Suomi-kiekon kulissipelihistoria: Kytkeytyminen politiikkaan alkoi 30-luvulla, tekojäiden rakentaminen alkoi ja sitten tulivat mesenaatit

LIIGA, MESTIS, MAAJOUKKUE, Suomi-sarja / Artikkeli
Joulupukki harjoittelee jääkiekkoa kauppakeskuksessa. Kuva on Helsingin kaupunginmuseon arkistosta.
Kuva © Helsingin kaupunginmuseo
Jääkiekko on Suomessa kansallislajin asemassa, eikä syyttä. Käytännössä jokainen härmäläinen tuntee torijuhlan käsitteen, Mörkö-ilmiön sekä ilmaveivit. Lajin nousu kansakunnan kaapin päälle ei ole kuitenkaan tapahtunut itsestään, vaan alkuvaiheessa tarvittiin useita ennakkoluulottomia yksilöitä, jotka juurruttivat jääkiekon maahamme. Tämä on suomalaisen jääkiekon tarina. 30-luvulta eteenpäin Jääkiekkoliiton puheenjohtajat veivät lajia eteenpäin.

Tässä historiajuttusarjassa perehdytään kotimaisen jääkiekkoilun taustavaikuttajiin ja heidän merkitykseensä lajin nousussa suomalaisten suosikiksi.

Jääkiekko saapui Suomeen 1920-luvulla. Alkuvuosia leimasivat sisäiset kiistat sekä pyrkimys irtautua lopullisesti jääpallosta. Merkittävä askel itsenäistä asemaa kohti oli Jääkiekkoliiton (SJL) perustaminen vuonna 1929. 

Toiminta organisoidaan 

SJL:n perustamista seuranneina vuosikymmeninä jääkiekkoilun kehitys kulminoitui uuteen organisaatioon ja sen johtohahmoihin. Keskeisiä henkilöitä olivat Luistinliiton Walter Jacobsonin ja Yrjö Salmisen lisäksi Jääkiekkoliiton ensimmäiset sihteerit Niilo Koskinen ja Toivo Ylimaa sekä lajiaktiivi Erkki Saarinen. Heillä oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa ennen kaikkea siviiliammattiensa ansiosta. Myöskään ei sovi unohtaa Niilo Tammisaloa ja Aaro Kivilinnaa, jotka opettivat ja levittivät jääkiekkotietoisuutta ympäri Suomea.

Lajin keskeisin vallankäyttäjä oli kuitenkin jatkossa Jääkiekkoliiton puheenjohtaja. Ensimmäiseksi nuijan heiluttajaksi valittiin oikeistolainen Kauko Karvonen (puheenjohtajana 1929–1942), joka oli aiemmin toiminut Palloliiton varapuheenjohtajana ja oli muutenkin tunnettu persoona urheilupiireissä. Hänet valittiinkin vuonna 1934 myös Suomen olympiakomitean hallitukseen, joka tuohon aikaan todennäköisesti maamme vaikutusvaltaisin urheiluorganisaatio.

Puheenjohtajana Karvosen keskeisimmät tehtävät olivat jääkiekon aseman vakiinnuttaminen ja perusasioiden organisointi. Tässä hän onnistui hyvin järjestelemällä ensimmäisiä SM-turnauksia, maaotteluita sekä maajoukkueen ensiosallistumisen Sveitsin MM-kisoihin vuonna 1939.

Karvosen ansioihin voidaan myös lukea Jääkiekkoliiton liittäminen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) jäseneksi vuonna 1937. Tämä auttoi ennen kaikkea jäävuorojen ja jääkiekkovarusteiden hankkimisessa sekä jääkiekkoilun nousemisessa Valtion urheilulautakunnan avustusten piiriin. Karvonen toimi puheenjohtajana yhteensä 13 vuotta, ja vähintään yhtä pitkään kauteen ovat hänen jälkeensä yltäneet ainoastaan Kai Hietarinta, Kalervo Kummola sekä Harry Lindblad.

Jääkiekon arvostus nousee

Karvosen toimeliaista vuosista huolimatta jääkiekko kärsi kuitenkin edelleen yhdestä fundamentaalista ongelmasta: jääpulasta. Niinpä seuraavalta puheenjohtajalta, rakennusyrittäjä Otto Wuoriolta, odotettiin ennen kaikkea ratkaisuja harjoitus- ja peliolosuhteiden parantamiseksi. Odotuksille oli myös katetta, sillä Wuorio oli jo aiemmin vastannut muun muassa Helsingin Hesperian kentän rakentamisesta. Wuorion uusia projekteja kuitenkin haittasivat toinen maailmansota ja sitä seurannut pula-aika.

Wuorion aloittamaa työtä jatkoi vuonna 1947 puheenjohtajaksi noussut kenraalimajuri Harald Roos. Sodan runtelema Suomi kärsi hänen aikanaan edelleen hyödykkeiden ja tarvikkeiden puutteesta, joten Roos pyrki siirtämään jääkenttien rakentamisvastuuta entistä enemmän kylille ja kaupungeille - siis kohti julkista sektoria.

Lisävoimavaroja Roos haki liittoutumalla ennakkoluulottomasti tammikuun kihlauksen hengessä Työväen Urheiluliiton (TUL) kanssa. Liitot tekivät esimerkiksi yhteisiä anomuksia julkiselle sektorille tekojääkenttien rakentamiseksi, minkä ohessa TUL:n seurat siirtyivät pelaamaan Jääkiekkoliiton alaisiin kilpasarjoihin.

Yhteistyön taso oli suomalaisessa urheilukentässä poikkeuksellista, mikä osaltaan myös vauhditti jääkiekon suosion kasvua. Uusia seuroja perustettiin aktiivisesti ja lajin harrastajamäärät kasvoivat vauhdikkaasti niin porvareiden kuin työväen piirissä.

Roosin merkittävin aikaansaannos haastavissa olosuhteissa oli kuitenkin jääkiekon arvostuksen kasvattaminen: laji tunnustettiin 1950-luvun aikana varteenotettavaksi urheilulajiksi muiden rinnalle. Tätä kuvastaa hyvin Roosin valinta SVUL:n varapuheenjohtajaksi vuonna 1953.

Kotimaisen jääkiekkoilun ensimmäisten vuosikymmenten aikana laji itsessään oli lähtökohtaisesti toissijaisessa asemassa. Jääkiekkoa veivät kuitenkin eteenpäin yhteiskunnan mahtimiehet, joilla oli lähes poikkeuksetta omat, jääkiekosta irralliset motiivinsa. Lajin keskeiset tukijat olivatkin varsin heterogeeninen joukko, joka koostui yksittäisistä politiikan, pankkisektorin ja yksityisen sektorin edustajista. Jääkiekon sopiminen osaksi päättäjien agendaa oli pitkälti sattuman kauppaa, eivätkä he aina valinneet jääkiekkoa toimintakentäkseen pelkästä lajirakkaudesta.

Maaotteluita ja tekojäitä

Parantuneesta tunnettavuudesta huolimatta jääkiekko oli 1950-luvun jälkipuoliskolla kuitenkin edelleen pienen urheilulajin asemassa. Samalla jääpallo sai sen sijaan nauttia huomattavasti suuremmasta suosiosta. Esimerkkinä toimii hyvin bandyn historian ensimmäiset MM-kisat, jotka järjestettiin Suomessa vuonna 1957: kisojen avausottelua Suomen ja Ruotsin välillä saapui katsomaan yli 9000 henkeä ja katsojien joukossa oli myös silloinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Samainen avausottelu sai kunnian olla myös ensimmäinen suorana lähetetty televisiolähetys Suomessa.

Jääkiekkoilussa vastaavan kokoiset yleisömäärät ja valtiojohdon huomionosoitukset elivät korkeintaan jääkiekkoväen unelmissa. Aktiivisen lajiporukan tavoitteena oli kuitenkin kaventaa tuota etumatkaa, mitä varten Jääkiekkoliiton uudeksi puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1952 Rauman entinen kaupunginvaltuutettu (kok.) ja teollisuusjohtaja Paavo Honkajuuri.

Lääkkeet jääkiekon suosion kasvattamiseksi olivat sinänsä helposti nähtävillä esimerkiksi jääpallosta: piti saada kansainvälisiä tapahtumia Suomeen, joissa Leijonat voisivat saavuttaa menestystä. 

Jääkiekkoilussa suurin ja tärkein kansainvälinen tapahtuma 1950-luvulla olivat lajin vuosittaiset maailmanmestaruuskilpailut. Leijonat eivät olleet tuolloin toki vielä valmiita menestymään kansainvälisissä kaukaloissa, mutta turnauksesta oli saatavilla myös muuta hyötyä. Kisat nimittäin takasivat järjestäjämaalle mainetta, kunniaa, näkyvyyttä sekä tietysti myös elintärkeitä tulonlähteitä. Ongelmana oli vain, että myös monet muut maat halusivat järjestää kisat, joten kisaisännyyden saaminen oli ison työn takana takana.

Honkajuuri aloitti kuitenkin asiaankuuluvan lobbaustyön tekemisen. Tuki oli naapurisuhteiden nimissä ensin varmistettava muilta Pohjoismailta, missä itsessään riittikin vuosiksi työnsarkaa. 

Kotikisaprojektin ohella Honkajuuri järjesti myös pienempiä kansainvälisiä tapahtumia. Näistä keskeisin oli Neuvostoliiton suorittama vierailu Suomessa vuonna 1954 osana Jääkiekkoliiton 25-vuotisjuhlallisuuksia. Kyseessä oli samalla Punakoneen ensimmäinen virallinen ottelu ulkomailla, ja joukkueen otteet herättivät välittömästi voimakasta ihailua suomalaisten joukossa.

Tapahtumaorganisoinnista huolimassa Honkajuuren merkittävin aikaansaannos liittyi kuitenkin harrastus- ja peliolosuhteiden kehittämiseen. Nämä olivat maassamme edelleen retuperällä, koska kaikki jääkiekkoilu tapahtui luonnonjäillä. Pohjois-Amerikassa, Keski-Euroopassa ja jopa Ruotsissa jääkiekkoa oli sen sijaan pelattu jo vuosikymmeniä tekojääradoilla. Lisäksi monessa maassa oltiin jo kovaa vauhtia siirtymässä kohti jäähalliaikakautta.

Honkajuuri lähtikin vaikutusvaltansa avulla ajamaan maamme ensimmäistä tekojääratahanketta. Ratahankkeiden ajauduttua umpikujaan Helsingissä, puheenjohtaja haki ja sai avukseen Tampereen kaupungin apulaiskaupunginjohtaja Erkki Lindforsin (SDP) sekä paikallisen tehtaanjohtaja Simo Salmelinin. Lindforsin hoitaessa virkamiehet ja Salmelinin tarjotessa tehtaansa jäähdytyslaitteet jääkiekon tarpeisiin tekojäärata valmistui reippaaseen tahtiin vuonna 1956 Tampereen Koulukadulle.

Liittoutuminen julkisen sektorin kanssa

Koulukadun tekojääradan käyttöönoton jälkeen oli selvää, että jääkiekkoväen tuli liittoutua entistä vahvemmin julkisen sektorin päättäjien kanssa. Tekojääradat sekä vielä vaativammat rakennusprojektit eli jäähallit vaativat sellaisia voimavaroja, joita Jääkiekkoliitolta ei vielä 1950-luvulla – eikä pitkään sen jälkeenkään, löytynyt.

Jääkiekkoliiton oivallus oli mullistava, sillä kotimaisessa liikunta- ja urheilukulttuurissa oli samanaikaisesti käynnissä muutos, jonka myötä kunnista muotoutui liikuntapaikkarakentamisen merkittävin tekijä. Tämä ilmeni seuraavan 50 vuoden aikana varsinkin julkisin varoin rakennetuissa jää- ja uimahalliverkostoissa.

Verkostojen valmistuminen oli kuitenkin täysin riippuvainen rahoituksesta. Uimahallit valmistuivat, koska politiikan kärkitasolla uimataitoa pidettiin jokaiselle yksilölle lähes elintärkeänä asiana.

Jäähallien rakentamiselle ei sen sijaan löytynyt vastaavanlaista perustetta, vaan jääkiekkoväen oli vakuutettava julkisen sektorin päättäjät hallien tarpeellisuudesta muilla keinoin. Tätä varten toteutettiin laajamittaista lobbaustoimintaa, jota johtivat Jääkiekkoliitto ja varsinkin sen halliasiamiehet Pekka Paavolan sekä Seppo Liitsolan johdolla.

Aktiivisen ja tietoon perustuvan argumentoinnin sekä lievän painostamisen kautta tekojääratojen ja jäähallien rahoituspohjat alkoivat muodostua. Halliasiamiehet onnistuivat 1960-luvulta alkaen vakuuttamaan paikalliset ja valtiotason poliitikot sekä virkamiehet jääkiekon harrastusolosuhteiden tarpeellisuudesta.

Usein rahoitus- ja rakennuspäätöksen jälkeen Jääkiekkoliitto osallistui myös projektien loppuunsaattamiseen omien toimikuntiensa asiantuntemuksella sekä tarvittaessa myös pienellä rahallisessa avustuksella tai lainalla. Kaikkiaan Jääkiekkoliiton toiminta oli niin onnistunutta, että se on herättänyt kiitosta kuntien ja opetusministeriön viranhaltijoilta sekä toiminut mallina myös muille urheiluliitoille.

Lobbaamistoiminnan ohella jääkiekkovaikuttajat alkoivat hiljalleen myös itse hakeutua kohti päättäjäpositioita. 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien onkin ollut varsin tavallista nähdä vahvoja jääkiekkovaikuttajia kunnanvaltuustoissa, kuten Harry Bogomoloff Helsingissä, Harri Lintumäki Hämeenlinnassa ja Hannu Ansas Turussa.

Suomen suosituimmaksi talvilajiksi

Honkajuuren puheenjohtajuuskausi Jääkiekkoliitossa päättyi vuonna 1957 ja hänen tilalleen valittiin pitkänlinjan urheiluvaikuttaja Harry Lindblad. Uuden puheenjohtajan laajat verkostot sekä taloudellinen riippumattomuus takasivat Lindbladille edeltäjiään paremmat mahdollisuudet edistää jääkiekkoilun asemaa maassamme.

Kotimaan piirien hyödyntämisen lisäksi Lindbladilla oli aikakauteen nähden poikkeuksellinen kyky toimia kansainvälisissä ympyröissä. Hänen sosiaalinen persoona sekä monipuolinen kielitaitonsa takasivat hyvät lähtökohdat yhteistyölle, ja toisaalta vuosien aikana hioutuneiden neuvottelutaitojen ansiosta Jääkiekkoliitto sai usein toivottuja lopputuloksia tiukoistakin keskusteluista.

Lindbladin taidot olivat arvokkaita, sillä jääkiekkoilu oli 1960-luvulle tultaessa kasvanut Suomessa siihen pisteeseen, että osaamista ja hyödyllisiä kontakteja oli haettava ulkomailta.

Kykyjen hyödyntäminen ilmeni varsinkin IIHF:n kongresseissa, joihin aiemmat Jääkiekkoliiton edustajat olivat menneet lähinnä vain osallistumaan. Lindblad sen sijaan toimi kokouksissa aktiivisesti, minkä ansiosta Suomi nousi lopulta jääkiekon arvokisajärjestäjien joukkoon vuosina 1965 ja 1974. Tästä viisastuneena Jääkiekkoliitto lähettikin kansainvälisiin tapahtumiin ainoastaan riittävän kieli- ja neuvottelutaitoisia persoonia.

Kotikamaralla Lindblad pyrki kehittämään ennen kaikkea jääkiekkoväen varallisuutta, mikä parani esimerkiksi sallimalla seurojen pelipaitamainokset vuonna 1959. Jääkiekkoliiton vaurauden perustaksi Lindblad puolestaan perusti Jääkiekkosäätiön vuonna 1966.

Merkittävästä työstään huolimatta Lindblad oli kuitenkin vain yksi jääkiekkoilun asemaa edistäneistä yksilöistä. Siinä missä aiemmin verkostokontaktit olivat rajoittuneet yksittäisiin tapauksiin, vuosina 1950–1980 välillä kontaktien määrä kasvoi ja monipuolistui huomattavasti.

Ensinnäkin jääkiekkoilulle löytyi huomattava määrä merkittäviä poliittisia yhteistyökumppaneita ministeritasoa ja valtionyhtiöiden johtajia myöten. Laji ei myöskään ollut sisäisesti jakaantunut esimerkiksi yleisurheilun ja jalkapallon tapaan oikeisto- tai vasemmistolaisiin poteroihin, vaan Kokoomuksen ja SDP:n edustajat kehittivät jääkiekkoa yhteistyössä.

Politiikan ohella merkittävää oli yksityisen sektorin vauraiden mesenaattien saapuminen jääkiekkoilun avuksi. Tunnetuimpia heistä olivat Aimo Mäkinen Helsingissä ja Mikko Westerberg Tampereella.

Uutta aikakautta kuvaa tosin se, että sen enempää Mäkinen kuin Westerberg ei tyytynyt vain hiljaisen taustavaikuttajan rooliin. Sen sijaan he ottivat merkittävän roolin rahoittamissaan seuroissa sekä usein myös Jääkiekkoliiton toimielimissä. Yksityisen sektorin mukaan tulo vaikutti osaltaan myös ammattilaissarjaksi perustetun SM-liigan syntymiseen vuonna 1975.

Kirjoittaja viimeistelee parhaillaan väitöskirjaa suomalaisen jääkiekkoilun kehityksestä osana yhteiskunnallisia muutoksia.

» Lähetä palautetta toimitukselle