Helppo lukea, hankala sisäistää – siinä päällimmäiset ajatukseni luettuani Jenny Rostainin uutuuskirjan "Jääkylmä", joka kertoo Tommi Kovasen arjesta aivovamman kanssa. Kirjaa on markkinoitu kolme vuotta sitten ilmestyneen "Kuolemanlaakson" jatko-osaksi ja ajallisesti näin onkin, mutta sisällöltään "Jääkylmä" on enemmän antiteesi Kuolemanlaakson kuvauksille.
Kovanen myöntää ensimmäisessä kirjassa valehdelleensa ja kaunistelleensa asioita itselleen muka edulliseen suuntaan. Ainakin jollain tasolla hän tuntuu ymmärtävän välttämiskäyttäytymisen kuitenkin vain pahentaneen ongelmia.
"Jääkylmä" onkin jonkinlaista tilintekoa ja oman heikkouden hyväksymisen opettelua.
Helpolla Kovasen tarina ja jännärinomaisesti tarinaa kuljettava Rostain eivät lukijaa päästä. Tunteet – ja niiden puute −, ajatukset ja arjenhallinnan ongelmat tuodaan esille raakana ja peittelemättä. Tekstin sävy on toivoton ja synkkä, elokuva-asetelmassa sataisi koko ajan vettä.
Raastavan aiheen lisäksi Jääkylmän sulattelua vaikeuttaa kirjan poukkoileva rakenne, joka saattaa tosin olla tarkoituksellinen tehokeino, jolla pyritään kuvaamaan aivovammasta kärsivän ajattelun pirstaleisuutta.
Epäluotettava kertoja
Rostainin mukaan ”kirjan kertomukset perustuvat henkilökohtaisiin muistoihin, tunteisiin, asiakirjoihin, muistiinpanoihin, ja edustavat siten vain kirjoittajan tai päähenkilön näkemyksiä tapahtumista”.
Kovanen kertoo tarvitsevansa muistilappuja ja muita ohjeita yksinkertaisten askareiden suorittamiseen sekä unohtaneensa useasti maksaa laskujaan. Lisäksi hän tuo esille, ettei aina ymmärrä rahan arvoa ja vertaa käyttäytymistään toistuvasti lapseen.
Oma teemansa on vielä "Kuolemanlaaksossa" esitettyjen kommenttien kumoaminen. Kovanen myöntää tässä kirjassa muun muassa kaunistelleensa tilaansa aiemmassa kirjassaan ja punoneensa läheisten suuntaan alati laajenevan valheiden verkon − erityisesti rahankäyttönsä ongelmia hän salasi pitkään.
Kaunokirjallisuudessa tällaista asetelmaa kuvattaisiin epäluotettavaksi kertojaksi.
Silti Rostainin kirjassa Kovasen suulla kuvataan vuosien takaisia tilanteita vivahteikkaasti ja yksityiskohtaisesti – lähes päiväkirjan tapaan. Ex-pariskunnan yhdessä kokemia tilanteita on muutamia, mutta valtaosa esitetään vain Kovasen näkökulmasta ja kokemana.
"Jääkylmä" on nimensä mukaisesti kylmäävä kuvaus siitä, millaisia seurauksia silmänräpäyksessä tapahtuvalla osumalla voi olla vuosien päästäkin.
En tarkoita tällä sanoa, etteikö Kovanen saisi tarinaansa ja tuntemuksiaan tuoda julkisuuteen. Näin esitettynä kertomukseen on kuitenkin suhtauduttava faktantarkistajan viileydellä.
Esimerkiksi oman psykiatrisen sairaanhoitajan työkokemukseni perusteella suhtaudun kriittisesti Kovasen muistoihin hoidostaan Auroran sairaalassa, ja esimerkiksi hänen pohdintansa psykiatrisesta sähköhoidosta ovat suoraan sanoen virheellisiä – tietokirjaksi luokiteltavassa teoksessa olisikin suotavaa mainita myös faktat.
Saarna ja synninpäästö
Kirja päättyy Haagan pastorin Sami Lahtisen saarnaan, mutta Kovasenkin osuus kulkee samassa tyylilajissa.
Kunniansa saavat kuulla aivovamman aiheuttanut taklaaja, kaukaloväkivaltaa glorifioiva media, vastuutaan välttelevät Liiga ja muu lajiyhteisö, kuntoutusta vähentänyt vakuutusyhtiö ja vuokranantajat, jotka hyljeksivät luottotietonsa menettänyttä ex-kiekkoilijaa.
Toisaalta kirja tuo esiin, kuinka Kovanen kiihtyi, kun läheisensä tarjosivat apua. Epätoivoinen kamppailu arkisissa asioissa onkin riipaisevaa luettavaa, ja entisen huippu-urheilijan kohdalla vaikeus myöntää omaa heikkoutta on ymmärrettävää.
"Jääkylmän" lopuksi Kovanen kuitenkin saa asunnon, edunvalvojan ja säännöllistä tukea arkeen – ja ainakin ilmaisee elämänsä olevan vakaammalla pohjalla. Apua tarjoavalle yhteiskunnalle ja avun piiriin ohjanneille läheisilleen Kovanen jakaa jopa kiitosta.
Tosin jo "Kuolemanlaakso"-teoksessa eläteltiin toivoa, ja lisäksi Jääkylmän aikajana päättyy joulukuuhun 2018. En siis yllättyisi, jos Kovasen tarina saisi edelleen jatkoa.
Lajikulttuurin muutosta odotellessa
Sekä Kovanen että Rostain tuovat "Jääkylmässä" esille visionsa, että jo "Kuolemanlaakso" olisi pystynyt tuomaan muutosta jääkiekon taklauskulttuuriin ja taklattujen avunsaantiin. Koska näin ei tapahtunut, halusivat kirjailija ja ex-puolisonsa uudelleen ottaa kantaa ja yrittää vaikuttaa asioihin.
"Jääkylmä" on nimensä mukaisesti kylmäävä kuvaus siitä, millaisia seurauksia silmänräpäyksessä tapahtuvalla osumalla voi olla vielä vuosien päästäkin.
Kovasen tarinan lisäksi kirjan loppuun on koottu entisten pelaajien ja näiden läheisten kokemuksia aivovamman jälkeen. Harmittavasti vain Rostain ja Naisleijonien päävalmentaja Pasi Mustonen esiintyvät omalla nimellään.
En sinänsä ihmettele haluttomuutta tulla julkisuuteen aivovamman tiimoilta. Sen verran julmia ja alatyylisiä kommentteja Kovanenkin kertoo vuosien varrella saaneensa. Nimettömyys ei kuitenkaan edistä tärkeää asiaa.
Pelkästään poikkeuksellisen rohkeutensa takia Kovasen tarina on merkittävä, ja kirjansa tutustumisen arvoinen – vaikka kirjalliset ansiot ovatkin hatarammat.
Jenny Rostain (2020): Jääkylmä. Bazar Kustannus. 221s.
