Molemmista joukkueista löytyi tuolla kaudella valtava määrä huippupelaajia: Pittsburgh Penguinsin puolelta Sidney Crosby, Jevgeni Malkin, Ruslan Fedotenko, Kris Letang ja Red Wingsin puolelta vuorostaan Henrik Zetterberg, Marian Hossa, Nicklas Lidström sekä vasta viidenteen peliin loukkaantumisen jäljiltä palannut taikuri Pavel Datsyuk, muutamia mainitakseni.
Aikamatka Red Wingsin suuruuden aikakauteen ja Penguinsin pitkään kestäneen dynastian ensimmäiseen mestaruuteen on mielenkiintoinen. Molemmilla joukkueilla riitti huippuyksilöitä, mutta pelitavallisesti joukkueet edustivat eri maailmoja. Red Wings muistutti vielä tietynlaista 2000-luvun alkupuolen puolustavan pelityylin joukkuetta, kun taas Penguinsin peli oli jo lähempänä tämän päivän kiekkokontrollijääkiekkoa.
Kaikki temput eivät kestäisi nykyään päivänvaloa
Sarja sai heti ensimmäisten otteluiden aikana selkeän taisteluparin, kun Sidney Crosby ja Henrik Zetterberg taistelivat vastakkain. He tuntuivat löytävänsä toisensa jatkuvasti tökkimästä ja härkkimästä toisiaan. Mukaan mahtui myös hieman likaisempia temppuja, kun Crosby antoi Zetterbergille heti sarjan ensimmäisessä pelissä poikittaista mailaa niskaan ja selvisi tilanteesta ilman jäähyä.
Ja kun harmaalle alueelle päästiin, ei voi olla mainitsematta Penguinsin riveistä löytynyttä Matt Cookea. Ilkeä hyökkääjä jakoi sarjassa niin monta kyseenalaista taklausta, että en pysynyt laskuissa mukana. Cookelle tyypilliseen tyyliin hän saattoi taklata selästä numeroihin ja seuraavassa tilanteessa jyrätä kolmantena miehenä vastustajan yli puun takaa.
Osittain ehkä myös näistä kyseenalaisista tempuistaan johtuen Cooke kykeni myös tuomaan lisäarvoa joukkueensa kiekolliseen pelaamiseen, esimerkiksi riistämällä kiekkoa varpaillaan olleilta vastustajilta.
Roolipelaajia löytyi myös Red Wingsiltä, tosin he suoriutuivat otteidensa puolesta hieman paremmassa valossa. Yksi heistä oli tuolloin toista kauttaan NHL:ssä pelannut Darren Helm, joka oli ehdottomia avainpelaajia autokaupungin miehistössä. Hän oli pelannut kyseisellä kaudella runkosarjassa Show'n puolella ainoastaan 16 ottelua, kun taas pudotuspeleissä otteluita kertyi 23 kappaletta. Kauden 2008–2009 jälkeen Helm vakiinnuttikin pelipaikkansa NHL:n puolella.
Vikkeläjalkainen hyökkääjä ahersi töitä kahteen suuntaan läpi ottelusarjan. Helmin avut olivat, ja ovat edelleen, lähtökohtaisesti puolustavassa pelaamisessa, eli karvaamisessa, taklaamisessa ja kaksinkamppailuissa kentän molemmissa päädyissä. Helm kykeni silti myös edistämään peliä varsin mallikkaasti ollessaan hyökkäyspäässä kiekollisena.
Mike Babcock vastaan Dan Bylsma
Molempien joukkueiden päävalmentajat olivat rakentaneet joukkueensa peliä niin, että Penguins ja Red Wings lähtivät finaaleihin pelillisesti lähes täysin vastakkaisista suunnista.
Siinä missä Dan Bylsman Penguins pyrki kiekkokontrolliin ja pitkiin hyökkäysalueen kulmapeleihin, koetti Mike Babcockin Red Wings hajottaa tätä pakkaa pelaamalla paljon trapia, sumputtamalla keskustan omalla alueella ja hyökkäämällä pelkistetysti.
Näiden painotusten lisäksi ottelusarja oli myös todella fyysinen. Molemmat joukkueet taklasivat lujaa paikan tullen, joskin Red Wings kunnostautui tämän tyyppisessä toiminnassa hieman enemmän.
Penguinsin lähtökohtainen tavoite oli pysyä kiekossa ja saada hyökkäyspelin kautta ottelusarja hallintaan. Ajatus oli hyvä, mutta toteutus hieman ontui. Pingviinien kontrollilähtöjen pelaaminen nimittäin aiheutti katsojalle päänsärkyä. Peliä pysäytettiin useiksi sekunneiksi maalin taakse, mutta kerta toisensa jälkeen ratkaisu oli se, että pakki nosti kiekkoa jalalla, voitti punaviivan ja heitti kiekon päätyyn.
Tähän päätykiekkoon Penguinsin hyökkääjät, jotka olivat hitaan lähdön aikana seisoskelleet keskialueella, lähtivät sitten seisovilta jaloilta, jolloin he olivat käytännössä aina tilanteesta myöhässä.
Red Wingsin syvä keskialueen ohjauspelaaminen antoi kyllä Penguinsille mahdollisuuden toteuttaa nämä kontrollilähdöt esimerkiksi lyhytsyöttöpelaamisella tai päätykiekoilla, mihin hyökkääjät olisivat voineet hakea kaikessa rauhassa vauhdit, mutta jostain syystä joukkue ei näin kuitenkaan toiminut.
Penguins pelasi hitaat lähdöt ikään kuin liian pohjoisamerikkalaisittain. Nykypäivänä joukkueet kuten Tampa Bay Lightning ja Carolina Hurricanes toteuttavat näitä kontrollilähtöjä lähtökohtaisesti selvästi mallikelpoisemmin siten, että keskialue oikeasti myös kiihtyy ja tätä kautta siitä seuraa haettu etu suorahyökkäysten suhteen.
Hyökkäysalueella Penguinsin taitavat pelaajat pyrkivät pitämään kiekkoa ja saamaan pitkiä pyörityksiä aikaiseksi. Paljon kulmissa pyörineet Penguinsin hyökääjät tekivät itselleen tilaa suorittamalla syöttöjä vastaliikkeeseen tulleelle pelaajalle, ja näiden liikkeiden kanssa Detroitin puolustajat olivat vaikeuksissa.
Penguins toteutti myös suorahyökkäykset huomattavasti vastapuolta useammin kiekkoa kuljettamalla, päätykiekkojen sijaan. Erityisesti taitavien Penguins-pelaajien vastahyökkäykset olivat Red Wingsille myrkkyä.
Pittsburghin hyökkäysorientoitunut pelitapa johti kuitenkin siihen, että joukkueen puolustusvalmius hajosi ajoittain, kun peli kääntyi omiin. Pingviineillä kävi välillä niin, että hyökkääjät ylimiehittivät puolustettaessa saman kaistan pyrkimyksenä saada kiekonriisto.
Ongelma tässä oli siinä, että jos Red Wingsin kiekollinen pelaaja sai pelattua kiekon painottoman puolen hyökkääjälle ohi puolustavien Penguins-pelaajien, tällä oli runsaasti tilaa ja aikaa tulla laidasta sisään, jolloin tuloksena oli usein laadukas maalipaikka punanutuille.
Taidokkaalta joukkueelta löytyi kuitenkin malttia ja nöyryyttä pelata myös trapia ja puolustaa tiiviisti omalla alueella. Esimerkiksi sarjan neljännessä ottelussa, jonka Penguins voitti lukemin 4–2, pingviinilauma pelasi peräti 22 kappaletta trapia ottelun aikana.
Välillä Penguins tosin sortui käyttämään alkeellista tolppatrapia, jossa kärkipelaaja seisoo maalin edessä ja näennäisesti häiritsee vastustajan pelin avaamista. Näyttää kivalta, mutta vastapuoli voi tällöin ohittaa yhdellä helpolla syötöllä ensimmäisen puolustavan pelaajan.
Yksinkertaisuudesta ja kauneudesta
Penguinsin tavoin myös Red Wings pelasi kontrollilähtöjä. Heillä se tosin oli pelitilannevalinta yleensä vain tilanteissa, joissa Penguins antoi siihen mahdollisuuden, kun taas Penguinsilla oli aktiivinen pyrkimys rauhoittaa peliä tietyissä kohdissa.
Isossa osassa Red Wingsin pelitavassa oli kuitenkin päätykiekkojen pelaaminen. Se myös sopi joukkueen pelityyliin, mutta päävalmentaja Babcock oli osin pakotettu painottamaan tätä asiaa joukkueelle finaalisarjan ensimmäisessä ottelussa tapahtuneiden keskialueen kiekonmenetysten vuoksi.
Tämän hetken NHL-joukkueista Barry Trotzin luotsaama New York Islanders lienee lähimpänä tuon ajan Red Wingsin pelitapaa, sillä myös saarelaiset tykkäävät painottaa riskittömiä päätykiekkoja pelikirjassaan.
Päätykiekkojen pelaaminen sopi rouhijatyyppisille Red Wingsin pelaajille erinomaisesti. Voitettuaan päätykiekon joukkue pelasi sen usein viivaan, josta pakki toimitti kiekon heti maalille. Sama viivatoimitusten malli toistui myös suorahyökkäyksissä. Ensin kiekollinen pelaaja eteni syvään hyökkäysalueelle, pelasi kiekon viivaan, josta jälleen vain toimitus maalille. Yksinkertaisuus kunniaan.
Jo aiemmin mainitun keskialueen ohjauspelin runsas pelaaminen oli erinomainen ase Penguinsin tähtihyökkääjiä vastaan, jotka halusivat hyökätä ja pysyä kiekossa. Aina kun tie oli punanuttujen ohjauspelin vuoksi tukossa, alkoi Penguins-pelaajien ratkaisuista ja kehonkielestä paistaa turhautumista. Ja sehän kelpasi Red Wingsille.
Jännitysnäytelmän ratkaisu
Joukkueiden pelitavallisista eroista huolimatta molemmat joukkueet onnistuivat hallitsemaan yksittäisiä otteluita, jonka johdosta finaalisarja oli äärimmäisen tasainen ja jännitys säilyi aina seiskaottelun viimeisille sekunneille asti.
Sarjan seitsemännessä ottelussa, jonka Penguins voitti 1–2-lukemin, riitti dramatiikkaa ottelun loppumetreille asti. Red Wings pelasi tuolloin käytännössä finaalisarjan parhaimman ottelunsa, vain törmätäkseen toistuvasti Marc-André Fleuryn loistotorjuntoihin, jotka lopulta varmistivat mestaruuden Penguinsille.
Fleuryllä ja Penguinsilla oli hieman onneakin mukana, sillä vain kaksi minuuttia ja 12 sekuntia ennen ottelun loppua Niklas Kronwall käytti kiekon ylärimassa viivatoimituksellaan. Tämän lisäksi aivan ottelun loppuhetkillä Nicklas Lidströmillä oli paikka tasoittaa ottelu herkullisesta irtokiekosta, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Edellä mainitut tapahtumat pitävät huolen siitä, että Detroit Red Wingsin faneilla riittää tähän päivään asti jossiteltavaa kyseisen finaalisarjan ratkaisuottelusta.
Crosbyn ensimmäinen mestaruus
Neljännellä NHL-kaudellaan mestaruuden voittanut Sidney Crosby oli tuolloin 21-vuotiaana jo toista kautta joukkueensa kapteeni. Kaudella 2008−09 Crosby nakutteli runkosarjassa 77 peliin 103 tehopistettä ja pudotuspeleissä 24 otteluun 31 pistettä. Finaalisarjassa Crosbyn tilille kertyi ainoastaan yksi maali ja kaksi syöttöpistettä.
Crosbyn kokonaisvaltainen pelaaminen kuitenkin korvasi finaalisarjassa laihaksi jääneen pistesaldon. Vahvasti molemmissa päissä kamppaillut keskushyökkääjä tuli näkyville samantyyppisillä teoilla kuin tänäkin päivänä: häikäiseviä suorituksia 1–1-haastoissa, nerokkaita syöttöjä kaverille ja raivokkaita takakarvauksia. Sen sijaan Zetterbergiin kohdistuneiden sikailujen kaltaiset ylilyönnit ovat onneksi olleet viime vuosina vähenemään päin...