Erkka Westerlund on yksi Suomen menestyneimpiä valmentajia – suomenmestaruus Helsingin IFK:ssa 1998, World Cupin kakkossija vuonna 2004, olympiahopea Torinossa vuonna 2006 ja olympiapronssi Sotšista vuonna 2014.
Kirjaansa "Erkka – Elämän peliä" hän ei kuitenkaan ole saanut samaa menestyksen henkeä.
Westerlund kirjoitti kirjansa yhdessä toimittaja Manu Tuppuraisen kanssa, joka esipuheessa mainitsee, että projektin alusta asti oli yhteisesti päätetty, että jääkiekkokirjan sijaan he tekevät kirjan valmentamisesta, johtamisesta ja Westerlundin filosofiasta.
Tässä oli kirjan ensimmäinen ja suurin virhe. Westerlundilla olisi pitkän kokemuksensa myötä paljon kerrottavaa jääkiekosta kiinnostuneille. Ajatukset ja teoriat – jotka jäävät valitettavan usein vaille konkretiaa – elämästä, urheilusta ja henkisestä kasvusta kiinnostavat huomattavasti suppeampaa ihmisryhmää.
Asiaa ei auta sekään, että "Erkka – Elämän peliä" on todella huonosti kirjoitettu.
Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että sisällölle oli asetettu minimimerkkimäärä, ja siihen yltääkseen Westerlundin oli toistettava samoja hokemia kuin huonon sketsihahmon.
Jaarittelevaa sisältöä
Westerlundin elämä ja ura toki käydään kirjassa läpi. Siellä täällä kokenut valmentaja tarjoaa myös maistiaisen käytännön kokemuksistaan. Pääpaino on kuitenkin Westerlundin näkemyksessä ihmislähtöisestä valmentamisesta, ja todelliset kokemukset jäävät paitsioon.
Ilahduttava poikkeus on kautta 2017–18 käsittelevä luku, kun Westerlund valmensi KHL:ssä Salavat Julajev Ufan joukkuetta. Olisin jaksanut ahmia anekdootteja bonusjärjestelmistä, joukkueen sisäisistä ristiriidoista ja seurajohdon kabinettipelistä paljon pidempäänkin.
Sen sijaan yli 100 sivun jaarittelu yksilöstä, voimavaroista ja ihmislähtöisestä valmentamisesta ei kiinnostanut vähääkään, vaikka olen koulutukseltani psykiatrinen sairaanhoitaja ja työskentelen eri kulmasta samojen teemojen kanssa.
Westerlund toistelee samoja väsyneitä mantroja kerta toisensa jälkeen ja siteeraa niin lukemiaan kirjoja kuin tuntemiaan ihmisiä. Lähes joka aukeamalla törmää lauseeseen, jonka on jossain muodossa lukenut jo aiemmin. Varsinkin yksilön merkitystä korostetaan kyllästymiseen asti.
Omat näkemyksensä Westerlund esittää ristiriitaisesti. Hän ensin myöntää, että ihmisen henkisestä kokonaisuudesta on vaikea irrottaa yksittäisiä tekijöitä, mutta kuitenkin tekee niin kuvatessaan kokonaisuutta, jota hän kutsuu "The big five of my life and sport".
Samoin Westerlund korostaa oppimisen merkitystä ja tuntuu jopa väheksyvän voittamista, mutta kuitenkin nostaa oman yksilölähtöisen valmentamisensa malliesimerkiksi Leijonien tuoreen MM-kullan. Omista kokemuksista mainioin oivallus oli korostaa henkisen valmistautumisen merkitystä voitetun semifinaalin jälkeen. Westerlund uskoo Leijonien voittaneen useamman mestaruuden, jos finaaleihin olisi saatu samanlainen lataus kuin pronssipeleihin.
Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että sisällölle oli asetettu minimimerkkimäärä, ja siihen yltääkseen Westerlundin oli toistettava samoja hokemia kuin huonon sketsihahmon.
Parhaimmillaan Westerlund on raottaessaan mystisyyden verhoa ja päästäessään lukijan näkemään, mitä pukukopeissa ja joukkuepalavereissa on puhuttu. Westerlundin omista ajatuksista mielenkiintoisin on väite, että Jääkiekkoliitto ei ole osannut hyödyntää Vierumäen urheiluopistoa riittävästi kotimaisen jääkiekkoilun kehittämiseen. Tästä mahdollisesti kuulemme Kalervo Kummolan mielipiteen myöhemmin tämän omassa kirjassa.
Tökeröä tekstiä
Esipuheessaan Tuppurainen kehuu Westerlundista kuoriutuneen prosessin aikana erinomaisen kirjailijan. Rohkenen olla eri mieltä.
Esikoiskirjansa perusteella en voi suositella Erkka Westerlundille kirjailijan uraa
Monista lukemistani jääkiekkoaiheisista kirjoista "Erkka – Elämän peliä" on heikoimpia. Westerlund on varmasti saanut sanoa sanottavansa, mutta lukijalle kokonaisuus on puuduttava ja hankalasti avautuva.
Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, ja sekä Westerlund että Tuppurainen on nimetty kirjoittajiksi, joten huonosta kieliasusta pitää vierittää syytä molempien kirjoittajien ja myös kustannustoimittajan niskoille.
Kirjoitusvirheitä on kohtuuttoman paljon, kutakuinkin joka aukeamalla. Myös nimiä oli toistuvasti kirjoitettu väärin eikä venäläisten nimien translitteroinnissa ollut minkäänlaista linjaa.
Kirjan ei ollut tarkoituskaan olla jääkiekkokirja, mutta tällaisenaan "Erkka – Elämän peliä" tuntuu oppikirjalta tai elämäntaito-oppaalta. Odotin Westerlundilta enemmän.
Andy McCoy on todennut, että Juice Leskisen ei olisi koskaan pitänyt siirtyä kirjoituskoneen ääreltä mikrofonin varteen. Esikoiskirjansa perusteella en voi suositella Erkka Westerlundille kirjailijan uraa, valmentamisesta on paremmat näytöt.
Erkka Westerlund ja Manu Tuppurainen (2019): Erkka – Elämän peliä. Fitra Oy. 336s.
