Huippu-urheilussa viitataan kiusallisen herkästi milloin minkäkin tapahtuman tai elämyksen olevan jollain mittarilla elämää suurempaa. Sitä urheilu ei tietenkään ole, kuten toisinaan hetken muistamme elämän muistuttaessa varoittamatta mittakaavavirheistä.
Yhden sääntöä vankistavan poikkeuksemme saatamme kuitenkin joutua tekemään.
Kun nykyaikaisen jääkiekon synnyinsijoilla Montrealissa kilvoitellaan "pyhässä" punavalkosinisessä peliasussa – le sainte flanelle – pelissä on paljon muutakin kuin jääkiekkojoukkue Canadiensin kunnia. Merkitykset paisuvat melko kirjaimellisesti pienen ihmisen elämää suuremmiksi.
Kaikki alkaa siitä, että täysin jääkiekkohullussa kaupungissa odotukset ovat kohtuuttomia. Ne ovat sitä aina, kun Canadiensin suoritustaso edes vivahtaa johonkin onnistumisen kaltaiseen. Tätä kirjoittaessa Club de hockey Canadien pelaa Stanley Cupin finaalisarjaa ensimmäistä kertaa 28 vuoteen – seurahistorian surkein ajanjakso alkaa olla historiaa.
Viimeisten vuosikymmenten synkkyys ei ole liioittelua, sillä aiemmin seurahistorian pisin kuiva kausi mestaruuksien välissä oli kestänyt 12 kautta. Sen jakson alkaessa jääkiekossa oli juuri sallittu eteenpäin syöttäminen ja sen päättyessä mestaruuksia hieman suurempana murheena oli toinen maailmansota. Mestaruuskevään 1993 jälkeen Canadiens on käväissyt kahdesti konferenssifinaaleissa. Niistä toivioretkistä käsiin on jäänyt vain märkiviä haavoja, kun heikkojen vuosien välissä toiveikkuus on päässyt hetkeksi läikkymään yli äyräiden.
On aiheellista pohtia, onko tälläkin kertaa kyse vain montrealilaisten toiveiden venyttämisestä kohtuuttoman pitkälle. Canadiensin kaudessa juuri mikään ei viitannut onnistumiseen ennen toukokuuta. Joukkue oli runkosarjassa NHL:n 18. paras pisteillä mitattuna. Jos niukasti pudotuspeliriman ylle venynyt Canadiens voittaa mestaruuden, heikommalla runkosarjan pistekeskiarvolla on pytty lunastettu viimeksi keväällä 1949. Kevättä voi huoletta luonnehtia satumaiseksi.
Mutta nyt Stanley Cup on vihdoin edes tavoiteltavissa, konkreettisella etäisyydellä. Montrealissa finaalien panos on jotain muutakin kuin yksi merkintä erikoisen kannun kylkeen.
Dynastian raunioilla
Mestaruustoiveiden painolastia voi alkaa purkaa siitä tosiasiasta, että Canadiens on voittanut Stanley Cupin 24 kertaa. Seuran myyttisten mittasuhteiden kulmakiviä muurattiin maailmansotien jälkeen.
1950- ja 60-luvulla Canadiensilla oli lähes yksinoikeus mestaruuksiin kuuden joukkueen liigassa. 1970-luvulla Montrealissa taas totuttiin näkemään eräs lajihistorian parhaista joukkueista: vuosikymmenen alussa "Habs" pysäytti Bobby Orrin ja Phil Espositon Boston Bruinsin, vuosikymmenen puolivälissä taas Canadiens päätti koko liigaa terrorisoineen pahamaineisen Philadelphia Flyersin parin mestaruuden mittaisen valtakauden – ja voitti samalla vauhdilla neljä mestaruutta putkeen.
Näistä vuosikymmenistä muistuttaa se, että Canadiens-mytologiaan kuuluu useita pelaajia, joilla on kaksinumeroinen määrä mestaruuksia.
Vielä 1980-luvulla Canadiens oli vahva muiden dynastioiden seassa ja nappasi kaksi mestaruutta. Seuraava vuosikymmenenkin alkoi kuin vanhasta muistuttaen hieman yllättävällä mestaruudella. Vuodesta 1956 vuoteen 1993 Canadiens voitti huimat 17 mestaruutta, keskimäärin lähes joka toinen vuosi. Sitten maailma muuttui, ja kanadalainen mahtiseura raskaine perinteineen jäi murroksessa muiden jalkoihin. Mukautuminen on ollut kivuliasta kaikille osapuolille.
Paluu tulevaisuuteen tuo meidät tähän hetkeen, jossa Canadiens on vihdoin löytänyt jonkinlaisen menestysreseptin liigassa, joka ei juurikaan muistuta seuran suuruuden vuosien sarjaa. Kotiyleisön odotukset ovat hauraasta kasvusta huolimatta menneiden vuosikymmenten tasolla. Sitä kollektiivista painolastia Canadiens kantaa kuormanaan nykyäänkin.
"Lentävien ranskalaisten" uljaimpien aikojen pitkäikäinen brändi oli firewagon hockey. Lahjakkuudella kyllästetty Canadiens pelasi aikakautensa mittapuulla nopeaa taitokiekkoa kaikin tarpeellisin maustein. Liigan paisuttua ja kasvavan pelaajapoolin laimennettua sitä mainetta, saati sen kaltaista kilpailuetua, on ollut hyvin vaikeaa ylläpitää. Nyt nuorekas Canadiens esittelee elkeitä vanhasta – toki finaalivastus Tampa Bay Lightning muistuttaa kivuliaasti siitä, miten kaukalossa kaahataan 2020-luvun malliin vielä taidokkaammin.
Enimmäkseen nykyhetken Canadiens on erikoinen tarina onnistumisten kumulaatiosta. Kun alkukauteen kasautuneet hankaluudet valmentajavaihdoksesta koronahuoliin eivät ryhmää pysäyttäneet, ei pudotuspeleissä tarvittu kuin omalla tavallaan yhtä hauras Toronto Maple Leafs auttamaan nousukiito käyntiin. Avauskierroksen tarunomaisen voiton jälkeen lumipallo vyöryi jo kovaa vauhtia mieluisaan suuntaan.
Nyt Canadiens henkii uutta alkua. Takavuosien tavoin joukkue on vahvojen konkareiden johtama, mutta henkisesti se on nuoren sukupolven joukkue: Nick Suzuki, Jesperi Kotkaniemi ja Cole Caufield eivät tunnu näkevän yhtään syytä, miksi he eivät voisi onnistua kaikessa tavoittelemassaan. Lähes puolet joukkueesta ei ollut edes syntynyt, kun seura viimeksi voitti mestaruuden – sen kääntöpuolena he eivät ehkä ole oppineet kantamaan pelikassissaan synkkien vuosien kasautunutta kuormaa.
Kilpailuja sankarihaamuja vastaan
Canadiensin nuortenkin urhojen väistämättöminä vertailukohtina toimivat silti suursankarit, useiden sukupolvien kansansuosikit. Nykyjoukkue ei kilpaile vain menneisyyden ja 24 mestaruuden historiallinen painolasti niskassaan, vaan pelaajat joutuvat oikeuttamaan asemansa sinivalkopunaisina tähtinä menneisyyden haamuja vastaan – niihin elämää suurempiin ikoneihin peilautuen.
Maineikkaimmat Canadiens-pelaajat eivät todellakaan ole olleet vain jääkiekkoilijoita, kuten Ken Dryden – Hall of Fame -tason suuruus itsekin – yritti ehdottaa klassikkoteoksessaan The Game. Seuran historiaan mahtuu enemmän legendoja kuin missään muualla, ja he ovat olleet urheilullisia tekojaan suurempia sankareita aikana, jona yhteisön merkkihenkilöt eivät enää ole valtiomiehiä ja vapaustaistelijoita.
Erityislaatuisuus syntyy kaukalon urotekojen ohella siitä, että Canadiens on omaa valtakuntaa vailla olevan itsetietoisen kansanosan aarre ja sankaritarina. Sen kanadanranskalaiset sankarit ovat olleet poikkeusyksilöitä, tai ainakin heistä on sellaisia tehty yhteisön muistiin.
Palavakatseinen Maurice Richard oli aikanaan historiallisen kova maalitykki, mutta ennen kaikkea hänestä kasvoi osin vasten tahtoaan yhteiskunnallisen taistelun symboli. Jean Béliveaun eleganssiin eivät ulkoiset ristiriidat helposti tarttuneet, mutta hänkin oli yhtä lailla suurempien jännitteiden välikappale. Villi, vapaa ja vastustajille vaarallinen Guy Lafleur jätti kuontalo hulmuten puolustajia taakseen ja nousi oman sukupolvensa rock-tähdeksi muutoinkin kuin luistimet jalassa.
Näiden pelaajien poikkeukselliset taidot ja heidän johtamiensa joukkueiden menestyksen täyteiset vuodet ovat paisuneet sukupolvelta toiselle kerrotuiksi myyteiksi Montrealissa. Tällaisten esikuvien asettama mittapuu on niin korkealla, että aloituskorkeuskin on ollut vuosien varrella auttamatta liian kova monelle lahjakkaallekin Habs-kokelaalle.
Takavuosien tarunhohtoisia menestystarinoita riittää jokaiselle pelipaikalle. Kuvaavasti Canadiensissa ei juuri kukaan esiinny pienillä pelinumeroilla, koska kotihallin katossa roikkuu 15 eri numeroa jäädytettynä, näistäkin useampi kahden eri pelaajan kunniaksi. Legendojen vahtivalta katseelta ei saa olla rauhassa edes joukkueen prameassa pukuhuoneessa.
Tämän vuosikerran Canadiensissa voi ahkerasti etsimällä nähdä yhtymäkohtia viime vuosisadan suuruuteen. Onko nyt kenties nähtävissä samanlaisen kasvun alku kuin vuoden 1971 altavastaaja-mestareissa, vai onko nähtävissä enemmän yhtymäkohtia vuoden 1993 työmiesporukan ominaispiirteisiin?
Carey Price on ehkä vihdoin lunastamassa täysimääräisesti paikkaansa Patrick Royn, Jacques Planten ja Georges Vézinan kaltaisten ikonien jatkumolla. Cole Caufieldia verrattiin täysin kohtuullisesti ennen ensimmäistä NHL-maaliakaan nuoreen Lafleuriin ja takalinjoilla Shea Weber yrittää kanavoida sisäistä Larry Robinsoniaan, tai edes Chris Cheliosta. Vain ennen Candiensin etuoikeuksiin kuuluneet ranskankieliset tähdet ovat muuttuneet katoavaksi luonnonvaraksi, vaikka Phillip Danault tekeekin parhaansa ollakseen tämän ajan Bob Gainey.
Joukkue itse ei tosin tällaiseen itsepetokseen sortune. Price on ajoittaisen jumalmoodinsa kera toki matkalla aidoksi legendaksi, mutta yleisesti ottaen nykyjoukkueen erityisin piirre saattaa (toistaiseksi) olla se, ettei siinä oikein ole mitään erityistä. Kenties heistäkin kasvaa yhteisön silmissä kokoaan suurempia, mutta toistaiseksi elämää suuremmat osaset mahtuvat ykkösmaalivahdin väljän pelipaidan sisään.
Pyhimyksiä ja vapahtajia nykyajan temppelissä
Tarkkanäköinen Dryden kuvaili kirjassaan jo 80-luvun taitteessa omaa ja joukkuetovereidensa asemaa tavalla, joka pätee yhä. Canadiensin pelaajat ovat vuosikymmeniä olleet julkkiksia, kuten näyttelijät, muusikot ja poliitikot: "Me olemme erityisiä, piste. Muut ymmärtävät sen – he tietävät. Me tiedostamme sen."
Pelaajien asema palautuu hyvässä ja pahassa siihen, mitä jääkiekko merkitsee ihmisille Montrealissa. Se on olennainen osa kulttuuria ja paikallista yleissivistystä, Canadiensin väitetään olevan oma uskontonsa, eivätkä edes uskonoppineet kehtaa väittää vastaan.
Viittaus uskontoon ei tässä tapauksessa ole urheilupuheeseen usein kuuluvaa lepsua maalailua. Montreal on kaupunki, jossa yliopistossa on opetettu uskontotieteen kurssia Canadiensista uskontona: fanit rukoilevat, fanit palvovat, kulttiin kuuluu uhrilahjoja ja uskonnollisen kaltaisia riittejä. Tähtipelaajia on kohotettu pyhimyksen tai jopa vapahtajan asemaan, St. Patrick ja Jesus Price ovat toki yltäneet lähestulkoon ylimaallisiin ihmetekoihin.
Montrealissa eletään yhä todeksi filosofi-historioitsija Johan Huizingan vanhaa ajatusta siitä, että yhteisön leikit ja rituaalit eivät ole eroteltavissa. Pelissä on aina jotain pyhää.
Minkä tahansa valtauskonnon tavoin Canadiens on merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, aidosti yhteisöstä oikeutuksensa ammentava instituutio. Surkeimmillaan se tarkoittaa mellakointia kaduilla urheilun varjolla, harmittomimmillaan sitä, että Canadiensin kömpiessä varjosta valoon kaupungin kaduilla seiniin maalataan joukkuetta ylistäviä muraaleja ja tatuointitaiteilijat takovat liukuhihnatyönä punaista, valkoista ja sinistä ihmisten ihoon.
Molsonin suku on pitkään ollut mahtitekijä Canadiensin taustalla, vaikka samaa nimeä kantava panimojätti luopuikin seuran omistuksesta toviksi vuosituhannen vaihteessa. Mutta edes Molsonit eivät kuvittele Canadiensin olevan heidän: "Me emme oikeasti omista Canadiensia. Montrealin ihmiset, itse asiassa koko Québecin provinssi omistavat Canadiensin. Tämä seura on enemmän kuin urheiluorganisaatio. Se on elämäntapa", maalaili senaattori ja sotasankari Hartland Molson seuran presidenttinä vuonna 1957.
Vaikka pohjoisamerikkalaisessa bisnesurheilussa seuroja siirrellään uusiin osoitteisiin säännöllisesti, Canadiens kuuluu niihin maamerkkeihin, joita ei ikinä voi irrottaa ympäristöstään. Maailman neljänneksi suurimmassa ranskankielisessä kaupungissa jääkiekkokin on alisteista yhteisön identiteetille. "Montrealissa kieli on merkittävin yksittäinen elämän tosiasia", Ken Dryden määritteli asiaa jääkiekkoilijan silmin.
Kahden kielen ja osin kulttuurinkin rinnakkaiselo määrittää kaupungin ilmapiiriä, sen vetovoimaa, mutta myös jakaa sitä kahtia. Se luo jännitteitä, joiden poistamiseen ei ole helppoja ratkaisuja. Jääkiekon näkökulmasta tämä on jo vuosikymmeniä tarkoittanut sitä, että Canadiensin ja sen pelaajien on palveltava myös laajempia kulttuurisia vaatimuksia – riippumatta siitä, palveleeko se menestymistä.
Nykyään joukkue ei enää ole kanadanranskalaisten supertähtien vetämä, vaan ammattiurheilun tunteettomassa myllyssä profiilinimiksi valikoituu englanninkielisiä, amerikkalaisia ja kasvavissa määrin myös eurooppalaisia pelaajia – vailla suurta kosketuspintaa suureen tarinaan. Silti heidänkin on mukauduttava siihen, että tiukan paikan tullen Montrealissa ei välttämättä riitä se, että on urheilija, joka hoitaa omat hommansa muusta välittämättä.
Myyttinen Canadiens on kaukalon ulkopuolella tarina siitä, miten ranskankielinen Kanada näkee itsensä. Sellaisten odotusten ja toiveiden peilinä vaikkapa porilaiset ja turkulaiset nuorukaiset ovat erikoisessa asemassa. 2000-luvun alkuvuosina kotimaisessa urheilumediassa toisteltiin tasaisesti sitä, miten "Suomessa ei oikein tajuta" mitä Saku Koivun rooli Canadiensin kapteenina merkitsi. Mahtoivatko taivastelijat itsekään aivan ymmärtää?
Koivu itse luultavasti kasvoi ymmärtämään, sillä kymmenessä vuodessa hänestä tuli Canadiens-historian pitkäaikaisin kapteeni yhdessä Béliveaun kanssa. Lähes rajattomasta arvostuksesta huolimatta kapteeni Koivu epäonnistui silti vääjäämättä odotusten täyttämisessä, Canadiens ei menestynyt hänen johdollaan – ja suomalainen sai Montreal-vuosiensa loppuun saakka kuulla lempeän kriittisiä muistutuksia siitä, ettei hän asioinut median kanssa ranskaksi. Tabernac!
Canadiens ei ole koko Kanadan joukkue, mutta nykytilanteessa se kerää siltäkin osin kovia odotuksia. Yhtäkään kanadalaista seuraa ei ole nähty finaaleissa vuosikymmeneen ja edellisen kerran Lordi Stanleyn maljasta monumentiksi kasvanut juhlakalu on saatu mestaruusjuhlien merkeissä Kanadaan – kyllä, keväällä 1993.
Miten kohtuuttomiin odotuksiin voisi vastata?
Itseään kunnioittavat jääkiekkoilijat pelaavat tunnetusti 100-prosenttisesti "logolle", palvellakseen kulloistakin seuraansa. Montrealissa tuon logon kantajat edustavat pelkän seuran sijaan laajempaa yhteisöä, kokonaista kulttuuria vaatimuksineen. Maailman kovimman liigan kirkkaissa valoissa menestyvät urheilijat ovat tottuneet toimimaan paineiden alaisina. Mutta paineitakin on erilaisia.
24 mestaruuden historian varaan rakennetussa temppelissä operoidessa menestyspaineet kasvavat omanlaisiinsa mittasuhteisiin. Kun Canadiensilta odotetaan menestystä, sen pelaajilta odotetaan kunniakasta suoriutumista yli 100-vuotisen tradition raamien mukaisesti. Traditio voi olla selkärepussa tyystin toisenlainen painolasti kuin tavanomaiset odotukset urheilukilpailussa menestymisestä.
Kun tällaisilla merkityksillä ladattu instituutio on kyntänyt keskinkertaisuuden suossa kolme vuosikymmentä, tarjonnut vaativille rakastajilleen vain toinen toistaan tylympiä pettymyksiä, voi turvallisesti sanoa, että fanaatikkojen usko on ollut koetuksella.
Miten traditiosta kumpuaviin kohtuuttomiin odotuksiin vastataan? Lätkäkielellä tietenkin peli kerrallaan. Ehkä Canadiens on oppimassa jälleen menestymään. Suurenmoiset perinteetkin on aiemmin rakennettu pelaaja, kausi ja mestaruus kerrallaan, kunnes uroteoista on paisunut saavuttamaton monoliitti.
Lue lisää:
Ken Dryden: The Game (1983).
Chrys Goyens & Allan Turowetz: Lions in Winter (1987).
Olivier Bauer: Hockey as Religion (2011).
Jean Béliveau: My Life in Hockey (1994).
Georges-Hébert Germain: Overtime – The Legend of Guy Lafleur (1990).
Onko Canadiensilla edessään mahdoton tehtävä? Tässä ja nyt aivan varmasti, eikä vähintään Tampa Bay Lightningin takia. Lightning on lähellä kasvaa nykypäivän dynastiaksi, se on suhteellisesti tasoltaan kuin 1970-luvun Canadiens.
Hallitsevan mestarin rima on nyt sellaisella korkeudella, että edes alustavan kunnianpalautuksen onnistuminen vaatii legenda-tason onnistumisia. Niillä kirjattaisiin jo uuden luvun otsikko punavalkosinisen tradition kunniakirjaan. Laajemmin katsoen olennaisinta on se, miten Canadiens pystyy rakentamaan jatkuvuutta tälle keväälle. Tradition kuorma ei ole kevenemässä syksyyn mennessä.