Olympiaperhe oli raotellut ovia ammattilaisuuden suuntaan jo 1992, jolloin NBA:n koripallotähdet pääsivät kesäolympialaisissa parketille. Vuonna 1998 tuli jääkiekon vuoro. NHL-tähdet, tuolloin liki yksisarvisten kaltaiset satuhahmot, luistelivat olympiakaukaloon.
Oli selvää, että mitaleista kamppailisi tosissaan kuusi maata. Kisayleisö saisi ensimmäistä kertaa nähtäväkseen maailman parhaat pelaajat siinä vaiheessa kautta, jolloin pelaajat ovat usein parhaassa pelivireessään. NHL piti sarjassa ennenkuulumattoman kahden ja puolen viikon tauon vapauttaakseen pelaajat maajoukkueiden käyttöön.
Kansainvälinen jääkiekkoliitto oivalsi, että kuilu kuuden kärkimaan ja muun maailman välillä oli niin ammottava, että Naganon turnaukseen otettiin World Cupin mallin mukaan vain kahdeksan joukkuetta, kun niitä Lillehammerissa oli ollut kaksitoista. Niinpä rannalle jäivät muun muassa Slovakia, Saksa, Ranska ja Itävalta.
Kuusi joukkuetta pääsi automaattisesti olympiaturnaukseen IIHF-rankingin perusteella ja kaksi muuta nousivat karsinnoista. Kukaan ei putoaisi alkulohkon jälkeen, vaan kaikki jatkaisivat lohkosijoituksensa mukaisesti puolivälieriin.
Lohkovoitolla oli siis erityisen suuri merkitys, sillä selvää oli, että voittaja saisi pudotuspeleihin karsinnoista nousseen "kakkoskastin" maan. Jos kyseessä ei sentään ollut vapaalippu jatkoon, niin tie välieriin olisi ainakin mukavan sileä.
Karsintoihin osallistui kahdeksan joukkuetta. Valko-Venäjän nousu ei ollut yllätys, mutta Kazakstanin totisesti oli, sillä samassa karsintalohkossa pelasi sentään nimekkäällä ryhmityksellä pelannut Saksa, joka oli esiintynyt edukseen World Cupissa. Keskinäisessä ottelussa saksalaiset kuitenkin kokivat yhden jääkiekkohistoriansa pahimmista nöyryytyksistä häviämällä 2–8. Japani jäi odotetusti rannalle, joten maan jääkiekko-osaamista edusti naisten maajoukkue. Valko-Venäjälle ja Kazakstanille oli kuitenkin tarjolla lähinnä statistin rooli.
Pohjoisamerikkalaiset suosikkeina
Yhdysvallat ja Kanada olivat ottaneet toisistaan mittaa kaksi vuotta aiemmin World Cupin finaalisarjassa, jossa amerikkalaiset olivat rynnistäneet mestaruuteen väkevän esityksen jälkeen. Kummallakin joukkueella oli riveissään NHL:n kirkkaimpia tähtiä: Yhdysvalloilla ainakin riitti taitoa ja tehoja, olihan joukkueessa Brett Hull ja John LeClair, jotka olivat World Cupin pistepörssin kärkinimet sekä voimahyökkääjät Jeremy Roenick, Keith Tkachuk ja Doug Weight. Amerikkalaista puolustustaitoa ilmeni Brian Leetchin, Chris Chelioksen ja Hatcherin veljesten muodossa. Viimeisenä lukkona torjui World Cupin parhaaksi pelaajaksi arvioitu Mike Richter.
Kanadalla oli marssittaa jäille todellinen tähtisikermä. Bobby Clarken, Bob Gaineyn ja Pierre Gauthierin rakentamasta kokoonpanosta olisi voinut muodostaa kaksikin all-stars -kentällistä. Sentteriosasto herätti kunnioitusta pelkästään nimiä luettelemalla: Wayne Gretzky, Steve Yzerman, Joe Sakic ja Eric Lindros. Näin ollen Clarkella oli varaa jättää jopa Mark Messier pois kisajoukkueesta – tosin Vancouver Canucksissa Messierin syrjäyttämäksi joutunut Trevor Linden sai kutsun Naganoon. Maalia vartioi Patrick Roy, ja Martin Brodeur joutui alistumaan luukkuvahdin tehtäviin. Veskarien edessä luuti kivenkova puolustus Scott Stevensin, Rob Blaken ja Al MacInnisin johdolla, mutta kenties veteraanipitoinen pakisto olisi kaivannut Scott Niedermayerin vikkeliä jalkoja. Eräiden kritiikkien mukaan Clarke olisi valinnut ensisijaisesti nimiä, ei niinkään joukkuetta, ja suurin osa valituista pelaajista oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Taitoa, voittamisen kulttuuria ja fysiikkaa joukkueessa oli niin paljon, että ratkaisijoita saatiin mahdutettua kaikkiin kentällisvariaatioihin. Palettia johti Marc Crawford, joka oli valmentanut Colorado Avalanchen Stanley Cup -mestariksi keväällä 1996.
Suuren kaukalon arveltiin kuitenkin tasoittavan pohjoisamerikkalaisten materiaalietua. Kanadan ja Yhdysvaltain kanssa samaan lohkoon sijoitetulla hallitsevalla olympiavoittajalla ja World Cup -kolmosella Ruotsilla oli niin ikään vahva joukkue, ja otollisen turnauskaavion ohella sen odotettiin yltävän jopa finaaliin asti – Ruotsi kun kohtaisi pahimmat vastustajansa jo turnauksen alkuvaiheessa. Joukkueessa pelasivat Lillehammerin sankarit Peter Forsberg ja Tommy Salo, maajoukkueikoni Mats Sundin, Philadelphia Flyersissa vahvaan vireeseen äitynyt Mikael Renberg sekä Detroit Red Wingsin avainpelaajiin nopeasti noussut Nicklas Lidström. Kotimaan liigasta saatiin mukaan maajoukkueen luottomies Jörgen Jönsson ja kokenut Ulf Dahlén.
Venäjä oli amerikkalaisten lisäksi ainoa maajoukkue, joka koostui yksinomaan NHL-pelaajista. Ainoa poikkeus oli kolmosmaalivahti Oleg Sevtsov, jolle peliaikaa ei olisi luvassa. Maalivahtipelaaminen oli muutenkin venäläisten päänvaivana Nikolai Habibulinin jouduttua sivuun turnauksesta, ja päävastuun kiekkojen pysäyttämisestä lankesi Mihail Stalenkoville, joka ei ollut ykkönen edes omassa seurajoukkueessaan Mighty Ducks Of Anaheimissa (Mighty Ducksin ykkösmaalivahti Guy Hebert puolestaan availi luukkuja Yhdysvaltain joukkueessa). Venäjän puolustusosastolta ei voinut odottaa liikoja. Vjatseslav Fetisovin loukkaantuminen jätti Venäjän alakertaan loven, joka ei ollut niin vain paikattavissa. Sen sijaan Venäjän hyökkäys veti vertoja kenelle tahansa, ja joukkueen peli perustuikin aktiiviseen ja monipuoliseen hyökkäyskuviointiin. Sergei Fjodorov ja Aleksei Jashin olivat maailmanluokan pelinrakentajia, ja loukkaantumisista toipunut Pavel Bure maailman tehokkaimpia maalintekijöitä. Päävalmentaja Vladimir Jurzinov saattoi vain pähkäillä, voisiko pelkällä hyökkäyspelillä voittaa olympiakultaa.
Vuosien 1995 ja 1996 maailmanmestarit Suomi ja Tsekki lähtivät turnauksiin vähin odotuksin. Tsekin World Cup oli täydellinen fiasko – se hävisi kaikki kolme otteluaan maalierolla 4–17, ja esimerkiksi Saksa oli ollut parempi käsittämättömin 1–8 -lukemin. Suomi puolestaan oli joutunut puolivälierissä Venäjän yliajamaksi 0–5. Naganossa paluun maajoukkueeseen tehneen Ivan Hlinkan valmentama Tsekin joukkue oli paperilla tasapainoinen ja laadukas, mutta materiaalista oli löydettävä ratkaisija, joka kykenisi kääntämään ottelun Tsekin eduksi pienten marginaalien turnauksessa. Dominik Hasekin maalivahtipelin varaan laskettiin paljon.
Suomella oli kuudesta kärkijoukkueesta eniten eurooppalaisseurojen edustajia. Se oli myös ainoa mitalikandidaatti, jonka kaikki maalivahdit pelasivat Euroopassa. Jarmo Myllys oli ollut avainpelaaja sekä Calgaryn sekä Lillehammerin mitalinhohtoisissa turnauksissa. Ensimmäisessä arvoturnauksessaan valmentanut Hannu Aravirta sai mieleisensä ykkösketjukoostumuksen, kun Teemu Selänne, Saku Koivu ja Jere Lehtinen istutettiin samaan vitjaan. Siinä kohtasivat Selänteen maalivainu, Koivun pelikäsitys ja Lehtisen monikäyttöisyys. Mukana olivat lisäksi urakalla Stanley Cup -sormuksia takoneet veteraanit Jari Kurri ja Esa Tikkanen. Sami Kapanen oli saanut NHL-uralleen vahvan alun Carolina Hurricanesissa, mutta vastaavasti Ville Peltonen oli saapunut maitojunalla takaisin Eurooppaan ja Elitserieniin. Puolustuksessa vastuunkantajista ei ollut pulaa. Teppo Nummisen ja Jyrki Lumpeen kaltaisten rutinoituneiden johtajatyyppien lisäksi mukana olivat kansainvälisen läpimurtonsa kynnyksellä luutineet Janne Niinimaa ja Aki-Petteri Berg. Muuan Kimmo Timonen odotteli vuoroaan seitsemäntenä puolustajana.
Naisten ensimmäinen olympiaturnaus
NHL-ammattilaisten ohella toinen huomattava uudistus oli naisten turnauksen perustaminen. Tasoerot olivat miesten sarjaan verrattuna vieläkin räikeämmät, ja kultamitalikamppailun oletettiin olevan kahden kauppaa – Kanadan ja Yhdysvaltojen. Muut sijat menisivät jakoon Kiinan, Ruotsin ja Suomen kesken. Kuudentena oli mukana emäntämaan mandaatilla Japani, joka olikin täysin väärässä maailmassa. Se otti kaikesta päätellen kirjaimellisesti olympiahengen mukaisen "osallistuminen on tärkeintä" -periaatteen ja hävisi kaikki viisi otteluaan maalierolla 2–45.
Yksinkertaisen turnauskaavion mukaan kaikki joukkueet pelasivat ensin kertaalleen toisiaan vastaan, minkä jälkeen sarjataulukon kaksi parasta menivät loppuottelun. Kolmanneksi ja neljänneksi sijoittuneet pelasivat pronssista. Näkyvyyssyistä naisten turnaus alkoi viisi päivää ennen miesten avauskierrosta, ja mitalipelit pelattiin miesten turnauksen välipäivänä.
Suomi sai turnaukselleen loistavan alun kaatamalla Ruotsin 6–0. Muutkin ennakkosuosikit pitivät kutinsa Yhdysvaltojen voittaessa kummatkin aasialaiset haastajansa miten tahtoi. Kanadan voitto Kiinasta oli puolestaan yllättävän työläs, ja Ruotsia vastaan se joutui jopa tosissaan ahtaalle.
Suomi jatkoi hyviä otteitaan Yhdysvaltoja vastaan. Se kykeni tasavertaiseen jääkiekkoon ja piinasi amerikkalaisia puolen ottelun ajan, kunnes Yhdysvallat vei ottelun rutiininsa turvin. Ruotsi ei sen sijaan saanut Kiinaa vastaan enää Kanada-pelin hyvää vaihdetta silmään. Kiinan ja Ruotsin välinen ottelu oli eräänlainen käytännön puolivälierä, sillä siinä ratkesi paikka pronssiotteluun. Therese Sjölander teki avausmaalin toisen erän puolivälissä. Kiina ei takaiskusta hätkähtänyt vaan jatkoi aktiivista hyökkäyspeliään, mikä väsytti ruotsalaiset ottelun lopulla. Zhang Lan ja Lou Hongmei tekivät vääjäämättömät maalit murskaten ruotsalaisten mitalihaaveet.
Suomella oli vielä periaatteessa mahdollisuudet kultaotteluun, mutta se olisi edellyttänyt Kanadan kaatamista. Vaahteranlehtipaidat painelivat ottelun puoleenväliin mennessä 3–0-johtoon. Petra Vaarakallion kavennus herätti hauraan toivonkipinän, jonka Kanadan turnauksen säkenöivin tähti Danielle Goyette sammutti kolme minuuttia myöhemmin.
Kanadan turnaus ei ollut peliesityksiltään mitenkään rentoa tai vaivatonta. Sen voitot Kiinasta, Ruotsista ja Suomesta olivat olleet takkuisia, maalinteko tervanjuontia ja erikoistilanteet kangertelevia. Jäljellä oli vielä runkosarjan viimeinen, merkityksetön ottelu Yhdysvaltoja vastaan. Siinä päävalmentaja Shannon Miller päätti kokeilla muutoksia.
Pitkään kaikki näytti hyvältä. Kolmannen erän alussa kanadalaiset osuivat kolmesti viiden minuutin sisään. Sen jälkeen Millerin suunnitelmat pettivät pahan kerran. Laurie Baker kavensi pian Kanadan viimeisimmän maalin jälkeen, ja sen jälkeen oli Kanadan maalilla avointen ovien päivät. Alle kahdessa minuutissa amerikkalaiset olivat käänteet tilanteen edukseen 5-4. Lopussa Yhdysvallat löi vielä kaksi maalia lisää. Ottelun kolmas erä näki yhdeksän maalia. Kenties ottelun panoksettomuus teki pelistä avointa hyökkäyspelin juhlaa. Joka tapauksessa tämä oli kummallekin joukkueelle oppimisen paikka, sillä kaksi päivää myöhemmin samat maat kohtasivat toisensa loppuottelussa.
Jatko-osaksi kehkeytyi myös pronssiottelu. Suomi ja Kiina ottivat toisistaan mittaa lohkovaiheen päätöskierroksella, ja siinä Kiina havaittiin kevyeksi (6–1), eikä erityistä tasonnostoa tapahtunut ennen pronssiottelua. Yang Xiuqing säikäytti tai pikemminkin havahdutti suomalaiset avauserän puolivälissä. Sittemmin Suomi hallitsi tapahtumia mielin määrin. Tasoitusta piti tosin odottaa toiseen erään asti, jolloin Sari Fisk iski vapauttavan osuman. Johanna Ikonen ja Sanna Lankosaari venyttivät johdon 3–1:en, eikä Suomi enää taakseen katsellut. Kolmannessa erässä Riikka Nieminen laukoi turnauksen seitsemännellä täysosumallaan päätösnumeroiksi 4-1 naulaten samalla pistepörssin voiton.
Loppuottelujoukkueista ei sinänsä ollut epäselvyyttä missään vaiheessa turnausta. Ennakolta Kanadan ja Yhdysvaltojen voitonmahdollisuudet arvioitiin tasaväkisiksi. Turnauksen aikana Yhdysvaltain peli oli kuitenkin ollut naapuriaan vahvempaa. Se oli tehtaillut viidessä ottelussa 33 maalia, ja omissa oli kolissut vain seitsemän kertaa (Kanadalla vastaavat lukemat 28–12).
Yhdysvaltain joukkue oli jo entuudestaan täynnä onnistujia, ja vielä heitä riitti finaaliin. Aiemmin hieman pimennossa ollut Sandra Whyt-Sweeney nousi ratkaisijan rooliin. Tarkkailevan avauserän jälkeen Whyte-Sweeneyn kentällinen alkoi pyörittää peliä vaarallisen aktiivisesti Kanadan päädyssä. Gretchen A. Ulion laukoi avausmaalin ylivoimalla Whyte-Sweeneyn syötöstä. Samainen kaksikko oli asialla myös Yhdysvaltain 2–0-maalissa. Ulion ja Whyte-Sweeney petasivat paikan Shelley Looneylle, joka ei erehtynyt. Goyette toi Kanadan takaisin peliin neljä minuuttia ennen loppua. Kanadan loppukiri hyytyi Yhdysvaltain puolustukseen, eikä kuudennesta kenttäpelaajasta ollut apua. Ottelun sankari numero 1 Whyte-Sweeney sai kunnian sinetöidä 3-1-maalillaan Yhdysvaltain olympiakullan.
Kanada ja Venäjä lohkovoittoihin vaikeuksista huolimatta
Miesten turnauksen avauspäivänä 13. helmikuuta pelasivat kaikki joukkueet, ja uuden aikakauden ensimmäisen maalin merkkasi tililleen Sergei Fjodorov. Venäläiset heiluttivat Kazakstanin maalin verkkoja yhdeksän kertaa, ja Fjodorovin ohella Bure ja Jashin saivat turnauksilleen mallikelpoisen alun. Toisaalta sen omassa päässä oli kolissut kahdesti, vaikka vastustaja oli turnauksen heittopussi. Jatkossa moiseen huolimattomuuteen ei olisi varaa.
Samoihin aikoihin Kanada otti jokseenkin vaivattoman ja rutiininomaisen 5-0 -voiton Valko-Venäjästä. Saman lohkon mielenkiintoisemmassa ottelussa Yhdysvallat kohtasi Ruotsin. Kun Chris Chelios avasi maalihanat 11 minuutin pelin jälkeen, näytti kuin amerikkalaisten World Cup -taika jatkuisi. Nämä olivat amerikkalaisten 11 onnellisinta minuuttia koko turnauksessa. Daniel Alfredsson tasoitti, ja vaikka Mike Modano vei heti seuraavasta hyökkäyksestä Yhdysvallat jälleen johtoon, oli ottelun loppu Ruotsin hallintaa ja tuloksena ansaittu 4-2-voitto.
Oli selviö, että lohkovoitosta kilpailisivat Kanada ja Ruotsi, ja toisen kierroksen mielenkiintoisin ottelu käytiin näiden kahden välillä. Nicklas Lidström laukoi Ruotsin johtoon, mutta sen peli ei tuntunut vakuuttavalta. Toiseen erään luisteli ärsytetty Kanada, ja Joe Nieuwendyk otti pääroolin. Dallas Starsin sentteri oli osallisena Kanadan kaikissa kolmessa maalissa vaahterapaitojen painellessa ohi voittoon.
Päätöskierroksella Kanada otti vielä odotetun voiton Yhdysvalloista. Kanadan peli ei ollut loistokasta materiaaliin nähden, mutta se ei ollut vielä näyttänyt parasta osaamistaan. Puolivälierässä oli vastassa Kazakstan, jota vastaan Kanadan ei tarvinnut tehdä kuin riittävä. Välierään se lähtisi kaikki panokset piipussa.
Avausottelun jälkeen Tsekki ja Ivan Hlinka saattoivat huokaista helpotuksesta. Dominik Hasek oli osoittautunut taitojensa veroiseksi myös kansainvälisessä kiekkoilussa. Tsekin avausottelu Suomea vastaan ei ollut liian vaikea. Selänteen ja kumppanien pysäyttämiseksi riitti 17 torjuntaa. Kazakstania vastaan Tsekillä oli varaa luistella vapaavaihteellakin (8–2). Venäjä oli kaatanut Suomen alkuyskinnän jälkeen 4–3, ja puhtaan pelin joukkueet ratkaisivat lohkovoiton ja suotuisan puolivälierävastuksen kohtalon. Tsekki johti pitkään Robert Reichelin maalilla, kunnes Tsekin turnauksen synkin kymmensekuntinen koitti ottelun päätöserän alussa. Valeri Bure ja Aleksei Zamnov käänsivät ottelun pikamaaleillaan, ja nyt oli Stalenkov mies paikallaan tsekkiläisten loppurynnistyksen aikana. Kaksi päivää myöhemmin Venäjä otti helpon puolivälierävoiton Valko-Venäjästä ja pääsi hyvässä vireessä valmistautumaan välierään.
Tsekki ja Suomi osoittivat ainakin materiaalin leveyden yläkerrassa. Tsekin 13 maalilla oli ollut kahdeksan eri tekijää, Suomen 11:stä maalista oli vastannut yhdeksän viimeistelijää. Kiintoisaa sinänsä, että Jaromir Jagrin maalisarake näytti ympäripyöreitä lukemia, ja Teemu Selänteellä oli koossa vasta yksi, Kazakstania vastaan ottelun loppuhetkillä syntynyt täysosuma, mutta toisaalta jo viisi syöttöpinnaa, mikä todisti Selänteen monipuolisuuden myös pelinrakentajana. Oli vain ajan kysymys, milloin nämä 50 maalin miehet heräisivät henkiin.
Tsekki lähetti vaisut jenkit kotiin
Big Hat -areenan ensimmäisessä puolivälierässä pelikello näytti aikaa 29:19, kun Jagr pääsi survomaan maalin edestä kisojen ja myös uransa ensimmäisen olympiamaalin. Se jäi ottelun voittomaaliksi. Tsekki oli joka osa-alueella valjua Yhdysvaltoja parempi.
Pitkin kisaviikkoa oli kiertänyt huhuja muutamien amerikkalaispelaajien juhlinnasta, ja osa tuntuikin ottaneen olympiaturnauksen ylimääräisen loman kannalta. Juorut saivat pontta, kun ottelun jälkeisenä iltana läksijäisbileet hotellilla menivät överiksi ja pari huonetta remonttiin.
Pelillisesti Yhdysvaltain suoritus oli ponnetonta, tulos katastrofi ja joukkueen yleisilme kaikkea muuta kuin urheilullinen. Paljon olisi tehtävänä ennen neljän vuoden päästä odottavia kotikisoja.
Suomen naisten pronssijuhlia seuranneena päivänä Leijonien miesversiot haastoivat Ruotsin puolivälierissä. Naapurusten edellinen olympiakohtaaminen oli ollut Albertvillen alkusarjassa, mutta se kuului jo tyystin erilaiseen maailmaan. Ruotsi lähti otteluun selkeänä ennakkosuosikkina, eikä sen asema yleisön ja asiantuntijoiden silmissä ollut horjunut edes Kanada-tappion vuoksi. Toisaalta Suomen peli oli parantunut askel askeleelta köyhän Tsekki-kohtaamisen jälkeen. Se oli haastanut tosissaan Venäjän tähdet pelillisesti ja saanut Kazakstania vastaan peluutuksen ja erikoistilanteet toimimaan.
Ottelu oli tarkkaa ja varovaista puolin ja toisin. Suomen puolustus sai pelattua Ruotsin tähdet ulos pelistä kerta toisensa jälkeen ja vastaavasti sillä itsellään oli vaikeuksia luoda aidosti paikkoja Tommy Salon maalille. Kolmatta erää oli pelattu neljä minuuttia, kun Teppo Numminen sai katkaistua Ruotsin orastavan hyökkäyksen keskialueella. Kokenut puolustaja jatkoi laidan kautta Selänteelle, joka pääsi Saku Koivun kanssa ylivoimahyökkäykseen. Selänne hämäsi poikittaissyötön ja ratkaisi itse. 1–0. Selänne ja Koivu olivat asialla myös Suomen 2–0-maalissa, joka syntyi ylivoimalla reilut kahdeksan minuuttia myöhemmin, kun Koivun millintarkka syöttö tavoitti Selänteen vapaassa paikassa maalin kulmalla.
Suomelle ominaiseen tapaan piina jatkui loppuhetkille asti Peter Forsbergin leivottua kavennuksen 12 sekuntia ennen loppua. Vielä yksi aloitus Suomen päädyssä, Mikael Renbergin epätoivoinen roiskaisu meni harakoille, ja niin Suomi oli välierissä.
Leijonamiehistö oli pelannut turnauksen parhaan ottelunsa juuri oikealla hetkellä. Viimeistään puolivälierävaihe paljasti jääkiekon globaalin kapeuden. Kanadan ja Venäjän osalta ottelu oli läpihuutojuttu, eikä Yhdysvallat tarjonnut Tsekille todellista vastusta. Ainoastaan Suomen ja Ruotsin jäsentenvälinen muistutti huipputason maajoukkueottelua. Neljän joukkueen kovaydin oli jäänyt jäljelle, ja sekä Kanada–Tsekki että Suomi–Venäjä -kamppailuista odotettiin tyypillisiä tarkkoja ja riskejä vaihtamattomia arvokisavälieriä.
Ihmemies Bure
Kanada ja Tsekki ovat aina tienneet, mistä hyvässä jääkiekossa on kyse. Edellytykset tasokkaalle välierälle olivat olemassa. Kumpikin oli pelannut vakuuttavasti koko turnauksen ja toisaalta kummankaan ei ollut vielä tarvinnut käyttää kaikkia temppujaan. Ensimmäisessä erässä kummallakin oli tilaisuutensa, mutta näytti siltä, että paine oli hyydyttänyt jopa kokeneimman kaartin.
Vasta kolmannen erän puolivälissä alkoi tapahtua. Jiri Slegr sai kiekon B-pisteen aloituksen jälkeen ja tulinen veto yllätti Patrick Royn ensimmäistä kertaa. Kanada syttyi taisteluun muttei löytänyt keinoja Hasekin yllättämiseksi. Tsekki vetäytyi kuoreensa omalle alueelleen juuri kuten Hlinka oli kaavaillut.
Trevor Linden oli ollut lähellä onnistumista jo monta kertaa turnauksen aikana, ja viimein hänen hetkensä koitti – 63 sekuntia ennen varsinaisen peliajan päättymistä.
Ottelu ei olisi ansainnut tulla ratkaistuksi rangaistuslaukauskilpailussa, mutta niin oli tehtävä. Robert Reichel onnistui Tsekin ensimmäisenä laukojana, minkä jälkeen kilpailusta tuli Hasek ja Roy poimivat mielikuvituksettomat yritykset toisensa jälkeen. Kanadan neljännen laukojan Eric Lindrosin veivin Hasek epäsi omintakeisella tavaramerkkitorjunnallaan selällään maaten. Jagr laukoi tolppaan. Kanadan viimeinen oljenkorsi Brendan Shanahan ajautui liian pieneen kulmaan, joka Hasekin oli helppo peittää.
Yksi maali varsinaisella, yksi rankkareilla – ja maalilla Hasek. Siinä Tsekin resepti välierävoittoon.
Kanadan vaihtoaition päädyssä Wayne Gretzky tuijottaa jäälle tyhjin katsein.
"Meillä oli ehkä liian hyvä joukkue," pohti Chris Pronger vuosia myöhemmin. "Emme pelanneet voittaaksemme vaan välttääksemme tappion. Emme halunneet tuottaa kannattajillemme pettymystä -- Me pelasimme joitain hyviä otteluita, mutta meistä ei tullut joukkuetta."
Tuntia myöhemmin oli illan toinen välierä valmiina alkamaan. Hannu Aravirta tiesi, että Venäjä oli voitettavissa samoilla aseilla kuin Ruotsi – vaarallisimmat hyökkääjät oli pimennettävä, ja numero 10 asetettiin erityistarkkailuun.
Venäjän kolmen ensimmäisen maalin tekijä oli numero 10. Kahdesti Bure oli rankaissut suomalaispuolustajien haparoinnin ja viimeistellyt läpiajosta.
Aravirran suunnitelma jouti roskakoriin, mutta ottelu oli vasta alussa. Raimo Helminen ja Kimmo Rintanen tekivät reilun minuutin välein elintärkeät kavennusmaalit, ja toisen erän jälkipuolella Teemu Selänne kiskaisi ylivoimalla tasoituksen turnauksen neljännellä maalillaan. Suomalaisten riemu jäi lyhyeksi, sillä Aleksei Zamnov vei Venäjän uudestaan johtoon pari minuuttia myöhemmin.
Päätöserään lähdettiin isolla vaihteella. Saku Koivu tasoitti puntit viisi minuuttia erän alusta Teemu Selänteen järjestämästä reboundista.
Ei riittänyt vieläkään. Suomi sai nauttia tasatilanteesta vain minuutin verran, kun Andrei Kovalenko pääsi laukomaan suoraan aloituksen jälkitilanteesta 5–4.
Ratkaisu syntyi neljä minuuttia ennen loppua. Kuka muukaan kuin Pavel Bure katkaisi Teppo Nummisen syötön hyökkäyssinisellä ja leipoi läpiajon päätteeksi 6–4. Ottelun lopulla heitto tyhjiin oli enää kosmetiikkaa.
Viisi maalia olympiavälierässä. Yhdeksän maalia historian kovatasoisimmassa maajoukkueturnauksessa. Buren tehot olivat kuin muistoja Punakoneen aikakaudelta.
Suomalaiset eivät jääneet murehtimaan tappiotaan. Sillä oli vielä pronssi otettavissa. Teemu Selänne jäi loukkaantumisen takia sivuun, ja kuudesti välierässä antautunut Jarmo Myllys vaihdettiin Ari Sulanderiin. Vaikka Sulander oli voittanut Jokerien paidassa jo neljä Suomenmestaruutta, nyt hän joutui uransa ehdottomasti kovimman haasteen eteen NHL-legendoja vastaan.
Calgaryssa Myllys ei ollut pelannut Suomen ikimuistoista viimeistä ottelua Neuvostoliittoa vastaan, ja Lillehammerissa hän oli aloittanut Kanada-välierän penkiltä. Vaihtoaitiosta hän seuraisi jälleen yhden suomalaisen jääkiekkoilun merkkipaaluottelun.
Calgaryssa ja Lillehammerissa Suomi oli esiintynyt väkevästi viimeisissä otteluissaan, eikä motivaatio ollut missään vaiheessa kyseenalainen.
Itse ottelussa Suomi oli osapuolista aktiivisempi – se halusi mitalia enemmän. "Kanadalaisille kaikki kultaa vähäisempi symbolisoi epäonnistumista," kiteytti CBS:n Mike Brophy kanadalaisen mentaliteetin.
Maalinteon aloitti Jari Kurri saatuaan Oilers-aikaiselta seurakaveriltaan Esa Tikkaselta nappisyötön kulmasta maalin eteen. Rod Brind'Amour tasoitti, ja Jere Lehtinen iski jälleen Suomen johtoon. Selänteen poissaolon vuoksi Ville Peltonen oli nostettu Suomen ykkösketjuun Koivun ja Lehtisen rinnalle, ja ottelussa nähtiin välähdyksiä vuosien 1994-95 taidokkaasta yhteispelistä. Tarina huipentui kolmannen erän alkuhetkillä, kun Roy hörppäsi Peltosen melko vaarattomalta näyttäneen vedon taakseen. Koivu nousi ottelun kahdella syöttöpisteellään Selänteen rinnalle turnauksen pistepörssin kärkeen.
Suomelta ei oltu odotettu suuria Naganossa. Se oli kuitenkin osoittanut jälleen olevansa enemmän kuin osiensa summa. Vaikka maailmanluokan tähtiä oli vähän, Suomi oli kyennyt haastamaan ennakkosuosikkien peliin kaikissa otteluissa. Kasvamassa oli vahva sukupolvi jääkiekkoilijoita, ja materiaali oli laaja ja monipuolinen. Seuraavan olympiadin aikana Suomi ottikin mitalin kaikista MM-turnauksista. Näinä vuosina se törmäsi toistuvasti mahtiin, jonka todellinen suuruudenaika alkoi Naganon olympiafinaalista.
Historia maksaa Tsekille velkansa
Aikoinaan Neuvostoliiton ja Tsekkoslovakian mitalipelien kohtaamiset olivat jokaisen arvoturnauksen huipentuma, ja useimmiten ottelut kääntyivät Neuvostoliiton hyväksi. Olympiatasolla Euroopan jättiläiset kohtasivat kahdeksan kertaa, ja Neuvostoliitto voitti yhtä vaille kaikki. Tsekkoslovakia oli voittanut IVY:n Albertvillessä ja Venäjä Tsekin Lillehammerissa. Tsekkoslovakia voitti olemassaolonsa aikana seitsemän olympiamitalia muttei koskaan sitä kirkkainta.
Finaalissa olivat vastakkain kisojen pitävin puolustus ja tehokkain hyökkäys. Tsekin tiivis alakerta ja yksiviivainen hyökkäys vastaan Venäjän loistavat hyökkääjät ja epävarma puolustus. Tsekki oli alusta asti valmiimpi otteluun mutta näytti kompastuvan helmasyntiinsä, eikä saanut ratkaisuja aikaan luomistaan maalipaikoista. Helppoa ei ollut Venäjälläkään. Maaleja liukuhihnalta pitkin turnausta latonut Bure odotti turhaan vapauttavia syöttöjä, Fjodorovista ja Jashinista ei liioin näkynyt merkkiäkään Tsekin puolustusalueella. Parhaan tilanteen kolmannessa erässä sai Josef Beranek, jolla oli kaikki aika maailmassa Venäjän maalin edessä, mutta Stalenkov veti lopulta pidemmän korren.
Päätöserää on pelattu kahdeksan minuuttia, kun Tsekki saa aloituksen Venäjän puolustusalueella. Martin Prochazka kaapii kiekon itselleen ja kääntää sen Pavel Pateralle. Tämä jatkaa suoraan viivalle, jossa odottaa Petr Svoboda lämärivalmiudessa.
Petr Svoboda? Kovaotteinen, romuluinen peruspuolustaja, 14 vuotta NHL:ssä rouhinut konkari, joka oli tuttu näky taklaus- ei maalikoosteissa. Naganossa Svoboda oli hoitanut oman ruutunsa, vaikka turnaus oli ollut hänelle vaikea. Ennen finaaliosumaa oli koossa vain yksi syöttöpiste, ja jäähyminuutteja kertynyt 39. Nyt yksi sankariteko hyvitti kaiken. Turnauksen jälkeen Svoboda valittiin turnauksen tähtiviisikkoon, mikä tuntuu sentään jo liioittelulta.
Svobodan veto painuu vastustamattomasti Venäjän maalin yläkulmaan. The Big Hatin pelikello pysähtyy aikaan 48:08. Svobodan maali ratkaisee kaikkien aikojen olympiaturnauksen Tsekin tasavallan hyväksi.
Erityinen täyttymyksen hetki oli valmentaja Hlinkalle. Tämä oli ollut pelaajana Sapporon pronssi- ja Innsbruckin hopeajoukkueissa. Valmentajana hän luotsasi Tsekkoslovakian pronssille Albertvillessä, joutui syrjään vuoden 1994 epäonnistumisten jälkeen ja palasi maajoukkueen palvelukseen keväällä 1997 Nagano-projektia varten. Finaalin jälkeisessä haastattelussa Hlinka puhui olympiavoitosta kansallisena ylpeydenaiheena.
On helppo osoittaa, mikä tai oikeammin kuka oli Tsekin voiton avain. Neljästä välieräjoukkueesta se teki vähiten maaleja (18) ja toisaalta päästi vain kuusi. Hasek pelasi kaksi nollapeliä ja pääsi kolmessa ottelussa vain yhden maalin. Valinta turnauksen parhaaksi maalivahdiksi ja pelaajaksi olivat itsestäänselvyyksiä. Yksi kaikkien aikojen maalivahdeista oli pelannut elämänsä turnauksen.
Pistepörssin kärkisijoilta ei tsekkejä löytynyt Martin Rucinskyn ollessa joukkueen tehokkain neljällä maalillaan. Nagano oli joukkueen voitto ja jääkiekkomaailman tsekkidynastian alkuhetki. Neljissä seuraavissa MM-kisoissa Tsekki voittaisi kolme kultaa ja yhden pronssin.
Naganon turnaus ei jättänyt jälkeensä loisteliaita muistikuvia NHL-statuksesta huolimatta. Tsekin voitosta oli puuttuvinaan pelillinen mielikuvitus ja näyttävyys. Samoja havaintoja tehtiin myös Suomesta ja Kanadasta. Venäjä pelasi näyttävästi, mutta menetti pelin, kun sen tehonyrkit tehtiin finaalissa aseettomiksi. Nagano turnaus oli yleisömenestys, mutta neljän vuoden päästä pelattaisiin Yhdysvalloissa, jossa paikallinen yleisö ei niinkään kaivannut systemaattisia pelillisiä hienouksia vaan se kaipasi myös viihdearvoja.
