Jukurit ja KooKoo olivat Mestiksessä arkkivihollisia. Kaupunkien läheinen sijainti, kouvolalaisten katkeruus nousukkaan satumaisesta menestyksestä ja mikkeliläisten kateus perinteisempää seuraa kohtaan takasivat sen, ettei näiden seurojen kohtaamisesta puuttunut latausta.
Välillä heiluivat nyrkit, välillä valmentajien sanansäilä, joskus oltiin ruokasodassa ja kerran syytösten kohteeksi joutui jopa KooKoo-huoltajan poika.
Molemmat kuuluivat myös sarjan kestomenestyjiin, joten kohtaamisia pudotus- tai mitalipeleissä oli keskimäärin joka toinen kevät.
Ensimmäistä kertaa Jukurit ja KooKoo mittelivät paremmuudestaan jo kevään 2002 finaaleissa. Joukkueiden lähtökohdat loppuottelusarjaan erosivat toisistaan suuresti.
Jukurit oli hallitseva mestari, voittanut runkosarjan ja marssinut finaaleihin puhtaalla pelillä. KooKoo oli puolestaan kauden suurin sensaatio: sarjapaikkansa vasta kabinettipäätöksellä uusinut joukkue, jonka Reijo Mansikka oli huiman kevään ansiosta luotsannut runkosarjassa yllätyskakkoseksi.
KooKoo oli kuitenkin joutunut tahkoamaan sekä puolivälierissä että välierissä täydet ottelut jatkoerineen. Petri Lehtoselle, Antti Laaksolle ja muulle hyvävireiselle jukuripakalle väsynyt KooKoo olikin pelkkä helppo suupala.
Jukurit voitti kotipelinsä selvästi, ratkaisi ottelun Kouvolassa jo avauserässä ja jyräsi mestaruuteen ilman yhtään tappiota pudotuspeleissä. KooKoo sai koko finaalisarjassa kiekon Tommi Nikkilän selän taakse vain kolmesti.
Seuraavan kerran seurat olivat vastakkain kahta vuotta myöhemmin, kauden 2003−2004 välierissä. Jukurit – edelleenkin hallitseva mestari ja runkosarjan ykkönen – oli silloinkin selvä suosikki. Pronssia edelliskeväänä voittanut KooKoo oli puolestaan sijoittunut runkosarjassa viidenneksi.
Tällä kertaa molemmilla oli alla erittäin raskas puolivälieräsarja, mutta lopputulos oli sama kuin pari vuotta aiemminkin.
Jukurit vei tiukan avausottelun maalein 3–1 ja toisen pelin Tuomo Jormakan maalin sekä Mikael Vuorion nollapelin myötä 1–0.
Kolmannessa pelissä Lasse Kanervan jatkoaikamaali vei mikkeliläiset finaaleihin jo neljättä kertaa putkeen. Jukureiden ja Risto Dufvan kultajuna tyssäsi kuitenkin KalPan voitonjuhliin.
Seuraavan kerran seurat kamppailivat keskenään vasta pronssiottelussa 2008. KooKoo ei onnistunut tälläkään kertaa kukistamaan peikkoaan, vaan Jukurit vei himmeimmät mitalit itselleen.
Kevään 2010 ensimmäisellä pudotuspelikierroksella KooKoo oli selvä suosikki. Ismo Lehkosen valmentama KooKoo oli voittanut runkosarjan.
Jukurit sen sijaan eli Dufvan lähdön jälkeen horrosvuosiaan: edelliskaudella se oli jäänyt yhdeksänneksi ja yltänyt nytkin pudotuspeleihin niukkaakin niukemmin.
Monella kouvolalaiselta tuli kuitenkin mieleen "ei kai nyt vaan taas", kun Jukurit voitti ensimmäisen puolivälieräpelin Miikka Lindholmin jatkoaikamaalilla.
KooKoo-kannattajien huoli oli kuitenkin turha: seuraavat pelit päättyivät KooKoon voittoihin 5–0, 1–0 ja 4–2. Välierissä KooKoo koki kuitenkin shokkitappion ja hävisi tiukan sarjan D-Teamille.
KooKoon voittoputki jatkui myös seuraavissa kohtaamisissa. Keväällä 2012 runkosarjan kärkikaksikko hävisi välierissä Jokipojille ja Sportille ja joutui tyytymään pronssitaistoon, jonka KooKoo voitti Mikko Liukkosen jatkoaikamaalilla.
Seuraavina kolmena keväänä Mestiksen suurseurat sen sijaan kohtasivat toisensa finaaleissa, joissa riitti panosta. Jukurit pääsi osallistumaan viimeisiin Liiga-karsintoihin, kun se voitti KooKoon puhtaasti finaaleissa keväällä 2013.
Finaalisarjasta odoteltiin tasaista ja tiukkaa. Jukurit oli voittanut jälleen runkosarjan ja selättänyt aiemmat vastustajansa ilman tappioita.
Juha Juujärven valmennukseen kesken edelliskauden siirtynyt KooKoo oli puolestaan ollut runkosarjassa vasta viides, mutta TUTOn möhennys viimeisessä välieräpelissä maalein 10–1 herätti varmasti ainakin pientä pelkoa jopa Mikkelissä.
KooKoon ainoaksi pistevoitoksi jäi kuitenkin Matt Nickersonin selätys Patrik Lostedtista, sillä itse pelit päättyivät Jukureille 4–2, 7–3 ja 4–1.
Mestarin Liiga-unelma
Keväällä 2014 panokset olivat vielä kovemmat. Sport oli päätetty nostaa Liigaan ja karsinnat peruttu. Se tarkoitti samalla sitä, että Mestis-mestaruus toisi KooKoolle tai Jukureille mahdollisuuden anoa paikkaa Liigasta.
Juujärven valmennuksessa jatkanut KooKoo sijoittui runkosarjassa kolmanneksi ja joutui välierissä Hokin kanssa koville.
Mikkelissä Jarno Pikkarainen oli vaihdettu kesken kauden Antti Pennaseen ja joukkue yltänyt runkosarjassa vasta seitsemänneksi. Jukurit oli ollut niin puolivälierissä kuin välierissäkin selkä seinää vasten, mutta punnersi 3–1-ahdingoista voittoihin kummallakin kertaa.
Finaalisarjakin kulki samoja latuja. KooKoo aloitti kolmella voitolla pelit (6–2, 4–2 ja 5–3), jonka jälkeen Jukurit vei neljännen pelin nimiinsä nykyisen KooKoo-vahti Oskari Setäsen torjuessa nollapelin.
Mikkeliläisten venymiskyky ei kuitenkaan enää riittänyt. KooKoo nappasi ensimmäisen Mestis-mestaruutensa runsaslukuisen kotiyleisönsä edessä otteluvoitoin 4–1.
Tärkeimmällä mahdollisella kaudella mestaruuden voittanut KooKoo jäi vielä vuodeksi Mestikseen ennen siirtymistään Liigaan. Välikautta pelanneen KooKoon panoksena kevään 2015 finaalisarjassa olikin lähinnä heittää kapuloita Jukureiden liigahaaveisiin.
Jukureiden liigajuna ei ollut kuitenkaan pysäytettävissä. Runkosarjaykkönen marssi finaaleihin päämäärätietoisesti ja puhtaalla pelillä, kun taas KooKoo nautiskeli viimeisistä Mestiksen pudotuspeleistään ja tahkosi täydet sarjat sekä puolivälierissä että välierissä.
Petri Mattilan komentoon siirtynyt KooKoo ei kuitenkaan antautunut helpolla Pennasen Jukureille. Ensimmäinen ottelu päättyi Jukureiden niukkaan voittoon ja loppunahinointiin ja Kouvolassa KooKoo tasasi puntit Olli Julkusen johdolla.
Pelit jatkuivat tiukkona, mutta Jukurit voitti kolme ottelua putkeen: 3–2, 2–0 ja lopulta mestaruuden Nestori Lähteen jatkoaikamaalilla.
Nyt, keväällä 2022, valtatiellä 15 kulkee taas pudotuspelikaravaani seitsemän vuoden tauon jälkeen!