Riikka Sallinen aloitti uransa 1988, piti 10 vuoden perhetauon ja on nyt yhä 45-vuotiaana MM-kotikisajoukkueen tähtihyökkääjä

MAAJOUKKUE / Artikkeli
Kuva © Mikko Pylkkö
Riikka Sallisen ura on monella tavalla poikkeuksellinen. 1990-luvulla maailman parhaimpiin naiskiekkoilijoihin kuulunut hyökkääjä selvitti haastavat polvileikkaukset, piti kymmenen vuoden tauon jääkiekosta ja palasi vielä takaisin maajoukkueeseen. 45-vuotiaana Sallinen on yhä Suomen maajoukkueen tärkeimpiä pelaajia ja pelaa nyt todennäköisesti viimeisissä arvokisoissaan.

Riikka Sallinen on kulkenut pitkän matkan kotipihan peleistä monen naisen esikuvaksi

Teksti: Markus Viljanen

Riikka Sallisen ura on monella tavalla poikkeuksellinen. 1990-luvulla maailman parhaimpiin naiskiekkoilijoihin kuulunut hyökkääjä selvitti haastavat polvileikkaukset, piti kymmenen vuoden tauon jääkiekosta ja palasi vielä takaisin maajoukkueeseen. 45-vuotiaana Sallinen on yhä Suomen maajoukkueen tärkeimpiä pelaajia ja pelaa nyt todennäköisesti viimeisissä arvokisoissaan.

Riikka Sallinen syntyi kesällä 1973 Jyväskylässä. Samana vuonna pikajuoksija Mona-Lisa Pursiainen valittiin Suomen Vuoden urheilijaksi historian ensimmäisenä naisurheilijana. Naisten saama huomio oli tuohon aikaan vielä varsin vaatimatonta, joten Pursiaisen valinta oli merkittävä askel eteenpäin.

Sallisen lapsuudessa ei juuri organisoitua jääkiekkotoimintaa naisille ollut, vaikkakin ensimmäiset naisten jääkiekkojoukkueet perustettiinkin Suomessa noihin aikoihin. Nuorempana Niemisenä tunnettu Sallinen otti alkuun oppia veljiltään, jotka jääkiekkoa pelasivat.

− Halusin aina tehdä samaa kuin isoveljeni. Yritin roikkua mukana sen mitä pystyin, vaikken toki kovin hyvin pärjännytkään. Alkuun pelit pelattiin kotipihassa ja ulkojäällä lähikentällä, kunnes siirryin 7-vuotiaana pelaamaan JYPin poikajoukkueeseen. Kotimme vieressä oli urheilupuisto, missä oli erilaisia pelikenttiä niin talvella kuin kesäisinkin. Olosuhteet olivat kunnossa, Sallinen kuvailee.

Sallisen veljistä Lasse Nieminen pääsi omalla jääkiekkourallaan SM-liigaan JyP HT:n riveihin kaudella 1985-86 ja pelasi samalla kaudella alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa. Suomen korkeimmalla sarjatasolla hänelle kertyi lopulta kunnioitettavat 11 kautta. Juha Nieminen pelasi jääkiekkoa maalivahtina, mutta hänen vahvempi lajinsa oli pesäpallo.

Puhutaan siis varsin tasokkaasta urheiluperheestä. Myös nuorta Riikkaa rohkaistiin pelaamaan ja vanhemmat kuljettivat lapsiaan treeneihin, ollen aktiivisesti harrastuksessa mukana.

Jyväskylästä ei löytynyt naisille omaa joukkuetta, joten oli lähdettävä muualle pelien toivossa. Vuonna 1988 järjestettiin ensimmäistä kertaa naisten maajoukkueen kartoitustapahtuma. Viikonlopun turnauksissa tuolloin Suomessa naiskiekkoa dominoinut Ilves pelasi ensin lauantaina Ruotsin mestari Nackaa vastaan ja kasaan koottu maajoukkueryhmä pelasi vuorostaan sunnuntaina.

− Suurin osa oli helsinkiläisiä ja itse olin ainoa Jyväskylästä. Siinä tunsi itsensä hieman pieneksi. Anne Nurmi ja Anne Haanpää olivat tuolloin kovia nimiä ryhmässä. Nurmi sattuu olemaan Pelicans-valmentaja Ville Niemisen anoppi. Tuolta ajalta on jäänyt vain hyviä muistikuvia, Sallinen muistelee maajoukkueen ensiaskelia.

Kaudella 1988-1989 15-vuotias Sallinen pääsi EVU:n, eli Etelä-Vantaan Urheilijoiden joukkueeseen SM-sarjaan. Samoihin aikoihin naisten kansainvälistä toimintaa käynnisteltiin ja nuoren jääkiekkoilijan tarvitsi antaa näyttöjä, jotta paikka maajoukkueessa ja 1989 huhtikuussa järjestettävissä EM-kisoissa olisi mahdollinen.

− Isä kuskasi aina joukkueen vieraspeleihin ja niitä oli ainakin Tampereella ja Helsingissä.

EVU:ssa Sallinen oli joukkueensa sisäisen pistepörssin toinen, vaikka pelasi puolet vähemmän otteluita kuin valtaosa muista pelaajista. Paikka maajoukkueesta irtosi ja unelmien toteuttamisesta tulikin yhtäkkiä realismia.

− Maajoukkuetoiminta oli todella upeaa, koska ei sellaisesta osannut pienenä edes unelmoida. Tykkäsin aina vain pelata, eikä suurempia tavoitteita tulevasta ollut.

Historian ensimmäiset MM-kilpailut

Suomi voitti näytöstyyliin Länsi-Saksassa pelatut EM-kilpailut. Seuraavana vuonna, maaliskuussa 1990, olivat vuorossa isommat karkelot. Historian ensimmäiset naisten MM-kisat ja vieläpä Kanadan pääkaupungissa Ottawassa. Suomi hävisi kisoissa lajin mahtimaille niin Kanadalle ja Yhdysvalloille vain yhden maalin erolla, joten taisto oli tiukkaa. Suomen turnaus päättyi lopulta 6−3-voittoon pronssiottelussa Ruotsia vastaan.

− Ei kukaan meistä ollut Atlantin takana pelannut. Pääsimme lajin parhaaseen maahan Kanadaan, jossa kaikki oli todella hienosti järjestetty. Katsomossa oli se reilut 10 000 katsojaa Kanadan peleissä ja oli hienoa pelata Ottawa Senatorsin silloisessa kotihallissa. Pääsimme kokemaan jotain sellaista, mistä ei aiemmin olisi voinut edes haaveilla. Kanada pelasi erikoisesti vaaleanpunaisissa paidoissa ja valkoisissa housuissa, mutta en muista yhtään, että mikä idea siinä oli taustalla, Sallinen kertoo.

− Olivathan pohjoisamerikkalaiset jo silloin omaa luokkaansa, mutta hyvin me pelasimme.

2002 Salt Lake Cityn olympialaisissa Riikka tunnettiin vielä Niemisenä. Maalilla torjui tuolloin Tuula Puputti.
Kuva © Getty Images

Sallisen poikkeukselliset taidot huomasi moni jo hänen uransa alkutaipaleella. 1990-luvulla naisten maajoukkueessa kiekkoja torjunut maalivahti Tuula Puputti voitti omalla urallaan useita arvokisamitaleita pelatessaan maajoukkueessa Sallisen kanssa.

− Olemme pelanneet niin vastakkain kuin myös samassa joukkueessa seura- ja maajoukkuetasolla. Riikka on lajin pioneeri ja edelläkävijä henkilökohtaisen harjoittelun toteuttamisessa. Riikka johtaa enemmän tekemisen esimerkillä kuin puhumalla. Hän on tasapainoinen tyyppi, jolla on tavoitteet ja arvot selvillä. Hänen pitkä uransa herättää minussa ylpeyttä ja iloa ja on mahtavaa, että hän pystyi palaamaan vielä huipputasolle, Puputti kuvailee pitkäaikaista ystäväänsä.

Kyseiset vuoden 1990 MM-kisat olivat ensimmäiset ja toistaiseksi ainoat, joissa sai taklata. Myöhemmin asetettiin taklauskielto ja kovemmat kontaktit hoituvat kiilaamalla ja muulla kamppailupelaamisella. Sallinen ei näe, että tuo aika olisi ollut jotenkin erityisen rajua pelin suhteen, eikä taklauskielto hänen mielestään olisi enää pakollinen.

− Pelasin aikanaan (1992−1993) yhden kauden Sveitsissä, missä sai myös taklata. En kokenut sitä koskaan mitenkään huonona asiana. Ei siellä mitään hirveitä mällejä tullut ja vaikka olin todella pienikokoinen, niin en jäänyt jalkoihin. Mielestäni taklauskieltoa ei tarvitsisi nykyäänkään olla, sillä naisethan siinä pelaavat naisia vastaan. Se voisi myös selkeyttää asioita tuomareiden kannalta, hän pohtii.

− Toki nyt on ollut paljon puhetta päähän kohdistuneista taklauksista, niin en tiedä pahentaisiko taklausten mukaan tulo asiaa, vai ei.

Useassa eri lajissa Suomen huipulla

Vaikka Sallinen kuuluikin jo nuoresta pitäen Suomen parhaimpiin jääkiekkoilijoihin, ei hän kuitenkaan harrastanut vain luistimet jalassa. Jyväskylässä palloilulajeista kiinnostuneet lapset ja nuoret pelasivat usein kesäisin pesäpalloa ja talvisin jääkiekkoa. Niin tekivät Sallisen veljet ja hän itsekin. Perheen isä Eero Nieminen oli aikanaan pesäpallossa SM-mitalisti.

Pesäpallon puolella Sallinen ei kuulunut rivipelaajiin, vaan parhaimmistoon. Hänet on valittu Suomen Vuoden pesäpalloilijaksi peräti kolmesti, vuosina 1989, 1992 ja 1993. Samoina vuosina Sallinen pääsi juhlimaan Suomen mestaruuksia kahdesti Lapuan Virkiän ja kertaalleen Jyväskylän Kirin riveissä.

− Nykyään kahdessa lajissa huipulla pärjääminen on varmasti jo selvästi vaikeampaa. Olin aika monipuolinen ja tasaisen vahva monella osa-alueella, kun pystyin lyömään ja juoksemaan. Pelasin myös useammalla eri pelipaikalla. Jos jotain muistelen, niin toki peleistä ja treeneistä on jäänyt kaikkea mieleen, mutta ystävät ovat ne tärkeimmät, mitä sieltä on matkaan tarttunut menestyksen ohessa, Sallinen sanoo vaatimattomana.

23-vuotiaana Sallinen 1996 pelasi vielä jokusen pesäpallopelin, mutta hankalat selkä- ja polvivaivat olivat siinä tilanteessa, että laji alkoi väistyä jääkiekon tieltä. Jääkiekon nouseminen olympialajiksi oli myös yksi vaikuttava tekijä, miksi hän halusi keskittyä vain jääkiekkoon.

Rikkomaton piste-ennätys

SM-sarjakausi 1993−1994 oli Salliselta täyttä dominointia. Kyseisellä kaudella keravalaisessa Shakersissa pelannut Sallinen tykitti 21 runkosarjaotteluun käsittämättömät 129 tehopistettä. Pudotuspeleissä viisi ottelua sisälsi hulppeat tehot 11+11. Joukkuekin menestyi hienosti, aina Suomen mestaruuteen asti.

− Meillä oli todella hyvä joukkue ja panostin siihen aikaan itse pelkästään jääkiekkoon, enkä tehnyt muuta ohessa. Aloitin fysiikkavalmentajani Erkki Sääkslahden kanssa tuolloin yhteistyön ja harjoittelu oli paljon tavoitteellisempaa kuin ennen. Erkki on itse asiassa edelleenkin fysiikkavalmentajani, Sallinen kertoo.

"Eihän sitä voi oikein edes ymmärtää kuinka pitkä ura Riikalla on ollut. Ihan käsittämätöntä, kuinka hän teki paluun kymmenen vuoden tauon jälkeen ja pelaa edelleen maajoukkueen ykkössentterinä." Naisleijonien pitkäaikainen kapteeni Jenni Hiirikoski

Shakersin jälkeen Sallinen piipahti yhden kauden KalPassa ja kolme JYPissä, kunnes koitti yksi uran upeimmista hetkistä, Naganon olympialaiset talvella 1998. Naisten jääkiekkoturnaus oli ensimmäistä kertaa olympialaisten kisaohjelmassa, joten hetki oli naiskiekolle historiallinen. Sallinen teki tuolloin myös henkilökohtaista historiaa, kun hän voitti turnauksen pistepörssin tehtyään kuuteen otteluun tehot 7+5.

− Sinne [olympialaisiin] pääseminen oli kaikkein hienointa, mitä olisi voinut siinä vaiheessa uraa kuvitella. Tuo turnaus on nykyäänkin yksi sellaisista kokemuksista, minkä nostaa mielellään esille. Olympialaisissa pelaaminen ei tuntunut aikanaan edes mahdolliselta ja sitten yhtäkkiä olitkin siellä paikan päällä. Nimeni oli ykkösenä pistepörssin listalla, mutta joukkueen menestys oli itselle isompi asia.

− Olympialaisissa on paljon muitakin urheilijoita kuin jääkiekkoilijoita. Mediahuomio on myös ihan erilainen kuin MM-kisoissa. Se on myös hyvä hetki päästä enemmän valokeilaan ja tuoda lajia esille. Japanilaista kulttuuria ei hirveästi päässyt näkemään, sillä ne olympiakylät ovat aikalailla aina samanlaisia, Sallinen muistelee historiallista kokemusta.

Polvivamma lähellä lopettaa uran kokonaan

Vuonna 1996 Sallisen polvesta meni eturistiside poikki, mutta hän yritti silti pelata. Pelaaminen aiheittu polveen vääriä liikkeitä ja pahoja rustovaurioita. Tekonivel oli yksi vaihtoehto, mutta Sallinen oli sellaiseen aivan liian nuori. Tähdet olivat kuitenkin kohdillaan, sillä tuohon aikaan oli meneillään tutkimusprojekti, jossa tehtiin rustosolusiirre polveen.

− Pääsin siihen mukaan ja leikkaus sujui yli kaikkien odotusten. Tavoitteena oli saada "normaalin elämän" kestävä polvi ja siihen olin siinä kohtaa tyytyväinen. Muutaman sata metriä pystyin kävelemään, minkä jälkeen tuli aivan liian kovat kivut. Olin täysin sillä kannalla, ettei minun tarvitse pelata enää yhtään ainoaa lätkäpeliä, jos vain saan toimivan polven, jolla voin elellä normaalisti ja tehdä töitä.

1999 MM-kotikisat jäivät Salliselta pelaajana polvileikkauksen takia välistä, mutta paikalle hän pääsi katsojaksi ja kommentaattoriksi.

− Kuntoutus oli pitkä, enkä saanut ensimmäiseen vuoteen leikkauksen jälkeen treenata käytännössä lainkaan. Minulla on ollut kaikki onnet kohdillaan, kun sain taitavan lääkärin, joka toimi kaikista Suomen kaupungeista vieläpä Jyväskylässä, Sallinen kiittelee.

Olympiafloppi ja uran päättäminen

Polvi tuli kuntoon ja pelit jatkuivat. Vuonna 2002 olivat vuorossa Salt Lake Cityn olympialaiset. Sallinen pystyi pelaamaan täydessä kunnossa, eikä polven kanssa ollut enää ongelmia, mutta muuten turnaus meni penkin alle. Henkilökohtaiset tehot jäivät vaisuiksi ja joukkueen tuloksena oli karvas neljäs sija, kun Ruotsi nappasi 2−1-voiton pronssiottelussa Evelina Samuelssonin maaleilla.

− Olin sanonut jo aiemmin, että lopetan Salt Lake Cityn olympialaisiin, mutta ne olivat niin kilpailullisesti kuin henkisestikin ihan hirveät kisat. Se tunne, mikä minulle jäi jääkiekosta, ei ollut sellainen mitä halusin itselleni jäävän jostain sellaisesta, mistä pidän niin paljon. Tammisen Juhani oli tulossa olympialaisten jälkeen naisten maajoukkueen päävalmentajaksi ja hän suostutteli, että pelaisin vielä kauden. Ja hän on tunnetusti hyvä puhumaan. 2003 MM-kisat kuitenkin lopulta peruttiin Kiinassa olleen SARS-epidemian takia.

Sotšin olympialaiset olivat karmaiseva pettymys, kun Suomi tippui Ruotsia vastaan jo puolivälierässä.
Kuva © Getty Images

2003 oli vuosi, kun Sallinen päätti ripustaa luistimensa naulaan. Hän asui ex-miehensä Mikan kanssa Ruotsin Ljungbyssä ja heille oli tulossa perheenlisäystä. Oli aika keskittyä perheeseen ja työhön fysioterapeuttina.

− Päätös oli täysin lopullinen, eikä ollut olemassa vaihtoehtoja. Lapset olivat siinä kohtaa pääasia, tein töitä koko ajan, eikä jääkiekolle uhrattu ajatustakaan. En voi sanoa, että olisin kaivannut pelaamista, kun tekemistä riitti monella taholla. Meidän kotipaikkakuntamme on lisäksi niin kaukana naisten lätkästä, ettei pelejä edes päässyt katselemaan, vaikka olisi halunnut, Sallinen perustelee isoa päätöstään.

Paluu maajoukkueeseen kymmenen vuoden tauon jälkeen

Vuodet vierivät ja Sallinen eli elämää ilman jääkiekkoa. Satunnaisesti hän kävi katsomassa maaotteluita, mikäli niitä satuttiin pelaamaan Jönköpingissä, reilun 100 kilometrin päässä hänen kotoaan.

Sallinen oli opiskellut yliopistossa terveystieteiden maisteriksi ja työ fysioterapeuttina täytti päiviä lapsiperheen arjen ohessa. Kaudella 2012−2013 hän kuitenkin teki paluun maajoukkueeseen – tällä kertaa joukkueenjohtajan roolissa

"En ollut seurannut riikan maajoukkueuraa ennen hänen paluutaan, enkä tiennyt niin hyvin kuka hän on. Liikkui puheita, että hän olisi tulossa vahvistamaan joukkuettamme ja kun hän liittyi JYPiin kaudella 2013-2014, minulle alkoi avartua kuka oli kyseessä. Hän on huikea esimerkki pukukopissa, joka johtaa kokemuksellaan" Naisleijonien maalivahti Meeri Räisänen

− Olin maajoukkuetta lähellä, mutta olihan se rooli ihan eri hommaa kuin pelaajana oleminen. Näin siinä kuinka kivaa se touhu oli ja heitin alkuun leikilläni, että pitäisikö sitä palata jäälle, Sallinen hymähtää.

− Pikkuhiljaa aloin treenaamaan ja paluu alkoi konkretisoitua. Perhekin suhtautui asiaan positiivisesti. Olin ollut joukkueenjohtajana jo jonkin verran poissa kotoa ja töistä, ja kun se kuvio toimi, niin tiesin, että se voisi onnistua myös pelaajana.

Kontaktit auttoivat Sallista laittamaan paluuprojektin aluilleen.

- En tiennyt, että tuleeko koko juttu edes onnistumaan, joten lähdin varovaisin mielin liikkeelle. Kroppa otti kuitenkin treenin hyvin vastaan ja koko ajan tuntui paremmalta. Pääsin JYPin joukkueeseen mukaan ystäväni, joukkueen silloisen joukkueenjohtajan Katja Lehdon kautta. En asettanut itselleni liian kovia tavoitteita. Minut otettiin hyvin vastaan.

Sallinen juhli JYPin kanssa Suomen mestaruutta keväällä 2016.
Kuva © Vesa Pöppönen www.facebook.com/VesaPhoto

JYPin joukkueessa Sallinen viimeisteli 13 otteluun 19 tehopistettä ja pudotuspeleissä tahti vain kiihtyi, tuloksena tehot 5+11 kahdeksaan otteluun. Hän pääsi myös Sotšin olympialaisiin, missä kuuteen otteluun syntyi viisi tehopistettä.

Sotšissa pelit eivät kuitenkaan sujuneet odotetusti ja suurin odotuksin turnaukseen matkannut Suomen joukkue tippui jo puolivälierissä Ruotsia vastaan.

− Salt Lake City vuonna 2002 oli yksi saman tyylinen muisto, kun hävisimme pronssiottelun, mutta oli Sotši pahempi juttu. Jos voi käyttää sanaa katastrofaalinen, niin sitä se oli. Meillä oli alla todella hyvä kausi ja olimme kulkeneet voitosta voittoon eurooppalaisia joukkueita vastaan. Ei ollut minkään näköistä ajatusta siitä, että tippuisimme jo siinä vaiheessa. Mutta ei aiemmilla otteluilla ole merkitystä, jos et siinä tietyssä hetkessä saa itsestäsi parasta irti, Sallinen toteaa.

− Meillä oli hävityn puolivälierän jälkeen vielä muutama sijoitusottelu, joista emme aiemmin edes tienneet. Kovin usein olympialaisissa pelaaminen ei kenenkään kohdalle osu, joten puhuimme, että yritetään päättää turnaus parhaalla mahdollisella tavalla pettymyksestä huolimatta.

2014 olympialaiset tulivat Sallisen mielestä hänen kohdallaan eteen aavistuksen liian nopeasti. Hän tiesi pystyvänsä parempaan.

− Tuntui turhalta jättää koko touhu vain yhteen kauteen, kun siihen tehty työmäärä oli ollut niin suuri. Ajattelin, että miksipä sitä ei jatkaisi vielä eteenpäin

Ensimmäinen arvokisamitali 17 vuoden tauon jälkeen ja siirto HV71:een.

Olympialaisten jälkeen Sallinen voitti MM-pronssia keväällä 2015 Malmössä. Arvokisamitali oli hänelle ensimmäinen peräti 17 vuoden tauon jälkeen.

− Se oli upea juttu. Kilpaurheilussa kun olet mukana, niin tuloksella on väliä.

"Riikalla on niin hyvä pelisilmä, että hänen kanssaan pelatessa ei auta hetkeksikään suoristaa selkää, sillä syöttö napsuu lapaan mahdottomistakin paikoista" Naisleijonien hyökkääjä Sanni Hakala

Pelit jatkuivat myös synnyinkaupunki Jyväskylän JYPissä. Kolmen kauden projekti kruunautui pitkään haviteltuun Suomen mestaruuteen. Jyväskyläläisten joukkue hajosi mestaruuskauden jälkeen ja monet lähtivät jatkamaan pelejään muualla. Sallinen suuntasi Ruotsiin ja HV71:n paitaan.

− Meillä oli siihen aikaan hieno joukkue. Pääsin myös viettämään vanhempieni kanssa enemmän aikaa noina vuosina. He asuvat edelleen siellä samoilla kulmilla. Asuin Ruotsissa jo valmiiksi, joten seuran vaihto Suomesta Ruotsiin ei ollut vaikeaa. HV71:n kanssa oli ollut puheita jo aiemminkin ja se oli lopulta looginen valinta, kun seuran kotikaupunki on lähimpänä omaa kotiani.

− Harjoitusolosuhteet ovat kunnossa ja seura ilmoitti selvästi halunsa panostaa naisten joukkueeseen. On todella mukavaa olla seurassa, jossa tyttö- ja naiskiekkoa halutaan aidosti viedä eteenpäin, Sallinen kehuu.

Ruotsalaisen HV71:n paidassa Sallinen pelaa nyt kolmatta kauttaan. Maajoukkuepuolustaja Rosa Lindstedt pelaa niin ikään kolmatta kauttaan seurassa.

HV71:ssä Sallisen kanssa ovat pelanneet nyt jo useamman kauden ajan maajoukkueesta tutut Rosa Lindstedt ja Sanni Hakala. Suomalaiskollegoiden läsnäolo on ollut mukava ja tervetullut lisä kiekkoarkeen.

− Rosasta ja Sannista on tullut todella hyviä ystäviä ja tulemme varmasti olemaan yhteyksissä pitkään urani jälkeenkin. Varsinkin Sannin kasvua on ollut hienoa seurata läheltä. Tutustuessamme hän oli vielä ihan pikkutyttö ja nyt hän on ollut maajoukkueessa jo pitempään.

21-vuotiaalle Hakalalle kokenut Sallinen on ollut erittäin tärkeä henkilö. Kahdenkeskeinen arvostus huokuu nuoren hyökkääjän kommenteista.

− Olen saanut pelata Riikan kanssa 15-vuotiaasta saakka samassa joukkueessa ja myös samassa kentällisessä. Hän on opettanut minulle paljon näiden vuosien aikana niin jäällä kuin sen ulkopuolellakin. Silloin tällöin hänestä tulee esiin pieni äitihahmo minulle. Vaikka meillä on paljon ikäeroa, niin jutut ovat ihan samaa tasoa. Riikka osaa sanoa aina oikeat sanat, jos jollain toisella on hankala hetki. Hänen uransa on jotain uskomatonta, ei voi kuin ihailla, Hakala kuvailee Sallista.

Pyeongchangin olympialaisissa helmikuussa 2018 Sallisesta tuli kaikkien aikojen vanhin naiskiekkoilija olympialaisissa sekä kaikkien aikojen vanhin maalin tehnyt pelaaja. Suomi voitti Etelä-Koreasta pronssia, joten Sallinen voitti toisen olympiamitalinsa 20 vuoden erotuksella edelliseen.

Samaan suoritukseen, olympiamitaliin 20 vuoden välein, on pystynyt vain erittäin pieni joukko urheilijoita.

− Voittamiseen kilpaurheilussa pyritään ja siellä on kolme eri väristä mitalia jaossa. Jos niistä jonkun saat, niin se on aina hieno saavutus. Varsinkin, kun aikaa ehti välissä vierähtää ja välissä oli Sotšin pettymys, niin Pyeongchangin mitali tuntui toki hyvältä, Sallinen pohtii.

Myös pitkään naisten maajoukkueessa pelannut, useasti maailman parhaaksi puolustajaksi tituleerattu Jenni Hiirikoski on nähnyt jo kauan läheltä, miten Sallinen toimii, käyttäytyy ja ennen kaikkea pelaa.

− Riikka on ollut minulle esikuva ja olen saanut häneltä paljon oppia omalle uralleni. Hän on mahtava pelaaja ja viimeisen päälle urheilija. Hän tuo kokemuksellaan ison määrän rauhallisuutta ja olemuksellaan paljon positiivisuutta. Ennen kaikkea hän on ihana ihminen ja joukkuekaveri.

− Mahtavat syötöt löytävät löytävät tiensä lapaan paikasta kuin paikasta ja hän saattaa syöttää vielä vaikka läpiajostakin, Hiirikoski lisää.

Naisleijonat on kehittynyt niin ryhmädynaamisesti kuin pelilliselläkin tasolla valtavin harppauksin viime vuosien aikana. Vuonna 2015 maajoukkueen päävalmentaksi hypännyt Pasi Mustonen on tehnyt pelaajien kanssa hartiavoimin töitä asioiden eteenpäin viemiseksi.

− Jos mietin uraani, niin sen aikana on otettu todella isoja edistysaskelia naiskiekossa. Toki jokainen aina haluaisi, että muutokset tapahtuisivat silmänräpäyksessä, mutta se ei toki ole mahdollista. Jotkut voivat tänä päivänä elää jo lähestulkoon ammattimaisesti, mikä on hyvä edistysaskel, Sallinen toteaa.

− Pasin aikakaudella vaatimustasoa on nostettu niin valmennuksen kuin pelaajienkin kohdalla. Arvostan häntä valmentajana todella paljon, onhan hän tuonut panoksellaan isoa edistystä maajoukkueen tekemiseen. Naisten asiat ovat menneet hyvällä tavalla eteenpäin viime vuosina. Valmentajan tehtävä on auttaa pelaajia, ja siinä hän on onnistunut. Yksilöiltä vaaditaan kehitystä, ja he haluavat sitä itsekin. Kun yksilöt kehittyvät, kehittyy myös joukkueena pelaaminen.

"Riikalle jääkiekko ei ole vain ura, vaan urheilu on elämäntapa. Hänelle urheilun arki on juhlaa" Olympiamitalisti Tuula Puputti

Suomen historian neljännet MM-kotikisat alkavat torstaina 4. huhtikuuta Espoossa ja Sallinen on 45-vuotiaana yhä tärkeä palanen joukkuetta.

− Saamme varmasti katsomoihin paljon väkeä, millä on iso positiivinen merkitys. Olin viimeksi kotikisoissa mukana vuonna 1992, joten odotan tulevaa erittäin innolla. Voisin MM-kisojenkin jälkeen vielä jatkaa uraani, mutta toisaalta, olen miettinyt, että olisi niitä muitakin kivoja asioita joita tehdä. Pitää tosissaan punnita mihin ratkaisuun päädyn, kun on päätösten aika.

Tämän kevään MM-kisat ovat todennäköisesti Sallisen upean uran viimeiset. Hänet tuntien asiasta ei voi kuitenkaan koskaan olla täysin varma.

» Lähetä palautetta toimitukselle