Ilves on Suomen perinteikkäimpiä kiekkoseuroja, mutta menestys on viime vuosikymmeninä kiertänyt Tampereen toista pääsarjaseuraa. Liiga-historian ainoa mestaruus on vuodelta 1985, viimeisin mitali – pronssi – keväältä 2001 ja finaaleissa Ilves on viimeksi ollut kauden 1997–98 päätteeksi.
On Ilveksellä kuitenkin aihetta juhlaankin: viime kesänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun huoltaja Lasse Laukkanen aloitti seuran palveluksessa. Tämän kunniaksi on julkaistu kirja ”Tuntematon huoltaja ja muita Ilves-tarinoita 1970-2020”.
Puolen vuosisadan aikana hän on ehtinyt nähdä ja kokea ainutlaatuisen paljon, joten kerrottavaa riittää. Omat puheenvuoronsa saavat toki myös huoltajalegendan lähipiiriin kuuluneet lukuisat ihmiset.
Arviossa kutsutaan Lasse Laukkasta jatkossa Lasseksi, koska se oli myös kirjassa käytetty puhuttelumuoto.
Ylistyslaulu huoltajille
Jääkiekkokirjallisuuden kohteina ovat useimmiten pelaaja- ja valmentajasuuruudet tai kabineteissa istuvat lajin johtohahmot – lisäksi suomalainen erityispiirre on ollut nostaa valokeilaan päihderiippuvuuden ryvettämiä ex-kiekkoilijoita.
Pelkästään siitä syystä huoltajan työhön keskittyminen on kiinnostava lähtökohta. Lassen 50-vuotinen tarina Ilves-huoltajana on tietysti ainutlaatuisen ansiokas.
Lisäksi Lassesta välittyy kuva joukkueeseen ja työhönsä täysillä sitoutuvana sekä äärimmäisen pidettynä ihmisenä. Kirjaan on haastateltu kymmenittäin muun muassa pelaajia, valmentajia ja huoltajakollegoja – myös vastustajan riveistä – eikä kenelläkään ollut Lassesta pahaa sanottavaa.
Ilveksen talousvaikeudet ja pelillinen menestymättömyys eivät sinänsä estäneet Lassea tekemästä työtään totutulla tavallaan, mutta vaikeimpina vuosina urheilutoimenjohtaja Seppo Hiitelä joutui kieltämään, ettei Lasse lähtenyt yöllä korjaamaan pelaajan jääkaappia.
Huoltajan toimenkuvan moninaisuus ja toisaalta Lassen ainutlaatuisuus nousevat vahvasti esille – samoin hyvän huoltajan merkitys koko joukkueelle. Lassen tapauksessa pelaajien ei tarvinnut koskaan miettiä varusteitaan, vaan kaikki toiveet toteutuivat prikulleen.
Ajoittain Lassesta muodostuu jopa epärealistisen kyvykäs vaikutelma kaiken osaavana ja kaikkien kunnioittamana ihmemiehenä, joka tarvitsee untakin vähemmän kuin perusihmiset. Mutta tämä sallittakoon juhlakirjassa.
Tarinoiden ehdoilla
50 vuoteen mahtuu luonnollisesti paljon tarinoita, ja onneksi niitä ei uutuuskirjassa säästellä.
Lasse on esimerkiksi toimittanut viranomaisten määräyksestä Ilveksessä koeajalla olleen ulkomaalaispelaajan pois maasta baaritappelun vuoksi, opettanut toista ulkomaalaista ajamaan autoa ilman yhteistä kieltä ja teroittanut Jussi Pesosen luistimen kesken pelin niin, että Pesonen seisoi yhdellä jalalla ja joukkueen bussikuski piti tästä kiinni.
Lisäksi kirja pursuilee hauskoja tai surkuhupaisia anekdootteja esimerkiksi Timo Peltomaasta, Ilvestä lyhyen aikaa valmentaneesta Curt Lindströmistä tai hyvin poikkeavissa oloissa seuran hallituksen puheenjohtajana toimineesta Vesa Kainulaisesta.
Lassen merkityksen tiivistää ehkä parhaiten vain yhden kauden Ilveksessä pelannut Pasi Petriläinen.
“Jos nyt saisin mennä ajassa taaksepäin, tulisin puolta tuntia aiemmin hallille nauttimaan siitä työstä ja fiiliksestä, jonka Lasse ja JP [Janne Jansson] loivat joka ainoa päivä.”
50 vuoteen mahtuu toki myös paljon negatiivisempia käänteitä, jotka tuodaankin esille rehellisesti ja kaunistelematta – esimerkkeinä Veikko Suomisen äkillinen kuolema ja putoamis- sekä konkurssiuhat.
Tarinankerrontaa täydentää loistelias kuvitus. Viideltä vuosikymmeneltä on koottu mieletön määrä erilaisia kuvia niin Lassesta kuin muistakin Ilveksen keskeisistä hahmoista eri aikakausilta.
Megamielenkiintoista ja supersujuvaa
Luin kirjan reilussa vuorokaudessa kännykän näytöltä PDF-muodossa. Pidän itseäni ylipäänsä suht nopeana lukijana, mutta tämä oli oma ennätys.
Teksti oli äärimmäisen sujuvaa, ja mielenkiinto säilyi koko ajan, vaikka suurin osa tarinasta olikin ennestään tuttua. Ilveksen tosifaneille kirja tuskin tarjoaa paljon uutta tietoa, mutta huoltajan näkökulma saattaa kuitenkin olla uutta.
Ilveksen vuosikymmeniä kestäneen korpivaelluksen kronologinen kertaaminen voi houkutella vahingoniloisia lukijoita, mutta tupsukorvia symppaavillekin kirja osaa luoda toivoa ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.
Aiemmin syksyllä luin Tappara-legenda Kalevi Nummisesta kertovan kirjan, joka oli ”Tuntematon huoltaja ja muita Ilves-tarinoita 1970-2020” -teokseen verrattuna puuduttavan oppikirjamainen. Toki Nummisen kirjassa käsiteltiin pidempi ajanjakso, mutta oleellisempi ero oli tekstin laventamisessa ulos kiekkokontekstista ja liiankin asiallinen perusvire.
Lassen ja Ilveksen viittä vuosikymmentä kuvaavassa kirjassa ei epäröidä tuoda esille tunteita – sekä negatiivisia että positiivisia. Toki tekstistä aistii kelta-viher-mustan sävyn, mutta fanitus ei tunnu kuitenkaan häiritsevältä.
Keskeisintä on tuoda esille Lassen (ja Ilveksen) tarina.
Ilves on toistaiseksi ottanut Tampereen herruuden kaukalossa – ja sama toistuu myös kirjamarkkinoilla.
Olli Mustonen (2020): ”Tuntematon huoltaja ja muita Ilves-tarinoita 1970-2020”. Ilves-Hockey Oy. 416s.