Venla Hovi: Kerran lätkässä, aina lätkässä

Muut Sarjat / Artikkeli
Kuva © Mikko Pylkkö mikko.pylkko@jatkoaika.com
Jatkoajan tuore Kanadan kirjeenvaihtaja Venla Hovi aloittaa säännöllisen blogisarjansa. Urallaan kaksi olympiamitalia ja neljä MM-mitalia voittanut Hovi asuu ja valmentaa nykyään Kanadassa. Ensimmäisessä kirjoituksessaan 33-vuotias Hovi muistelee uransa päätöshetkiä ja uusia kuvioitaan lopettamisen jälkeen.

Seisoin siniviivalla Espoon jäähallissa kyynelten valuessa pitkin poskiani aina kaulaan asti ja sieltä hartiasuojien sisään, kunnes Yhdysvaltojen lippu nousi hallin ylimpään eetteriin MM-finaalin päätyttyä.

En ollut surullinen, vihainen tai mitään siltä väliltä, vaikka ihmiset sitä minulta usein utelivatkin historiallisen, tappioon päättyneen kultamatsin jälkilöylyillä. Sen sijaan olin helpottunut, kiitollinen ja väsynyt. Mietin mielessäni, että tässä se nyt oli – 27 vuotta jääkiekkoa. Takataskussa opintolaina, kasa mitaleja, maailman parhaimmat ystävät ja ennen kaikkea tunnerikas tähänastinen elämä.

Tiesin lopettavani pelaamisen vuoden 2019 MM-kotikisojen jälkeen jo ennen kyseisen kauden alkua. En ole monestakaan asiasta ollut elämässäni yhtä varma kuin jääkiekon lopettamisesta tuona kyseisenä vuonna, joten päätös oli omalla kohdallani selvä.

"Tiesin lopettavani pelaamisen vuoden 2019 MM-kotikisojen jälkeen"

Kaikki ne luetut kauhukuvat identiteetin kadottamisesta ja mahdollisesta masennuksesta eivät omalla kohdallani pitäneet lainkaan paikkaansa. Olin sujut sen faktan kanssa, että nyt olen Venla, jonka etuliitteenä ei ole jääkiekkoilija tai naarasleijona. Voin laittaa aamukahviini tästä lähtien kermavaahtoa ja maata viikon sohvalla, jos siltä tuntuu – vielä ei ole tuntunut.

Näin lopettamisen uutena mahdollisuutena ja alkuna johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Tiesin minusta olevan muuhunkin, sillä naiskiekkoilijan titteli taipui suussani ennemminkin selviytyjäksi, kun ammattimaisen harjoittelun lisäksi pystyin vielä tekemään paria eri työtä ohessa ja viimeistelemään kaksi yliopistotutkintoa. Kaikki tuo tietysti jääkiekon ehdoilla.

Kun kyyneleet pelin jälkeen vaihtuivat totuttuun ikenet paljastavaan hymyyn ja hersyvään nauruun, oli mukavaa lähteä heti MM-kisojen jälkeen "eläköitymisretkelle" Dubaihin pelikavereideni kanssa. Siellä viimeiset kisahiet lipuivat Persianlahteen ja reisiä peittävät mustelmat kalpenivat rusketuksen alle. Tuolloin viimeistään ymmärsin, että jääkiekon hienoin puoli oli niissä ystävissä, joita oli vuosien varrella tarttunut mukaan eri joukkueista.

He, joiden kanssa sain kokea jyrkimmätkin ylä- ja alamäet. Voitetut pelit ja jäällä tapahtuneet asiat eivät tule ikinä peittoamaan pukukopissa käytyjä keskusteluita ja hetkiä pelikavereiden kanssa. He olivat varmasti yksi iso syy siihen, miksi jaksoin sitä hullunmyllyä vuodesta toiseen.

Lopettamisestani on nyt kulunut noin pari vuotta. Se uusi ja ihmeellinen mahdollisuus omalla kohdallani tarkoittikin tuulipukua ja kaulassa roikkuvaa pilliä, johon puhallan joskus hyvinkin turhautuneena ja välillä erittäin innostuneena. Menen edelleen joka päivä hallille ja heitän sitä samaa huonoa läppää haisevassa pukukopissa, josta nenäni on vuosien varrella oppinut jollain ihmeellisellä tavalla nauttimaan.

Herään arkiaamuisin urheilemaan aivan liian aikaisin ja annan itselleni mahdollisuuden kahviin lisättyyn kermavaahtoon vain kerran viikossa. Pääseeköhän tästä itsensä kurittamisesta ikinä eroon?

Dubaista löytämäni kiveen raapustettu teksti "The race for excellence has no finish line" (suom. kilpajuoksussa erinomaisuuteen ei ole maaliviivaa) kuvaa urheilua ja elämää ylipäänsä mahdottoman terävästi ja tuo lausahdus ohjaa jokaista päivääni omassa työssäni. Se, että saan valmentaa nuoria motivoituneita ihmisiä, joilta opin itsestäni lisää jokainen päivä, on iso kiitollisuuden lähde.

Sainkin pian peliurani lopettamisen jälkeen töitä Kanadan Winnipegistä taitovalmentajana. Se oli oma ensikosketukseni kokopäiväiseen työntekoon jääkiekon parissa. Tuntui todella hyvältä huomata, että pelaamisen jälkeenkin voi olla osa jotain joukkuetta, jonka jäsenet tekevät hommia saman tavoitteen eteen. Valmensin kaikenikäisiä pelaajia pienistä lapsista aina ammattipelaajiin asti. Päätyöni ohessa toimin myös apuvalmentajana entisessä yliopistojoukkueessani, ja sain sitä kautta kokemusta joukkuevalmennuksesta.

En ollut ehtinyt viettää vielä kokonaista vuotta näiden töiden parissa, kunnes hain uutta paikkaa – päävalmentajaksi U17-tyttöjoukkueeseen Okanagan Hockey Academyyn. Sain pestin ja edessä oli muutto Kanadan länsirannikolle Pentictoniin.

Blogisarjan seuraavassa osassa Hovi käy tarkemmin läpi muuttoaan Kanadaan ja nykyisiä työkuvioitaan.

» Lähetä palautetta toimitukselle