Tapparan kapteeni, menestynyt valmentaja ja toimitusjohtaja, Montreal-mailatehtaan perustaja, Tapparan ensimmäinen jäädytetty pelinumero, Teppo Nummisen isä – tässä kärjistetysti asiat, jotka tiesin Kalevi Nummisesta ennen kuin tartuin hänestä kertovaan elämäkertakirjaan “Leijonakuningas – Kalevi Nummisen tarina”.
Vajaat 600 sivua myöhemmin tiedän monta yksityiskohtaa enemmän ja myös Nummisen persoona on aavistuksen avautunut.
Ari Mennanderin kirjoittama mammuttiteos hukkaa kuitenkin arvokkaan ja sivistävän näkökulmansa epäolennaisuuksiin ja yrittää olla suurempi kuin onkaan. Nummisen merkitystä suomalaiselle jääkiekolle ei voi liiaksi korostaa, mutta sen totuuden korostamiseksi ei tarvitse kirjoittaa auki koko itsenäisen Suomen historiaa.
Mennander halusi kirjoittajana tuoda Nummisen tarinan myös nuorempien sukupolvien tietoon, mutta kohdehenkilön ääni hukkuu – sinänsä nautittavien – sivujuonteiden sekaan.
Päällimmäiseksi ajatukseksi jää, että Numminen olisi ansainnut paremman elämäkerran.
80 vuotta suomalaista jääkiekkoa
Nummisen elämä ja ura ovat kiinteästi myös suomalaista kiekkohistoriaa: Koulukadun tekojäärata, Hakametsän jäähalli ja ensimmäiset kotikisat vuonna 1965, niukasti menetetyt arvokisamitalit kotikisoista 1974 ja Lake Placidin olympialaisista 1980, SM-liigan perustaminen ja siirtyminen puoliammattilaisuuteen sekä Tapparan dynastiat 70- ja 80-luvuilla.
Lisäksi Numminen oli luomassa kansainväliselle tasolle vertailukelpoista harjoittelukulttuuria ja pitkäjänteistä strategiaa joukkueen kokoamisessa. Myös brändääminen ja markkinointiyhteistyö olivat vahvasti “Kallun” käsialaa.
Elämäkerta keskittyy enemmän nimenomaan Nummisen työhön sekä jääkiekon parissa että yritysmaailmassa ja yksityishenkilönä hän jää etäisemmäksi. Kristillinen kotikasvatus, tinkimätön työmoraali ja toki niin ikään kiekkoilleet pojat Teppo ja Teemu Numminen tuodaan isä-Nummisen tarinassa esille.
Ajoittain tuli mieleen, että kyseessä ei ole Nummisen tarina – vaan koko suomalaisen jääkiekon historiikki.
Sotavuosista alkavan tarinan läpikäyminen on valtava urakka, ja vuosikymmenten aikana tapahtuneiden muutosten – niin yhteiskunnallisten kuin jääkiekkoon liittyvien – kuvaamisessa Mennander onkin vahvimmillaan.
Nummisen ja muiden haastateltujen kokemukset tuodaan niin elävästi esille, että lukija pystyy aidosti eläytymään tapahtumiin, vaikkei olisi ollut vielä syntynytkään.
Haastateltujen laajuus ja monipuolisuus on kirjan toinen vahvuus, mutta materiaalin runsaus on toisaalta myös teoksen sudenkuoppa.
Ristiriitainen jättiläinen
Kirjalla on mittaa hulppeat 599 sivua liitteineen ja teoksen alaotsikko on “Kalevi Nummisen tarina”. Mennander mainitsee kirjassa toistuvasti halunneensa tuoda Nummisen parrasvaloihin ja antaa tälle ansaitsemaansa kunniaa.
Tekstin sävy on kiistatta Nummista kehuva, mutta kokonaisuutena sisältö ei pelkästään imartele.
Lähes 600 sivua ei toki ole näin mittavan elämäntarinan kohdalla edes poikkeuksellisen paljon, mutta Mennander on ujuttanut mukaan myös runsaasti turhaa. Ajoittain tulikin mieleen, että kyseessä ei ole niinkään Nummisen tarina – vaan koko suomalaisen jääkiekon historiikki.
Leijonien arvokisahistoriaa oli toki mielenkiintoista lukea, mutta Nummisen tarinaan ei millään tavalla kuulu sellaisten arvokisojen perusteellinen kertaaminen, joissa hän ei ollut mukana pelaajana tai valmentajana.
Mennanderin kolmannessa persoonassa kirjoitettu teos sitaatteineen tuntuu jopa etäännyttävän Nummisen lukijasta – varsinkin kun kirjaa vertaa aiemmin syksyllä ilmestyneeseen Kalervo Kummolan elämäkertaan, joka oli kirjoitettu minä-muodossa.
Kirjan ylivoimaisesti mielenkiintoisin osa on Tapparan 90-luvun vaikeuksista kertova luku, jossa taustoitetaan seikkaperäisesti myös Rauno Korven ja lopulta Nummisenkin potkut.
Sinne asti päästäkseen täytyy kuitenkin kahlata läpi 500 sivua enemmän tai vähemmän jaarittelua.
Vaikka Numminen itse ja muutama tuon ajan pelaajista kieltäytyi kommentoimasta menestysvuosien jälkeisiä käänteitä, tulee selkäänpuukottaminen ja suhmurointi mainiosti esille muiden aikalaisten kertomana.
kolmannessa persoonassa kirjoitettu teos sitaatteineen tuntuu jopa etäännyttävän Nummisen lukijasta.
Lätkäfanin aarreaitta
Jos Kalevi Numminen kenties jääkin omassa kirjassaan aavistuksen sivurooliin, on teoksella runsaasti muita ansioita.
Varsinkin Nummisen pelivuosilta on irronnut hulppea määrä kiintoisia, hauskoja ja koskettavia tarinoita. Myös maalivahti Stig Wetzellin dopingkäry kotikisoissa 1974 taustoitetaan perusteellisesti. Lisäksi kirja pursuilee erilaisia knoppitietoja.
Haastateltujen määrä on valtaisa, mikä laajentaa entisestään kirjan historiallista näkökulmaa. Teppo Numminen on saanut yllättävän vähän tilaa, mutta pikkuveli Teemuun liittyy yksi kirjan ironisimmista tarinoista. Myös perhen esikoisen Kirsin muistot ovat paitsi viihdyttäviä myös “Kallua” inhimillistäviä.
Kalevi Numminen on kiistatta suomikiekon monumentti, mitä vaikutelmaa Mennanderin kirja vahvistaa entisestään. Elämäkerran – ja varsinkin näin mittavan – olisi voinut odottaa laajentavan kuvaa kohteestaan.
Kirjan nimestä huolimatta Mennander ei onnistunut kirjoittamaan Kalevi Nummisen tarinaa, mutta varsin viihdyttävän kiekkokirjan kuitenkin.
Ari Mennander (2020): Leijonakuningas – Kalevi Nummisen tarina. Docendo. 599 s.