Pelicansin kausi ei sujunut odotusten mukaisesti.
Kuva © Arno Hämäläinen https://www.instagram.com/hockeygrapher/

Liiga-kausi 2019-2020: Pelicansin lumipallo lähti vierimään väärään suuntaan jo viime keväänä − Puhtaita papereita ei kuluneesta kaudesta liiemmin tarvitse jaella

Artikkeli
Pelicansin kulunut kausi oli täydellinen pannukakku. Pelaajahankinnat eivät onnistuneet, eikä pelitapa tukenut paperilla heikentynyttä ryhmää. Kaiken lisäksi loukkaantumiset vaikeuttivat jatkuvuuden löytämistä ketjukoostumuksia muodostettaessa.

Edelliskauden sensaatiomaisen runkosarjan vuoksi Pelicansilta odotettiin myös tältä kaudelta onnistumista, mutta lopulta Pelicansin kausi mureni pala palalta. On aiheellista kysyä, asetettiinko pelaajistolta heikentyneelle joukkueelle turhan kovat odotukset ulkopuolelta, sekä syyllistyikö seura itse samaan?

Hyvää jääkiekkoa 2018-2019 kaudella pelannutta Pelicansia ei ollut tunnistaa samaksi joukkueeksi kuluneella kaudella, ja syitä tähän oli lukuisia.

Valmennustiimin muutokset

Yksi niistä oli löysässä hirressä sopimusasioiden vuoksi roikkuneen Ville Niemisen, 42, tilanne. Nieminen oli yhdessä Pasi Nurmisen, 44, kanssa johdattanut keväällä 2019 Pelicansin historiansa toiseksi parhaaseen runkosarjasuoritukseen. Tästä huolimatta Pelicans käytti Niemisen option vasta viime huhtikuun 12. päivä, joukkueen jo tiputtua pudotuspelitaistosta HIFK:lle.

Nieminen joutui siis valmentamaan viime kaudella erinomaisesta onnistumisesta huolimatta tietämättömänä siitä, jatkuuko taival turkoosien riveissä vai ei. Tämä ei voinut olla jättämättä säröjä päävalmentajan ja johdon suhteeseen kuluneelle kaudelle, mistä johtuen olosuhteet valmentamiseen eivät varmasti olleet optimaaliset.

Kauden ensimmäinen iso uutispommi tuli lokakuun puolivälissä, kun omistaja-apuvalmentaja Pasi Nurminen päätti jättäytyä valmennustiimistä sivuun. Hän kertoi syyksi henkilökohtaisen liekin hiipumisen. Menetys oli suuri, mutta paikkaaja löytyi.

Nurmisen tilalle tuli Jesse Welling, 42, joka oli aikaisemmin kaudella saanut potkut Kiekko-Vantaan päävalmentajan paikalta. Welling oli toisaalta looginen hankinta, sillä heiltä löytyy yhteistä historiaa Niemisen kanssa Rauman Lukon organisaatiosta kaudelta 2014-15. Tällöin Nieminen vielä pelasi ja Welling toimi Lukon apuvalmentajana.

Marraskuun 30. päivä, Niemisen saatua potkut, Welling ylennettiin päävalmentajan paikalle. Valmennustiimin muodostivat tässä vaiheessa siis Welling, maalivahtivalmentaja sekä joukkueenjohtaja Arttu Lipsanen ja fysiikkavalmentaja Tommi Pärmäkoski. Kaikki kunnia näille herroille omilla vahvuusalueillaan, mutta yhdessä he eivät muodostaneet Liigaorganisaatiolle riittävän hyvää valmennustiimiä.

Tässä vaiheessa myös seurajohto teki hiljaisen eleen kauden suhteen luovuttamisesta, kun valmennustiimiä ei lähdetty enää paikkaamaan. Wellingkään tuskin osasi odottaa tällaista skenaariota tapahtuvaksi, missä hän on yhtäkkiä päävastuussa tuuliajoilla ajelehtivasta Liiga-seurasta.

Ville Niemisellä riitti ratkottavia asioita toisella päävalmentajakaudellaan.
Kuva © Saana Hakala

Kaukalotuote ei vastannut odotuksia

Valmennustiimi sai 2018–19 joukkueen viritettyä hyvälle tasolle ja pelaamaan rakenteellisesti laadukasta lyhytsyöttöpeliä kera erittäin taitavien pelaajien. Tulokset varmasti miellyttivät kaikkia, mutta jokin johti siihen, että Pelicans ei pitäytynyt tuossa jääkiekossa enää kuluneella kaudella. Varmasti yhtenä syynä oli jo edellä mainittu pelaajiston heikentyminen, mutta tiiviin viisikon jääkiekko olisi todennäköisesti toiminut paremmin myös tämän kauden pelaajistolla.

Oli syyt mitä tahansa, eivät Nieminen ja Nurminen onnistuneet jatkamaan siitä, mihin edellinen kausi oli jäänyt. Toki pelaajistossa oli tapahtunut muutoksia ja kauden aikana loukkaantumiset sekoittivat pakkaa, mutta punaisen langan löytäminen Pelicansin pelistä oli vaikeaa. Se näytti sanalla sanoen sekavalta. Ja kun rosteri heikkenee, laadukkaan pelitavan merkitys vain korostuu entisestään.

Alkukaudesta lähtien Pelicansin peliä leimasi avauspelin takkuilu, sekä siitä seuranneet kiekonmenetykset. Pelicansin peleissä oli tyypillistä, että turkoosinuttujen avauspeli ei ollut riittävän organisoitua. Vastustaja sai lähes poikkeuksetta horjutettua lahtelaisten avauspelaamista yksinkertaisesti vain painamalla päälle.

Hieman kärjistäen: helppoja syöttöpaikkoja ei ollut, kun laitahyökkääjät seisoivat siniviivalla, eikä sentterikään aina ollut täyttämässä tyhjää tilaa vastustajan kärkikarvaajan takana. Kun Oliwer Kaskea eikä Mikko Kousaa enää ollut takalinjoilla, ja Casimir Jürgenskin oli lähes koko kauden sivussa loukkaantumisen vuoksi, joutui pakisto kohtuuttoman tehtävän eteen ratkoessaan vastustajan karvausta ilman muun viisikon tukea.

Tämän lisäksi Pelicans ei juurikaan hallinnut pelin virtausta, mikä johtui suurelta osin avauspelin ongelmista ja pelin rytmittämisen vähyydestä. Pelicansilla näytti olevan jokin kummallinen kiire pelin avaamisen kanssa. Silloinkin, kun avaimet pelin rytmittämiseen olivat käsissä ja peli sitä kutsui puoleensa, puolustaja lähti joko omalla jalalla nostamaan tai antoi vastaavasti syötön, jossa ajoitukset eivät osuneet kohdalleen, ja tämän johdosta pelinopeus sakkasi.

Pelien välillä oli myös henkisellä tasolla erikoista heilahtelua. Hämmentävän usein Isku Areenan luukuista tuli sisään aneeminen ja jopa alistunut Pelicans-ryhmä. Tähän on varmasti monia syitä, mutta se tapahtui niin monta kertaa, että se ei mennyt enää vain yksittäisten huonojen päivien piikkiin. Oliko valmennus menettänyt otteen pelaajiinsa alkukauden aikana? Se selittäisi ainakin osittain, miksi pelaajat näyttivät niin moneen otteeseen välinpitämättömältä kaukalossa.

Niemisen suusta kuului lehdistötilaisuuksissa moneen otteeseen kommentteja, joissa hän heitti palloa pelaajille ja peräänkuulutti heiltä vastuunottoa. Siinä oli varmasti myös perää, mutta mielestäni ongelma oli suurelta osin valmennuksellinen. Nimittäin kaksikko Nieminen–Nurminen ei saanut rakennettua riittävän vahvaa pelillistä selkänojaa, johon itseluottamuksen hukanneet pelaajat olisivat voineet vaikeina aikoina nojata.

Atte Tolvanen joutui venymään monena iltana äärirajoille huonosti suoriutuneen joukkueen takana.
Kuva © Ari Lehtola

Suurien persoonien mutkaton suhde?

Allekirjoittanutta mietitytti kahden edellisen kauden aikana monesti, oliko Niemisellä ja Nurmisella näkemyseroja siitä, miten jääkiekkoa kuuluisi pelata. Olihan Nurminen keksinyt Petri Matikaisen kanssa jääkiekon jo kertaalleen uusiksi, ja se jääkiekko ei välttämättä aina ollut taktisesti viisainta. Nieminen taas kuuluu enemmän Meidän Pelin valmentajien joukkoon.

Tätä ajatusta puoltaa yksittäinen ottelu kuluneelta kaudelta, joka jäi Pelicansin kauden parhaaksi peliksi. Kyseessä oli 1.11. pelattu ottelu Pelicansin sekä Tapparan välillä. Tämä oli ensimmäinen ottelu Nurmisen poisjäännin jälkeen, kun Nieminen oli kerennyt tekemään pelitapaan muutoksia, jos hän sellaisia oli halunnut tehdä. Nurmisen poisjäännin jälkeen Pelicans pelasi yhdeksään päivään neljä peliä, joten siinä ei mahdollisuuksia isoihin muutoksiin ollut.

Tappara-peliä edelsi viisi täyttä päivää ilman otteluita, joten siinä välissä oli aikaa käydä läpi jääharjoitteita ja pitää videosulkeisia, muokata pelitapaa.

Kyseisessä pelissä oli yksi selkeä ero aiempaan. Pelicans rytmitti peliä, perinteisin viivelähdöin. Tukkimiehen kirjanpitoni paljastaa, että lahtelaisjoukkue pelasi tuossa ottelussa avauserässä peräti seitsemän viivelähtöä, kun aiemmin kaudella viivelähtöjen määrät avauserässä olivat yhden ja kolmen välillä.

Viivelähdöt eivät ole pelin itseisarvo. Mutta ne edesauttavat merkittävästi pelin virtauksen saamista oman joukkueen hallintaan, ja tuossa kyseisessä ottelussa Pelicans nimenomaan hallitsi peliä tämän ansiosta. Kun pelin virtaus oli hallinnassa, muuttui myös pelin aktiiviset asiat luontevammiksi. Yhtäkkiä Pelicansilla ei ollut kiire avauspelaamisen kanssa, syötöt osuivat paremmin lapoihin, joukkue ehti paineistamaan yhtenäisesti ja puolustusalueella ei aukeillut vastustajalle paikkoja.

Pelicansin hallinnasta huolimatta Tappara voitti tuon ottelun 2–3-lukemin. Tämän jälkeen tulokset laahasivat edelleen, ja lopulta myös Nieminen sai lähteä. Herää kuitenkin kysymys siitä, millainen kausi olisi ollut, jos Pelicans olisi jo kauden alusta lähtien pelannut edellä mainituin tavoin hieman yksinkertaistetun pystysuunnan lätkän sijaan.

Pelaajien onnistumiset ja epäonnistumiset

Allekirjoittaneen silmissä onnistuneita pelaajia Pelicansin riveissä oli vain kourallinen. Heihin lukeutuivat hyökkääjät Antti Tyrväinen, Juhamatti Aaltonen, Aleksi Mustonen sekä joukkueen kapteeni Hannes Björninen.

Alle tasonsa pelasi moni pelaaja, mutta etenkin kolmikko Otto Nieminen, Frank Gymer sekä Jonatan Tanus olivat räikeitä alisuorittajia. Heistä jokainen jäi alle 10 tehopisteen.

Epäonnistuneista pelaajista haluan nostaa yhdeksi esimerkiksi NHL-varauksen saavuttaneen 20-vuotiaan taiturin, Jesse Ylösen. En siksi, että haluaisin parjata nuorta pelaajaa. Vaan siksi, että hän toimii esimerkkinä siitä miten yksilön on vaikea nousta esiin, jos joukkue sakkaa pelillisesti tai henkisesti.

Viime kaudella 53 ottelussa 27 tehopistettä tehnyt nuorukainen teki tällä kaudella yhtä moneen peliin 22 tehopistettä. Ei mikään katastrofikausi, mutta ei hyväkään, kehitystä edelliskauteen ei tullut. Numeroita isompi asia oli kuitenkin se, minkälainen Jesse Ylönen kaukalossa nähtiin.

Hän oli monena iltana lähes näkymätön. Hyökkääjä sortui etenkin kauden loppupuolella yksinyrittämiseen, kiekon kuskailuun, kikkailuun väärissä paikoissa ja näiden tekojen seurauksena sattui halpoja kiekonmenetyksiä. Ylösestä oli aistittavissa turhautumista. Se itseluottamus, mitä Ylöseltä viime kaudella nähtiin, oli tipotiessään. Eikä kahden suunnan pelaaminenkaan ollut samalla tasolla.

Edelleen, tarkoitus ei ole nostaa Ylöstä tikunnokkaan sen enempää. Sillä tuskin hän oli pelaajana muuttunut yhdessä kaudessa huonommaksi. Pointti on se, että yksittäisen pelaajan on vaikea loistaa, jos muu viisikko ympärillä ei tue yksilöä, ja toisinpäin.

Joukkueen kapteeni Hannes Björninen oli loppukautta verottaneesta loukkaantumisesta huolimatta Pelicansin parhaimmistoa.
Kuva © Emil Hansson www.hanssonsphoto.net

Nuorien pelaajien sisäänajo

Tyhjennysmyyntien seurauksena Pelicansin riveissä Liigapelejä pääsi kokeilemaan iso liuta nuoria pelaajia. Osa onnistui paremmin, osa huonommin, mutta esiin nousi yksi selkeä onnistuja, 17-vuotias puolustaja Matias Rajaniemi. Nuori pakki pelasi loppukaudella yli 20 minuutin otteluita, ja suoriutui niistä hyvin. Toki fysiikassa ja kaksinkamppailupelaamisessa on vielä petrattavaa, mutta esimerkiksi luistelu on Rajaniemellä jo erittäin vahvalla tasolla. Hänen kehitystään kannattaa seurata tulevalla kaudella.

Lisäksi Pelicansilla on heittää tulevalla kaudella muitakin nuoria kaukaloon, kuten esimerkiksi hyökkääjät Sakke Hämäläinen, Aleks Haatanen sekä erinomaisia otteita loppukaudesta esittänyt 19-vuotias maalivahti Jasper Patrikainen.

Ensi kaudella pussinokkien päävalmentajana toimii Tommi Niemelä, 36. On mielenkiintoista nähdä miten hän tehtävästään suoriutuu ja miten edellä mainitut nuoret kehittyvät hänen alaisuudessaan. Palasia tulevan kauden rakentamiseen on, mutta jälleen täytyy lähteä nollista.

» Lähetä palautetta toimitukselle