaus tulee Galloon nähden suoraan pelitilanteeseen nähden painottamalta puolelta ja sivusuunnasta ja lisäksi kohdistuu voimakkaasti Galloa päähän. [--] Kurinpitodelegaatio toteaa, että tämän kaltaisissa tilanteissa – pelaaja pääsee taklaamaan vastustajaa, joka ei ole tietoinen osuvasta taklauksesta – taklaajalla on korostunut vastuu siitä, ettei taklaus kohdistu taklattavan pelaajan päähän, koska taklauksiin liittyy merkittävä päävamman riski. Rangaistusharkinnan osalta kurinpitodelegaatio toteaa, että Jaakola pääsee taklaamaan Galloa ns. puun takaa ja lisäksi hän osuu voimakkaasti Galloa päähän. Kurinpitodelegaatio toteaa, että Jaakola on edellä mainituista syistä taklauksellaan piittaamattomasti vaarantanut vastustajaa ja tästä syystä tilanteesta tulee määrätä ottelurangaistus.

David Nemecek pelasi omassa taklauksessaan niin kuin puolustajan pitää. Kivenmäki näkee Nemecekin, mutta menettää kiekon juuri kriittisellä hetkellä. Nemecek tulee tilanteeseen liukuen ja keskustaa peittäen. On epäselvää, mihin hänen kontaktinsa edes ensin kohdistuu. Pääpiirteittäin Nemecekin taklaus olisi ollut jopa Jääkiekkoliiton uuden säännön mukainen, sillä hän menee tilanteeseen maila edellä, kiekkoa ensisijaisesti tavoitellen. Tilanteen ikävät seuraukset johtuivat osin huonosta tuurista.

Roni Sevänen sai viime kaudella Liigan pisimmän pelikiellon, yhdeksän ottelua.
Kuva © Teemu Grönroos

Sen sijaan Jaakolan taklauksen tarpeellisuutta on vaikea perustella mitenkään. Loukkaantumisriskin lisäksi hän antaa toiminnallaan vastustajalle ilmaisen vastahyökkäyksen sekä pakottaa joukkueensa viiden minuutin alivoimalle ja pelaamaan loppuottelun vajaalla kokoonpanolla.

Samaa mieltä tuntui olevan Lukon päävalmentaja Pekka Virta viime kauden lopussa, kun hän kutsui alaisensa Roni Seväsen taklausta "todella huolimattomaksi" ja korosti, että puolustajalla olisi ollut paljon aikaa toimia tilanteessa toisin. Sevänen olisi ollut sivussa joukkueensa toiminnasta vähintään pudotuspelien ensimmäisen kierroksen. Ja vaikka Liigan hallitus kohtuullisti loppukauden pelikieltoja, jatkuu Seväsen pelikielto vielä tälle kaudelle.

Välillä kiekkoa on pakko katsoa

Mutta hei – pidä (junnu) pää ylhäällä!

Viime kaudella keskustelua sävytti pitkään ajatus, jonka mukaan suurin osa näiden rikkeiden vastuusta olisi uhrilla itsellään.

Perustelu on monella tapaa ongelmallinen. Se on muun muassa yleisten oikeusperiaatteiden vastainen: jos taho A tuomitaan ennalta määriteltyjen sääntöjen mukaisesti rikkeestä B rangaistukseen C, ei siitä voida uhria syyllistää tai tuomita. Ryöstö on ryöstö, vaikka uhri olisi ensin paksua setelinippuaan kaikille esitellyt.

Se, mikä kyseisestä kehotuksesta ja esimerkiksi Jaakolan taklauksen kurinpitoraportista jää puuttumaan, on kiekollisen pelaajan toiminnan reilu arviointi.

Gallo ei ole valmiina taklaukseen sen takia, ettei hän "pidä päätään ylhäällä" – eli tarkemmin sanottuna "katsettaan ei-kiekossa" – vaan pelin rytmin takia. Kiekon syöttäminen laidassa vastustajan siniviivaa lähestyvälle hyökkääjälle on Gallon näkökulmasta ainut järkevä pelillinen ratkaisu ja osoittautuu pian oikeaksi: muutama sekunti syötön jälkeen KooKoo saa loistavan tekopaikan parhaalta maalintekosektorilta. Mikä johtuu osittain siitä, että painoton puolustaja Jaakola levittelee siniviivan lähellä tuomareille käsiään eikä ole ottamassa hyökkäystä vastaan omalta paikaltaan.

Ryöstö on ryöstö, vaikka uhri olisi ensin paksua setelinippuaan kaikille esitellyt.

On myös aiheellista kysyä, miksei taklattavan vastuuta vaadita yhtä kovaäänisesti muiden sääntöjen vastaisten taklausten kohdalla? Selästä taklaaminen – älä näytä selkää kentälle päin. Laitataklaus – pysy kaukana laidoista. Polvitaklaus – okei, tällä kertaa pää pysyi ylhäällä, ja ehdit jo väistääkin, mutta kyllä se silti omaa syytä on.

Ei ole. Useimmiten pelitilanne sanelee sen, missä kiekollisen pelaajan on pakko olla, ei hän itse. Jotkut kenttätapahtumat asettavat kiekollisen pelaajan niin haavoittuvaan asemaan, että kontaktin rajoittamista pidetään näissä tilanteissa tarpeellisena. Jaakolan tilanne on tällainen, Nemecekin ei, ja ensimmäinen on näistä tuomittavampi kuin jälkimmäinen. Pelikieltojen pituudet menivät kurinpidolta väärin päin, seurauksista huolimatta.

Kontaktilajeissa täytyy olla aina valmiina, se on selvää. Mutta se ei ole aina kiekollisen oma valinta. Ja mitä itse asiassa tapahtuisi siinä hieman utopistisessa skenaariossa, että kaikki pelaajat pitäisivät katseensa potentiaalisissa taklaajissa koko ajan?

Kontaktipelaaminen katoaisi kokonaan. Osa jääkiekon nopeudesta pohjautuu siihen, että pelaajat voivat luottaa toisiinsa ja tiettyjen sääntöjen luomiin rajoitteisiin. Jos kentällä saisi tehdä mitä tahansa, lätkä muuttuisi väistämättä hitaammaksi, varovaisemmaksi ja entistä taktisemmaksi lajiksi, mitä ei kai kovin moni lajin ystävä toivo.

Äärimmäisen haastavassa, pitkälle vietyä hienomotoriikkaa vaativassa lajissa kiekkoa ja ketjukavereita on yksinkertaisesti pakko välillä vilkaista – ja taklaukset taas keskimäärin suoritetaan sellaisiin pelaajiin, joilla on peliväline hallussaan.

Kontaktipelaaminen on jääkiekon ydintä 

Julkisessa keskustelussa ei enää pitkään aikaan ole otettu kantaa siihen, mikä taklaamisen tarkoitus ylipäätään on – kiekon riistäminen tai paineen antaminen.

Olisi hyvä muistaa, mikä taklaamisen tarkoitus on.

Esimerkiksi koripallossa tehdään paljon pisteitä erityisesti kahdesta syystä: pallon lentämistä koriin ei estetä eikä pallolliselle pelaajalle saa antaa kovia kontakteja. Nämä eivät ole hyviä tai huonoja asioita, vaan keskeisesti koripalloa määritteleviä elementtejä.

Jalkapalloa katsellessa ihmetellään usein jatkuvaa filmaamista. Harmillisesti jopa laji-ihmiset perustelevat sen olemassaoloa kulttuurin perusteella. Todellinen syy on tärkeämpi: hyökkäyspelaaminen ja maalien tekeminen on jalkapallossa niin vaikeaa, että filmaamisen kitkeminen tekisi puolustamisesta helppoa. Maalimäärät romahtaisivat, kun puolustajat saisivat antaa hyökkääjille nykyistä kovempia kontakteja eikä erikoistilanteita vihellettäisi yhtä paljon.

Yhtä lailla liigakiekko muuttuisi dramaattisesti, jos taklauspelaamista ei sallittaisi. Paineettomassa tilassa jokainen liigalaituri voittaa oman ja vastustajan sinisen, ja jokainen puolustaja pääsee avaamaan peliä vaivattomasti.

Kun kärkikarvaaja luistelee päätyyn puolustajan perään, hänen ei tarvitse yrittää riistää kiekkoa itselleen. Taklaaminen tuottaa usein paljon enemmän hyötyä. Puolustaja joutuu tekemään ratkaisunsa paineen alaisena, mikä lisää virheiden määrää, ja hyvä taklaus pakottaa puolustajan jäämään pelin ulkopuolelle.

Ilman kontaktipelaamista hyökkääminen ja kiekon liikuttaminen helpottuisivat valtavasti. Onkin tärkeää muistaa, että kaukalossa taklattaisiin, vaikka hallissa ei olisi yhtään katsojaa. Aivan kuten futiksessa filmattaisiin, vaikkei sitä näkisi kukaan muu kuin erotuomari.

Kaukalossa taklaajat ja taklattavat ovat samoja pelaajia, roolit vain vaihtuvat tilanteesta riippuen. Jokainen ammattikiekkoilija tietää, milloin hän pääsee vetämään vastustajansa pystyyn tai milloin tulee itse taklatuksi, ja jokainen heistä on vapaaehtoisesti jääkiekkoilijaksi ryhtynyt.

"Kaukalossa taklattaisiin, vaikka hallissa ei olisi yhtään katsojaa"

Tästä syystä perustelu, jonka mukaan taklausten vastaanottamista tulisi yksinkertaisesti harjoitella lisää, on ontuva. Yksikään lajitaito ei kehity tyhjiössä. Samalla kun taklauksia opittaisiin ottamaan paremmin vastaan, opittaisiin myös tunnistamaan paikkoja, joissa taklauksia pääsee antamaan.

Liigan ongelmat eivät johdu siitä, että pelaajat eivät ole kehittyneet riittävästi, vaan juuri toisinpäin. Ongelmat johtuvat siitä, että kiekkoilijat ovat vahvempia ja nopeampi kuin koskaan ennen.

Todellinen tietojen ja taitojen epätasapaino ei ole eri ikäisten pelaajien, vaan lajin ja siihen liittyvän kurinpito-organisaation välillä.

Liigan tulisi ottaa vahvemmin kantaa siihen, millaisissa tilanteissa sovelletaan ankaraa kurinpitoa ja milloin päähän osuminen on lähes vääjäämätöntä. Raffi Torres sai oikeutetusti pitkät pelikiellot omista ratkaisuistaan. Jälkimmäisestä taas käyköön esimerkiksi Ryan Lindgrenin taklaus Joonas Donskoihin, josta NHL ei suomalaisesta näkökulmasta "kovan kohun" saattelemana määrännyt lainkaan pelikieltoa.

Keskustelusta jäi puuttumaan se huomio, että NHL:llä on ollut jo vuosia vastaaville tilanteille oma sääntönsä, "väistämätön pääkontakti". Lindgrenin taklaus on kova ja osuu kyllä Donskoita päähän, mutta törkeäksi sitä on vaikea väittää. NHL:n kurinpitoryhmä teki ratkaisunsa kyseiseen sääntöön nojautuen:

– Vaikka tilanteessa tapahtuu merkittävä kontakti päähän, Lindgren ottaa taklaukseen tullessaan oikean tulokulman, ei kohota olkapäätään eteenpäin tai ylöspäin ja taklaa ensisijaisesti Donskoin vartaloa. Näin ollen, säännön 48.1 mukaisesti, pääkontakti oli väistämätön.

Jos Lindgren ei olisi lähtenyt tilanteessa taklaamaan, Donskoi olisi voittanut siniviivan helposti, ja Lindgrenin pelit Rangersin paidassa olisivat olleet ohi.

Samaa voitaisiin sanoa Donskoista: jos hän ei keskittyisi kiekon heittämiseen päätyyn tilanteissa, joissa se on pakko tehdä, hänen pelipaikalleen löytyisi joku toinen, jolta homma luonnistuu.

Lindgrenin kyllä tulee tilanteeseen edellä mainittuihin kohtiin viitaten "ulkopuolisena", mutta ajojahdiksi taklausta ei voi kutsua.

Muutosta täytyy vaatia laajasti

Tapparassa nykyään valmentava Tuomas Tuokkola kommentoi ongelmaa keväällä osuvasti YLElle.

– Jääkiekkoon kuuluu kontakti, ja sitä ei varmasti kukaan halua ottaa siitä pois. [--] Vahingossakin voi tapahtua, ja se meidän on vain hyväksyttävä.

Tuokkola on siksi oikeassa, että kolhut ja törmäykset kuuluvat elämään, eivät pelkästään jääkiekkoon. Niin se vain on, että lvi-asentajat kärsivät selkävaivoista ja leipurit keuhkotaudeista keskimääräistä kansalaista enemmän.

Kaikkia kolhua ei voida välttää. Joni Pitkäsen ura päättyi törmäyksessä laitaa vasten.
Kuva © Antti Romsi - http://www.romsi.net

Vaikka Liiga ei ole yksin suunnanmuutoksesta vastuussa, sillä on paljon tehtävää. Sen tulisi osoittaa kurinpidollaan ja ohjeillaan, millaiset taklaukset se haluaa suomalaisesta pääsarjakiekosta pois. Sen täytyisi panostaa monipuolisempaan ennaltaehkäisyyn: vaatimuksia suojavarusteiden käyttämisestä tulisi kiristää ja valvoa tarkemmin, ja sanktioita tulisi jakaa rohkeasti silloinkin, kun vastuu itsensä suojelemisesta on pelaajalla itsellään.

Koko suomalaisen urheilukentän tulisi varmistaa, että tukitoimet ovat paremmassa jamassa silloin, kun vahinkoja joka tapauksessa sattuu. Korona-aika on jälleen paljastanut, kuinka kaukana apu on laadultaan itse urheilijoista. Kiekkoväen on noustava barrikadeille, mutta kylteissä pitäisi vaatia tukitoimien hoitamista kuntoon, ei yksittäisten pelaajien päätä vadille.

Valmentajien tehtävä taas olisi muistuttaa alaisiaan, että lätkää voi pelata kovaa, jopa näyttävästi, ilman, että ketään tarvitsee kaukalossa teloittaa. Itsensä tai muiden saattaminen vaaraa ei ole koskaan hyvää, voittavaa tai kovaa jääkiekkoa.

Tässä medialla on oma roolinsa ja vastuunsa. Totta kai on uutisoimisen arvoista, kun joku menettää jäällä tajuntansa – mutta hyviäkin asioita voisi joskus korostaa.

Cal Clutterbuck on pitkään ollut yksi NHL:n aktiivisimmista taklaajista, mutta hän ottanut NHL-urallaan 824 runkosarjan ottelussa vain 616 jäähyminuuttia – siis keskimäärin yhden kahden minuutin rangaistuksen joka kolmannes ottelussa. Se olisi vähän kelle tahansa, mutta voimahyökkääjälle vielä sitäkin vähemmän.

Tapparan pakki Ben Blood pelasi viime kaudella 56 ottelua ja kulutti jäähypenkkiä 22 minuutin edestä. Hän otti siis kakkosen keskimäärin joka kymmenennessä pelissä. Pelicansissa ja Ässissä jäähymäärät olivat kolminumeroisia, yhdellä kaudella jopa yli kahden sadan. Tuntuukohan Bloodista pelaaminen ja voittaminen mukavammalta kuin katsomossa istuskelu? Niin hän ainakin itse vakuutti Ari Vallin Shown kahdeksannen jakson loppupuolella. Pelicansissa häntä pyydettiin nujakoimaan, Tapparassa pelaamaan. Tulokset puhukoot puolestaan.

Tapparassa Ben Blood on saanut keskittyä pelaamiseen.
Kuva © Timo Savela

Lopuksi tulee muistaa sekin, ettei monimutkaisesta asiasta (kuten jääkiekko) voida napata yksittäistä elementtiä (kuten kontaktipelaaminen) pois ja olettaa, että kaikki muu pysyy ennallaan. Jokainen ylätason päätös muuttaa merkittävästi koko lajin olemusta. Enkä tarkoita tällä katsojien näkökulmaa, vaan hyvin vahvojen, mutta epäluotettavien oletusten tekemistä.

Mikään ei sano, etteivätkö liikenopeudet voisi nousta entisestään, jos kontakti- ja taklauspelaaminen otettaisiin jääkiekosta pois. Urheilulehti nosti omassa jutussaan esille tärkeän huomion: "Yhdysvaltain naisten kiekkosarjoissa tapahtuu noin kaksinkertainen määrä aivotärähdyksiä ottelua kohden verrattuna miesten yliopistosarjoihin".

Kahvauspelaamisen kitkeminen jääkiekosta toi mukanaan taitotason valtavan nousun ja kasvatti pelinopeuksia – mutta nyt pitäisi pärjätä tuon muutoksen mukanaan tuomien lieveilmiöiden kanssa. Tuskin kukaan tuolloinkaan koki ajatelleensa muuta kuin lajin, yksilöiden ja katsojien parasta. Näin jälkikäteen voisi todeta, että osan mailahäirinnästä olisi voinut peliin jättääkin.

Täytyy muistaa sekin, että täysin salonkikelpoista jääkiekosta ei saada. Jääkiekko on äärimmäisen vaarallinen laji, vaikka joka ikinen taklaus otettaisiin siitä pois. Tästä muistutti Raimo Summanen viime talvena.

– Tuossa on jopa valhetta, kun opetetaan nuoria ottamaan taklauksia vastaan. Se on ihan paskan jauhamista. Niin sanotut asiantuntijat puolustelee tätä. Ei voi mennä siihen keskusteluun, että se on taklattavan vastuu tai taklaajan vastuu. Se pitää rajata, että ei saa taklata tai saa taklata. Mutta ääneen pitää sanoa, että tämä on vaarallinen laji.

Ja sitä tulisi jo aikaisessa vaiheessa vanhempien korostaa lapsilleen, jotka kiekkoilijoiksi haluavat. Jokainen päähän kohdistuva tai osuva taklaus on sanktioiden arvoinen teko, mutta on Liigan ja Jääkiekkoliiton käsissä, millaiset kontaktit ovat korostuneen vastuun piirissä.

Jos peliä aletaan jälleen muuttaa, toivottavasti tällä kertaa ollaan varmoja siitä, mitä ollaan tekemässä.

» Lähetä palautetta toimitukselle