Jääkiekko on tulosurheilua – kun joukkue voittaa tai pelaaja takoo pisteitä, kaikkien pitäisi voida hyvin. Näin ei kuitenkaan ole, kun tutustuu syksyllä julkaistuun tutkimukseen Liiga-pelaajien työhyvinvoinnista sekä alkuvuodesta 2020 julkaistuun selvitykseen kauden 2018–19 Liiga-valmentajien työnkuvasta.
Pelaajayhdistyksen hallituksen varapuheenjohtajan Topi Jaakolan, urheilupsykologi Niilo Konttisen ja Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHUn erikoistutkija Kaisu Monosen tutkimus ”Kuormittavuustekijät, koettu stressi, työtyytyväisyys ja sosiaaliset tukiverkostot ammattilaisjääkiekkoilijan arjessa” toteutettiin lomakekyselynä alkuvuodesta 2020 juuri ennen runkosarjan päättymistä koronapandemian vuoksi.
Ex-valmentaja Harri Rindellin ja psykoterapeutti Heidi Packalénin selvitys ”Yksinäistä työtä joukkueen puolesta” toteutettiin haastattelututkimuksena kauden 2018–19 aikana.
Vaikka esimerkiksi stressi on itsestäänselvä osa niin pelaajan kuin valmentajan työtä, hyvinvoinnista ja jaksamisesta ei juuri puhuta. Stressin ja hyvinvoinnin nostaminen sekä tutkimusaiheiksi että julkiseen keskusteluun onkin otettu lajiyhteisössä hyvin vastaan – kiekkokulttuurissa on totuttu vaikenemaan rankoista aiheista, mutta muutos on tapahtumassa.
Esimerkiksi aktiivipelaajista Jonne Virtanen on kertonut avoimesti alkoholiongelmastaan ja Taavi Vartiainen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään.
Liiga-pelaajat ovat kuormittuneita
Pelaajille tehtyyn kyselytutkimukseen vastasi 223 pelaajaa eli vastausprosentti oli 53,2. Lähes viidesosa (18 prosenttia) kyselyyn vastanneista arvioi stressitasonsa korkeaksi eli heidän voi olettaa kärsineen kauden aikana jaksamiseen ja hyvinvointiin negatiivisesti vaikuttaneesta psyykkisestä kuormittumisesta.
Vertailun vuoksi vuonna 2018 Kevan toteuttamassa tutkimuksessa 61 prosenttia kunta-alan henkilöstöstä piti työtään henkisesti kuormittavana. Lisäksi henkisen työkykynsä hyväksi arvioineiden työntekijöiden osuus on laskusuunnassa vuoden 2016 mittauksesta.
Fyysisen, henkisen ja kilpailuista aiheutuvan rasituksen lisäksi, jääkiekossa on ainutlaatuisia työpaikan stressitekijöitä: julkinen ammatti, sosiaalinen tukiverkosto (perhe, ystävät ehkä toisella paikkakunnalla), ryhmädynamiikka, loukkaantumisriski, työsopimusten pituus.
Tutkimusten mukaan tällaiset tekijät aiheuttavat työntekijälle ylimääräistä kuormitusta eli toimintaympäristö pitäisi rakentaa jaksamista tukevaksi, jotta voitaisiin esimerkiksi loukkaantumisia ennaltaehkäistä. Kun liigaseurassa on vuodesta toiseen tavallista enemmän loukkaantumisia, on syytä miettiä, millaista seuran arki on.
On vaarallinen tie, jos urheilija määritellään ulkopuolelta tai jos hän itse määrittää itsensä suorituksensa mukaan.
Esimerkiksi liian korkea kokonaiskuormitus (eli työilmapiiri, harjoitukset, pelit, matkustus, media) voi altistaa pelaajaa loukkaantumisille harmittoman tuntuisissakin tilanteissa, jäällä tai sen ulkopuolella.
Melbournen yliopiston tutkijoiden toteuttamassa kansainvälisessä meta-analyysissä liittyen huippu-urheilijoiden mielenterveyteen oli havainto, että riski mielenterveysongelmille voi olla kohonnut niillä urheilijoilla, jotka kärsivät loukkaantumisista, ura loppumassa tai jo loppunut tai jotka kokevat epäonnistuneensa suorituksessaan.
Nämä huolet voivat koskea minkä ikäistä pelaajaa tahansa, ja rasituksen hallitsemiseksi pitäisi reagoida suorittamisesta aiheutuvien stressitekijöiden ulkopuolelta tuleviin haasteisiin.
Kotimaisen jalkapallon kohdalla olen törmännyt ilmiöön, että loukkaantumisista kärsivällä tai terveysongelmien vuoksi uransa lopettaneella on mahdollisuus saada vertaistukea pelaajalta, jolla on vastaavia kokemuksia.
Liigan osalta ei ole vahvistettua tietoa vastaavasta, mutta loukkaantumisesta kuntoutumisen yhteydessä pelaajalla saattaa olla häpeän ja syyllisyyden tunteita, kun ei pääse pelaamaan ja auttamaan joukkuetta. Lisäksi voi olla pelkoa pelipaikkansa puolesta.
Tällaisissa ajatuksissa voi auttaa keskustelu – oli se sitten tukihenkilön, psyykkisen valmentajan, kuntoutusta valvovan fysioterapeutin tai fysiikkavalmentajan kanssa. Toisaalta kuntoutumista nopeuttaa varmasti se, jos pelaaja kokee olevansa yhteisössä tärkeämpi kuin hänen suorituksensa.
On vaarallinen tie, jos urheilija määritellään ulkopuolelta tai jos hän itse määrittää itsensä suorituksensa mukaan. Jos työympäristö on sellainen, että pelaaja hyväksytään sellaisena kuin hän on, myös kuntoutusprosessi sujuu paremmin.
Työidentiteetin ja siviiliminän raja on häilyvä, kun ammatissa on päivittäistä kilpailemista ja suorituksia arvioidaan jatkuvasti. Tämä voi helposti heijastua myös käyttäytymiseen arjen tilanteissa. On hyvä muistaa muiden tekijöiden lisäksi ammatin julkinen aspekti.
Valmentajilla omat vaikeutensa
Rindellin ja Packalénin haastattelututkimuksessa käy erinomaisesti ilmi valmentajan työnkuvan moninaisuus ja haastavuus. Valmentajan työssä on monia samoja kuormitustekijöitä kuin pelaajillakin – lisäksi valmentajan odotetaan olevan muun muassa johtaja, kannustaja, lähimmäinen ja ”psykologi”.
Työ koettiin yksinäiseksi, ja suuri osa valmentajista koki tarvitsevansa lisää tukea. Työn julkisuus tuotti valmentajille painetta ja kuormitusta. Palaute sekä medialta että faneilta koettiin kohtuuttoman kriittisenä.
Päävalmentaja onkin usein syntipukki, joka joutuu kantamaan raskaimman vastuun joukkueen menestymättömyydestä, vaikka todennäköisesti syitä on muitakin kuin valmennus.
Yhteistyö urheilutoimenjohtajan kanssa herätti valmentajien keskuudessa paljon pohdintaa. Urheilutoimenjohtajuus koetaan uutena ilmiönä, roolit eivät välttämättä ole täysin selkeitä ja valmentaja joutuu kantamaan vastuun pelaajien suorituksesta, vaikka urheilutoimenjohtaja on päättänyt pelaajahankinnoista.
Valmentajat toivat esille myös kokeneensa painetta peluuttaa niin sanottua tähtipelaajaa, vaikka tämä alisuorittaisi. Lisäksi päävalmentajan mahdollisuus vaikuttaa oman valmennusryhmän kokoamiseen oli harvinaista. Erityisen haastavaksi valmennusprosessi koettiin, jos työpaikka oli avautunut edellisen valmentajan saatua potkut kesken kauden.
Kun liigaseurassa on vuodesta toiseen tavallista enemmän loukkaantumisia, on syytä miettiä, millaista seuran arki on.
Sosiaalinen elämä oli haastavaa, mutta erityisen vaikeaksi valmentajat kokivat, kun omia lapsia oli kiusattu vanhemman valmennustehtävän vuoksi. Osa valmentajista jopa kyseenalaisti työn mielekkyyttä, vaikka valmennus koettiin alun perin unelma-ammatiksi. Huomiota olikin kiinnitetty siihen, että moni valmentaja lopettaa ensimmäisen valmennusvuoden jälkeen.
Valmentajat arvioivat vuorovaikutuksen vahvuudekseen, vaikka pelaajakyselyyn vastanneista 21 prosenttia arvioi kommunikaation päävalmentajan kanssa kuormitustekijäksi – ja vain viisi prosenttia vastaajista oli pyytänyt päävalmentajalta tukea.
Kommunikaatiota pystyy kehittämään
Useilla kuormittavilla aloilla, kuten sosiaali- ja terveysalalla sekä poliisissa, hyödynnetään työnohjausta kehittämään työyhteisön toimintaa. Suomen Ammattivalmentajat ry:n Valmentaja-lehti käsitteli Rindellin ja Packalénin haastattelututkimusta otsikolla ”Tarvetta työnohjaukseen on”. Asian merkitystä ei ole ymmärretty, mutta se olisi äärimmäisen tärkeä lisä kiekkojoukkueen toimintaan.
Henkistä valmennusta ja psykologeja seuroissa käytetään, mutta ei työnohjausta, vaikka sen hyödyistä on vahvaa näyttöä muilta aloilta. Työnohjaaja voisi olla linkki pelaajien ja valmennuksen välillä ja jopa osa valmennusryhmää, mutta tehtävä ei olisi valmentaa, vaan arvioida ja kehittää toimintaa nimenomaan työnohjauksen näkökulmasta.
Sinänsä ansiokas kysely ei missään nimessä saisi jäädä tähän, vaan tarvitaan jatkotoimenpiteitä – työnohjauksen käynnistyminen olisi mainio esimerkki.
Valmentajat arvioivat vuorovaikutuksen vahvuudekseen, vaikka 21 prosenttia pelaajista arvioi kommunikaation päävalmentajan kanssa kuormitustekijäksi.
Aika näyttää, saadaanko seurajohdoissa olevat ihmiset ymmärtämään työnohjauksessa piilevä potentiaali. Epävarmoilla aloilla – joihin jääkiekkokin kuuluu – esimiehen rooli korostuu työntekijän hyvinvoinnissa, ja valmentajan sekä valmennettavan suhde perustuu luottamukseen.
Oli todella mielenkiintoinen tutkimustulos, kuinka pieni osuus pelaajista lopulta oli hakenut päävalmentajalta apua. Asia jäi jopa vähän pienelle huomiolle, mutta toisaalta ilmiöön on hyvä suhtautua rakentavasti eikä heittää ketään bussin alle.
Tällaisen lukeman kuitenkin luulisi herättävän seurajohtajat ja valmentajat miettimään, kuinka oma tontti on tullut hoidettua, kun vain viisi prosenttia kyselyyn vastanneista oli kokenut voivansa hakea apua joukkueen päävalmentajalta.
Oma pohdintansa on sekin, kuinka vankalla pohjalla Liiga-seurojen henkilöstöjohtaminen on. Pelkkä lätkän pelaaminen ja pukukopissa tsemppaaminen ei anna ihmiselle osaamista johtaa laajaa ja kompleksista työyhteisöä.
Jääkiekkoilijasta ammatti muiden joukossa?
Pelaajakyselyyn vastanneista 22 prosenttia oli suorittanut ainoastaan peruskoulun, ja yli 15 prosenttia koki pelaajauran jälkeisen elämän stressaavana tekijänä.
Tämän perusteella on syytä pohtia, kuinka hyvin jääkiekon parissa ymmärretään kasvatuksellinen vastuu vai ovatko pelaajat vain pelinappuloita. Pelaajista välittämisestä puhutaan paljon, mutta ainakaan kouluttautumiseen kannustamisessa se ei näy.
Fakta on, että peliuran lopettamisesta on tehty iso mörkö. Lopettamisen kynnyksellä olevien pelaajien uravaihtoehtojen miettimisen rinnalla olisi tärkeää kiinnittää huomiota myös uransa alussa olevien pelaajien arjen hallintaan ja opiskeluun.
Jääkiekon parissa on miltei hyve satsata kaikkensa kiekon eteen. Tässähän ei ole mitään pahaa, päinvastoin se on jopa suotavaa, niin kauan kunhan se ei tapahdu muiden elämän osa-alueiden kustannuksella.
Tämä on nähty ainoana reittinä kiekkoammattilaisuuteen, mikä on epäterve arvo, koska jääkiekon parissa lajiyhteisönä voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota koulutukseen. Jatkossa tavoite pitää ehdottomasti olla, että tällaista ei pääse enää tapahtumaan.
Keskeistä on, että juniori- ja edustusjoukkueissa sekä Jääkiekkoliiton ja Pelaajayhdistyksen taholta painotettaisiin, että elämässä on muutakin kuin huippu-urheilu-ura – eivätkä muut asiat ole pois huippu-urheilulta.
Urheilevan (kiekkoilevan) nuoren kohdalla on ensiarvoisen tärkeää kiinnittää huomiota elämän perusasioihin. Eli arki – unirytmi, ravitsemus, opiskelu, ihmissuhteet – on hallinnassa ja arjen mahdollistamana voi tavoitteellisen harjoittelun kautta pyrkiä kohti mahdollista ammattilaisuraa.
Jääkiekossa tätä on tehty ”hinnalla millä hyvänsä” eli lajitaidot edellä – nuorella voi olla arjenhallinta, raha-asiat ja sosiaaliset suhteet sekaisin, mutta yksi pallopeli sujuu hienosti.
Se pallopeli loppuu joskus, ja mediaanipelaajan kohdalla tilanne voi olla se, ettei ole taloudellisesti mahdollista hengähtää ja miettiä vaihtoehtoja, vaan on mentävä heti töihin – jos ilman koulutusta pääsee johonkin työhön. Valmennustehtäviä ja muuta lajin parissa tehtävää työtä on kuitenkin rajallisesti.
Jääkiekkoilijana työskentelyn tulisikin olla ammatti siinä missä mikä tahansa muukin, mikä helpottaisi ammatinvaihtoa, koska tämän päivän työuriin kuuluu useita eri ammatteja. Tämä voisi poistaa tiettyä myyttisyyttä peliuran lopettamisen ympäriltä.
Lisäksi jääkiekkoilijan asemaa työntekijänä on syytä parantaa, koska pelaajalla ei ole oikeutta ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan ja eläke- ja vakuutusturva-asiat ovat epäedullisempia verrattuna esimerkiksi toimistotyöntekijöihin.
Vakaata arkea henkisen ensiavun sijaan
Liiga-pelaajilla on tutkimuksen perusteella työperäistä stressiä, ja työnohjaus sekä pelaajien kouluttautumismahdollisuuksien kehittäminen olisivat mahdollisia keinoja vaikuttaa konkreettisiin kuormitustekijöihin.
Stressin kokeminen on kuitenkin asia erikseen, ja kyselytutkimukseen vastanneista vain neljä prosenttia oli hakenut apua seuran ulkopuoliselta ihmiseltä, kuten psykologilta tai agentilta. Stressin sietokyky ja ahdistuksenhallintataidot ovat tärkeitä ja sinänsä opeteltavia asioita, mutta toimivampi tavoite olisi pyrkiä minimoimaan stressin kokemista.
Pelaajien ja valmentajien yksityiselämissä toki voi tapahtua stressaavia asioita, joihin seuroissa ei voida vaikuttaa, mutta seurat voivat vaikuttaa omaan toimintakulttuuriinsa.
nuorella voi olla arjenhallinta, raha-asiat ja sosiaaliset suhteet sekaisin, mutta yksi pallopeli sujuu hienosti.
Esimerkiksi henkinen valmennus on aikain saatossa vakiintunut osaksi seurojen toimintaa – samoin on alettu kiinnittää huomiota uneen ja ravitsemukseen. Henkinen valmennus kuitenkin ensisijaisesti tähtää pelaajan ja joukkueen suoritustason parantamiseen eikä ole vielä samalla tavalla luonteva osa seuratoimintaa kuin esimerkiksi videovalmennus.
Lisäksi henkinen valmentaja -käsitteen alle mahtuu niin urheilupsykologeja kuin itseoppineita värianalyytikkoja, joten pelkkä henkisen valmentajan palkkaaminen ei vielä ratkaisevasti kehitä joukkueen toimintaa.
Henkisen valmentajan työnkuvaa voisikin muokata palvelemaan enemmän yksilön ja työyhteisön hyvinvointia eli heti ensimmäisestä palaverista lähtien olisi hyvä tarkastella joukkueen toimintatapoja ja hyödyntää psykologista näkökulmaa.
Stressaantuneille ja kuormittuneille pelaajille on tukea tarjolla – ja hyvä, että on –, mutta mitä vähemmän tukea tarvitaan, sitä parempi. Todennäköisesti joissain Liiga-seuroissa tilanne on jo se, että ympäristö on turvallinen eikä joukkueen keskuudessa olo aiheuta pelkoa tai stressiä.
Kyselytutkimuksessa kuitenkin nousi kuormitustekijöinä esille muun muassa pelaajan rooli joukkueessa ja joukkueen ilmapiiri, valmentajilla puolestaan kuormitusta aiheuttivat esimerkiksi työn vaativuus ja yksinäisyys.
Eli työhyvinvointia edistävälle tekemiselle on Liiga-seuroissa kiistatta tilausta.
Ulkopuolelta tuleva apu ei kuitenkaan hyödytä yhtä paljon kuin sellainen toimintatapa, jossa ihminen itse osallistetaan mukaan. Seurayhteisöjen hyvinvointi on siis vahvasti omissa käsissä.
Mitä seuraavaksi?
Pelaajien ja valmentajien kokemusmaailman kartoittaminen ja ongelmien toteaminen on hyvä alku, mutta tähän ei sovi lopettaa.
Valmennusryhmän roolien ja kommunikaatiotapojen kehittämisellä voidaan saavuttaa paljon hyvää, jos asiaan osattaisiin kiinnittää eri tavalla huomiota. Valmentajat saattavat paneutua isolla pieteetillä pelillisiin nyansseihin, mutta näin tärkeä asia on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Henkisen valmentajan työnkuvaa voisi muokata palvelemaan enemmän yksilön ja työyhteisön hyvinvointia.
Syytä on myös miettiä, millaisia asioita pukukopissa puhutaan ja kuinka muita kohdellaan. Herkässä ja kehittyvässä iässä olevalle nuorelle voi olla isokin harppaus liittyä vanhoilliseen ja maskuliiniseen ympäristöön.
Stressin kokemisen määrässä ei ollut eroa nuorilla tai iäkkäämmillä pelaajilla, stressin syyt toki voivat olla erit. Nuorilla sen sijaan oli vähemmän sosiaalista tukea tai ihmisiä, joille puhua – tai tukea ei ollut lainkaan. Varmasti nuoren kohdalla avoin ja hyväksyvä vastaanotto näkyy uskalluksena myös pelillisesti.
Näyttelijä Tobias Zilliacuksen kuvaus omasta työympäristöstään – jos on turvallinen ilmapiiri, uskaltaa olla rohkea − pätee varmasti myös jääkiekkoyhteisöön.
Tutkimukseen myös jätti lähes 47 prosenttia vastaamatta, mistä ei voi vetää suoria johtopäätöksiä, mutta asiaa voi pohtia. Tiedostetaanko työpaikkalähtöisen stressin vaikutus arjessa jaksamiseen ja suorittamiseen? Onko arki koettu siinä vaiheessa kautta jo niin raskaaksi, ettei ole kiinnostanut vastata tai lähteä kohtaamaan vaikeita asioita?
Työsarkaa edelleen riittää, kun merkittävä osa liigapelaajista jäi tavoittamatta ja tilanne sekä avuntarve kartoittamatta. Arjessa pelaajat kuitenkin tuovat esille kokemusta, kuinka pää on jumissa tai on muuten vaikeaa.
Lomakekyselyssä ei myöskään kysytty sellaisia työhyvinvointiin liittyviä tekijöitä, kuten työpaikkakiusaaminen tai päihteidenkäyttö. Jälkimmäisestä tihkuu tietoja erityisesti lopettaneiden pelaajien tarinoina ja ensin mainitusta puhutaan esimerkiksi ”koirankoppi”-ilmiönä.
Työhyvinvoinnin ja jaksamisen nimissä on ehdottomasti tarvetta sekä lisätutkimukselle että spesifeille kehittämishankkeille.