Pohjois-Savon kiekkoylpeyden kausi oli tuskaisa. KalPa jäi pudotuspelien ulkopuolelle ensimmäistä kertaa sitten kauden 2013–2014, jolloin kuopiolaisryhmä jäi koko sarjan jumboksi. Yhtymäkohtia viiden vuoden takaiseen löytyi mm. loukkaantumisista, mutta myös pelitapa-asiat olivat jälleen vahvasti esillä.
Jumbokaudella Jari Laukkasen valmentaman joukkueen pelitapa oli yksiulotteinen. Pystysuunnan kiekon maineella Kuopioon tullut Laukkanen yritti sulautua savolaisen peli-identiteetin kiekkokontrollijääkiekkoon laihoin tuloksin. Haluttu muutos oli hallitsematon kaaos.
Kaaosta riitti myös päättyneellä kaudella, jonka aikana KalPan uuden liigataipaleen peli-identiteetti heitettiin täysin romukoppaan.
Miksi ihmeessä näin tehtiin?
Taustaa pitää hakea päävalmentaja Sami Kapasen valmennusfilosofiasta. Kapasen teeseihin kuuluvat muun muassa vahva luistelu, aktiivisuus ja tunteella pelaaminen. Käytännössä siis kaikki ne, millä Kapanen loi menestyksekkään peliuran. KalPan organisaation strategisen linjauksen keskiössä puolestaan on yksilöiden kehittäminen aina NHL-tasolle saakka.
Kapasen filosofia, nykykiekkoilun trendi ja pelaajien kehittäminen ajoivat yhdessä halliuudistuksen kanssa tilanteeseen, jossa Niiralan kaukaloa kavennettiin. Tämän piti soveltua vielä paremmin Kapasen haluamaan pelitapaan.
– Kesän aikana saadaan kaukaloa pari metriä kapeammaksi. Ajattelen, että pelattiin parempaa kiekkoa pienemmässä kaukalossa, jossa on helpompi paineistaa ja olla aktiivinen, totesi Kapanen reilu vuosi sitten.
Kapanen halusi nopeuttaa KalPan pelaamista. Nopeuttamisella Kapanen tarkoitti ennen muuta pelin nopeampaa kääntämistä hyökkäyssuuntaan. Meidän pelin katsannossa tämä tarkoitti tilan voittamisen vahvaa priorisointia tilan tekemisen edelle.
Puolustuspelaamisessa keskiössä oli ns. ylöspäin puolustaminen, joka käytännössä tarkoitti vahvaa paineistamista ja korkealta karvaamista. Kiekonriistoihin pyrittiin siis mahdollisimman pian ja lähellä vastustajan maalia.
Nämä kaikki ovat hyviä pelin elementtejä. Nopean hyökkäyksen tarkoitus on haavoittaa vastustajan heikosti organisoitunutta puolustusasetelmaa ja on tutkitustikin selvää, että nopeilla kiekonriistoilla luodaan jääkiekossa parhaat maalipaikat.
Mutta pelkästään näillä aseilla ei taktisessa Liigassa pitkälle pötkitä. Vielä viime keväänä ennen puolivälieräsarjaa Tapparaa vastaan Kapanen totesi muun muassa seuraavasti:
– Jos me lähdetään pakottamaan peliä ja luomaan asioita, joita Tappara ei sillä hetkellä meille anna tehdä, niin me ajaudutaan ongelmiin.
KalPa pelasi Tappara-sarjan varsin mallikkaasti, mutta nyt tuo lause näyttäytyy hyvin ristiriitaisessa valossa.
Vaikka Kapanen ei puheissa tänä vuonnakaan halunnut pelin pakottamista, oli KalPan kausi 2018–2019 pelin pakottamista pahimmillaan. Peliä ei tehty kulloinkin vaaditun pelitilanteen mukaisesti, vaan sännättiin lähes aina pystyyn. Hyökkäyspeli oli käytännössä yhden rytmin peliä. Samalla otteet muuttuivat ennalta-arvattaviksi.
"Nopeasta" pelaamisesta seurasi tuttuja ongelmia. Avaukset tulivat lähes aina laitaan, eikä peliä päästy tekemään keskustan kautta. Välimatkat venyivät, lyhytsyöttöpeli puuttui kokonaan, eikä rintamahyökkäyksiä juuri nähty. Yhteistyöpelistä tuli yksittäisten pelisuoritusten sarja.
Tilan tekeminen kiekottelemalla ja viivelähdöillä ei Kapasen pelikirjaan kuulunut missään tilanteessa. Seurauksena KalPa hyökkäsi valtavasti alivoimaisena. Monesti hyökättiin kahdella kolmea, kolmella neljää, jopa neljällä viittä pelaajaa vastaan.
Kuvaava esimerkki KalPan pelaamisesta oli loppukauden Tappara-pelistä, jossa KalPa-puolustaja lähti nostamaan peliä, kun edellisestä kentällisestä vielä mukana ollut hyökkääjä oli vasta menossa vaihtoon. Yksi syöttösuunta oli kokonaan pois käytöstä, avauksesta seurasi pitkä kiekko ja puolustuspään aloituksesta maali omiin.
Tämänkin pelin jälkeen Kapanen kritisoi joukkueen luistelua, työntekoa ja kamppailupelaamista. Vastustajan valmentaja Jukka Rautakorpi puolestaan totesi joukkueen olleen vastustajaa parempia rakenteessa ja viisikon kasassa pitämisessä. Toinen puhui "tsemppilätkää", toinen "pelikirjalätkää".
Työnteon, paineistavan pelitavan ja vahvan luistelun vaade ajoi KalPan pelaajat ryntäilemään kaukalossa kuin päättömät kanat. Tässä "ylöspäin puolustamisessa" KalPa hieman järkevöityi kauden edetessä, mutta turhan monesti savolaiset yrittivät karvata ja paineistaa tilanteissa, jossa toivo riistoihin oli lähinnä teoreettinen.
Oltiin ikään kuin kalassa tavan vuoksi ilman koukkua saati syöttiä.
Yhteistä KalPan pelitavan ongelmille oli juuri viisikon hajanaisuus. Parhaat joukkueet kykenevät toki välillä venyttämään viisikkonsa kaukalossa hyvinkin pitkälle, mutta kentällisen kokoamisvaiheita ja kiekonhallintajaksoja tarvitaan. Kokoamisvaiheet, viivelähdöt ja keskialueen trap, vaan ovat Kapasen ajatuksissa "aktiivisen" pelaamisen halveksittuja vastakohtia.
Mitä ensi kaudella?
KalPan pelilliset ongelmat olivat kaikille asiaan vähäänkään perehtyneille helppo nakki analysoitavaksi. Nyt kun savolaisten valmennuksessa istutaan keväällä alas ja analysoidaan kriittisesti omaa tekemistä, näitä rakenteellisia ongelmia ei voi olla näkemättä.
Vaikka kritiikki pelitapaa kohtaan on oikeutetun suuri, on Kapasen ajatuksissa myös hyviä elementtejä. Nyt vaan työkalupakkia on monipuolistettava selvästi. On täysin eri asia, löytyykö KalPan valmennusjohdolta riittävästi eväitä siihen.
On helppo jälkiviisaana sanoa, että kaukalon kaventaminen oli viimeinen niitti sille, että pelitapa lähti ns. laukalle. Kaventaminen ei itsessään ollut pahasta, mutta sen seurauksena ketjureaktio oli valmis.
KalPan rämpiminen on toisaalta hienoa mainosta Liigalle. Keskinkertaisella pelaamisella menestymiselle ei ole mitään edellytyksiä. Oikeansuuntaisilla korjausliikkeillä on ensi kaudella jälleen uusi mahdollisuus. Korjausliikkeistä oppia voi ottaa vaikka Antti Pennasen HPK:lta sekä Nuorten Leijonien mestarivalmentajalta Jussi Ahokkaalta.
Kuka siellä penkin takana tahtia sitten lyökään?