– Tuntuu, että olen yksi jätkistä.
Näin kuuluu Susanna Tapanista kertovan Yle Areenan Jäänsärkijä-dokumentin viimeinen repliikki tämän pelatessa U18 Mestistä. Kommenttiin kiteytyykin mainiosti koko dokumentin ydin eli tavoite kuvata naiskiekkoilijoiden heikompaa asemaa miehiin verrattuna.
Dokumentissa seurataan ringetteä ja jääkiekkoa maajoukkuetasolla pelaavan Tapanin uraa vuosina 2016–19 – dramaattisesti päättyneet kotikisat ovat luonnollisesti dokumentin huipennus.
Sitä ennen käydään läpi naiskiekkoilijan arkea ja arvokisoja sekä piipahdetaan myös ringettemaailmassa. Piipahdus jääkin päällimmäiseksi vaikutelmaksi koko dokumentista.
Mainio aihe, kehno toteutus
Maajoukkuetason naiskiekkoilijan arki on kaukana miesten vastaavasta, ja epäsuhdan julkituonti dokumentin keinoin on kannatettava ajatus.
Jäänsärkijä ei kuitenkaan onnistu tavoitteessaan.
Monivuotinen seurantajakso typistetään reilun tunnin elokuvaksi, jossa tuntuu eniten olevan äänessä Naisleijonien päävalmentaja Pasi Mustonen.
Naiskiekkoilijoita kuvataan treeniolosuhteissa vähäpukeisina, Miehet taas ovat valta-asemassa.
Lisäksi Jäänsärkijässä on toistuvasti sanattomia kohtauksia, joissa kuvataan esimerkiksi liikettä tai kasvojen ilmeitä. Nämä kuitenkin toimivat vain dokumentin lopussa, kun kuvataan finaalitappion aiheuttamia tunnereaktioita pelaajissa ja yleisössä.
Kaikki ”pakollinen” eli osa-aikatyö, yhteistyökumppaneiden etsintä ja somen törkypalaute nostetaan esille, mutta mihinkään ei syvennytä.
Jäänsärkijän väitetään kertovan Susanna Tapanista, mutta hän jää henkilönä valitettavan etäiseksi.
Miehinen näkemys naiskiekosta
Tiedostan tökkiväni muurahaispesää näin väärinymmärtämisen ja mielenpahoittamisen luvattuna aikana, mutta riskistä huolimatta haluan sanoa, että Jäänsärkijässä näkyy miesten kädenjälki.
Naiskiekkoilijoita kuvataan treeniolosuhteissa vähäpukeisina ja toistuvasti esimerkiksi laittamassa hiuksiaan.
Miehet taas ovat valta-asemassa eli valmentajia, managereita ja MM-finaalin ratkaisseelle epäonnistumiselle naureskelevia toimittajia.
Dokumentissa ansiokkaasti kumotaan ”ketään ei kiinnosta naiskiekko” -palaute näyttämällä täysiä katsomoita ja tunteella eläviä faneja. Argumenttia olisi kuitenkin helposti voinut laajentaa esimerkiksi haastattelemalla naiskiekkoa seuraavia miehiä.
Koko dokumentti olisi toki hyötynyt tällaisesta pintaa syvemmästä tarkastelusta.
Dokumentissa ansiokkaasti kumotaan ”ketään ei kiinnosta naiskiekko” -palaute näyttämällä täysiä katsomoita ja tunteella eläviä faneja.
Inspiroivaa katsottavaa
Henkilökohtaisella tasolla Jäänsärkijä sytytti ohuen kiinnostuksen liekin naiskiekkoon – edellisen kerran olen seurannut Naganon olympialaisissa 1998 ja silloinkin lähinnä päävalmentajana toimineen lapsuuteni sankarin Rauno Korven vuoksi.
Keskeisempää on kuitenkin marginaalisemman ilmiön nostaminen valokeilaan. Aiheen vaillinainen käsittely ei lähtökohtaisesti ole positiivinen asia, mutta Jäänsärkijä voi parhaimmillaan inspiroida muita elokuvantekijöitä jatkamaan teeman parissa.
Naiskiekossa riittää mielenkiintoisia persoonia, kuten palloilulajien moniosaaja Riikka Sallinen ja kansainvälisiä kaukaloita kiertänyt Noora Räty – ja toki Susanna Tapaninkin tarinan pystyy kertomaan paremmin.
Ilmiöistä puolestaan esimerkiksi puoliammattilaisuus ansaitsisi tulla kerrotuksi merkittävästi Jäänsärkijää laajemmin.
Sujuvasti etenevä dokumentti on kuitenkin luonteva väylä kurkistaa naiskiekon maailmaan, vaikka näkymä jääkin puutteelliseksi.
Katso Jäänsärkijä Yle Areenasta tai tv2:lta 17.12. klo 21.
