Barbara Paterson tekemät 'The Famous Fiven' patsaat kuvastavat naisten kamppailua tasa-arvosta.
Kuva © Timo Savela

Kadonneet vuosikymmenet: Preston Rivulettes hallitsi naiskiekkoa 1930-luvun Kanadassa

Artikkeli
Vuonna 1929 'The Famous Fivena' tunnettu viiden naisen ryhmä taisteli oikeusteitsi naisille aseman 'henkilöinä', mikä puolestaan takasi heille yhtenäisen kohtelun julkisissa asemissa ja viroissa. Barbara Patersonin tekemät patsaat muistuttavat tästä tapauksesta Calgaryssa ja Ottawassa. Naiset kävivät tasa-arvokamppailua myös arkisemmissa asioissa, kuten tasa-arvoisesta oikeudesta urheilla. Vuonna 1922 naiset ympäri Ontariota perustivat oman jääkiekkoliiton ajamaan naisten asemaa jääkiekossa. Toimintaa voi pitää onnistuneena ja samalla epäonnistuneena. Naisten jääkiekko nousi verrattain suureen suosioon 1920- ja 1930-luvuilla, varsinkin Preston Rivulettesin sensaatiomaisen menestyksen ansiosta. Yhden joukkueen jatkuva menestys oli toisaalta myrkkyä toiminnan kehittymiselle.

Naiset ovat pelanneet jääkiekkoa yhtä kauan kuin miehet, aina 1800-luvun loppupuolelta saakka, mutta harva tietää juuri mitään naisten peleistä ennen 1980- ja 1990-lukua. Pohjois-Amerikassa kiinnostus naiskiekkoa kohtaan oli huipussaan maailmansotien välisenä aikana, vaikka 1930-luvun lama runteli Yhdysvaltain ja Kanadan taloutta. Vuonna 1922 nelisenkymmentä kanadalaista joukkuetta Ontarion provinssista perusti naisten oman jääkiekkoliiton, Ladies Ontario Hockey Associationin (LOHA).

"Kanadassa on aina ollut naisten joukkueita. Ihmiset hämmästyvät aina, kun mainitsen pelanneeni jääkiekkoa." Ina McGaw (The Standard, 30.8.2004)

Liitto muovautui nimensä mukaisesti organisaatioksi, jonka toiminnasta vastasivat naiset. Miehiä ei suljettu toiminnan ulkopuolelle, sillä heidän osaamiselleen oli käyttöä. Ajatuksena oli kuitenkin, että miesten sijaan naiset päättäisivät naisia koskevista asioista ja ottaisivat myös samalla vastuun näistä päätöksistä. Liiton perustamiselle oli tilausta, sillä provinssissa toimiva, vuonna 1890 perustettu, Ontario Hockey Association (OHA) ei ollut kiinnostunut naiskiekosta. Ensin OHA suhtautui naiskiekkoon etäisesti, vähättelevän välinpitämättömästi, ottamatta asiaan edes mitään kantaa, kunnes sen suhtautuminen muuttui kielteiseksi. Virallisesti OHA:n suhtautuminen LOHA:n oli toki asiallista. Juhlapuheissa nostettiin maljaa LOHA:n alaisten joukkueiden saavutuksille, mutta päättävissä elimissä naisiin suhtauduttiin kielteisesti.

Vuonna 1914 perustetun lajin Kanadan kattojärjestön, Canadian Amateur Hockey Associationin (CAHA, nyk. Hockey Canada), vuoden 1923 kokouksessa käsittelyssä oli naisten hyväksyminen osaksi kanadalaista jääkiekkoa. Suurin osa CAHA:n jäsenjärjestöistä äänesti tätä vastaan, OHA mukaan lukien. OHA:n silloinen puheenjohtaja, W. A. Fry, perusteli liiton päätöstä sillä, että muista lajeista, kuten tenniksestä, uinnista, luistelusta ja yleisurheilusta, poiketen naisten ja tyttöjen ei tule pelata jääkiekkoa. CAHA:n jäsenjärjestöjen edustajien enemmistön mielestä jääkiekko ei ollut sen ominaisen fyysisyyden takia sopiva laji naisille, vaikka naiset olivat pelanneet jääkiekkoa samoin säännöin lajin synnystä asti. Toisin sanoen naisten ei katsottu voivan olla 'jääkiekkoilijoita'. Päätös ei tietenkään estänyt naisia pelaamasta jääkiekkoa omin voimin, omissa sarjoissaan, mutta se vaikeutti lajin suosion kasvua naisten keskuudessa, sillä se vahvisti vallitsevaa näkemystä naisten hauraudesta. Päätöstä voi pitää myös varsin ironisena, koska CAHA ja varsinkin OHA korostivat aikanaan, että jääkiekkoa tulee pelata, ennen kaikkea, vain ja ainoastaan, rakkaudesta lajiin. Naiset, jos ketkä, pelasivat ja edelleen pelaavat rakkaudesta lajiin, muista seikoista välittämättä.

Oikea syy olla hyväksymättä naisia osaksi jääkiekkoa lienee ollut se, etteivät keskeiset vaikuttajat joutuisi jakamaan päätösvaltaansa. Organisaatioissa vaikuttaneiden keskeisten toimijoiden oman edun kannalta oli viisaampaa olla hyväksymättä naisia jääkiekon pariin kuin hyväksyä heidät. Vaarana ei siis ollut niinkään se, että naiset pääsisivät päättämään naisia koskevista asioista organisaatioissa, puhumaan naiskiekon puolesta, vaan se, että naiset pääsisivät ylipäätään päättämään jääkiekkoa koskevista asioista yleisellä tasolla. On syytä pitää mielessä, että lajin alusta saakka naiset olivat pelanneet jääkiekkoa, eivät naisten jääkiekkoa. Pitämällä naiset jääkiekon keskeisten organisaatioiden ulkopuolella, annettiin ymmärtää, että naiset eivät pelaa 'oikeaa' jääkiekkoa, sillä he eivät ole 'kykeneviä' siihen, kuten tuohon aikaan ajateltiin ja edelleen ajatellaan, kansainvälistä jääkiekkoliittoa myöten. Tällöin naisten pelaama jääkiekko brändäytyi vähempiarvoiseksi naiskiekoksi, vaikka kyseessä oli alun alkaen sama laji.

"Pelaaminen oli hienoa. Siihen aikaan sitä vain jatkoi pelaamista, koska halusi pelata." – Ruth Collins (Hockey Hall of Fame, 28.3.2014)

Toimimalla jo olemassa olevien organisaatioiden ulkopuolella, omana saarekkeenaan, jääkiekkoa pelaavien naisten katsottiin toimivan epänaisellisesti, vastoin 'luonnollista' rooliaan yhteiskunnassa. Kattojärjestö CAHA:n hyväksyntä olisi muuttanut tätä asetelmaa oleellisesti. Jääkiekkoa pelaavien naisten asema oli hankala, sillä tarjolla oli ainoastaan huonoja vaihtoehtoja. Jatkamalla jääkiekon pelaamista joutui kyseenalaiseen asemaan muiden silmissä. Brändäämällä toiminta jääkiekon sijaan naisten tai ladyjen jääkiekoksi, kuten LOHA:n nimestä käy ilmi, vahvistettiin näkemystä naisten soveltumattomuudesta 'oikeaan' jääkiekkoon, jota pelasivat vain miehet, vaikka naiset pelasivatkin jääkiekkoa samoin säännöin kuin miehet ja yhtä fyysisesti kuin miehet.

Tyytyminen naisten toisarvoiseen yhteiskunnalliseen asemaan ei ollut vaihtoehto jääkiekkoa pelaaville naisille. He olivat pelanneet jääkiekkoa ja kykeneviä pelaamaan sitä. He pelasivat sitä vielä jopa rakkaudesta lajiin, ajan amatööriurheilun hengen mukaisesti. Asioista päättäneet miehet eivät kuitenkaan hyväksyneet heitä jääkiekon pariin. Täten he olivat ikään kuin pakotettuja perustamaan oma liitto, jonka kautta organisoitiin joukkueiden toimintaa. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta valittiin siis se vähemmän huono vaihtoehto, jotta naisten asema jääkiekossa paranisi, vaikka se tapahtuisikin toisarvoisesta asemasta, lajin virallisten piirien ulkopuolelta.

Naisten toisarvoinen asema näkyi myös joukkueiden arjessa. Jääaikaa oli rajoitetusti saatavilla ja sen jyvittämisessä etusijalle menivät OHA:n alaiset joukkueet. Vakiovuoroja ei ollut tarjolla. Harjoittelun lisäksi tämä hankaloitti pelien järjestämistä ja yleisön saamista halliin. Paikkakuntien väliset etäisyydet ja nykyistä selkeästi huonommat kulkuyhteydet oli otettava huomioon kautta suunnitellessa. Pelejä saatettiin myös joutua pelaamaan myöhään illalla, huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Lisäksi osa peleistä pelattiin luonnonjäällä, joka hankaloitti suunnittelua entisestään.

"Jäähalleilla ei pidetä ajatuksesta, että NAISET voisivat itse valita mihin aikaan ja minä iltoina he pelaavat." Alexandrine Gibb (The Toronto Daily Star, 22.2.1935)

Kaudesta 1922–1923 LOHA:n alaiset joukkueet pelasivat keskenään alueellisia kaikenikäisille avoimia aikuisten 'senior' -sarjoja ja kauden lopuksi näiden sarjojen parhaimmisto kohtasi toisensa yhteisissä pudotuspeleissä. Kaudesta 1924–1925 alkaen heikkotasoisimmat joukkueet ottivat osaa alempaan vastaavasti kaikenikäisille avoimeen alueellisin perustein lohkottuun 'intermediate' -sarjaan. Osa joukkueista vaihteli näiden sarjojen välillä, riippuen pelaajien määrästä ja taitotasosta. 'Senior' -sarja jaettiin A ja B tasoihin kaudella 1938–1939. Joukkueita oli kaikkialta Ontariosta, joskin painopiste oli eteläisessä Ontariossa, alueilla lähellä Torontoa ja Ottawaa. Juniorisarja perustettiin vasta kaudella 1937–1938.

Vuonna 1933 perustettu kattojärjestö Dominion Women's Amateur Hockey Association (DWAHA) vastasi eri provinssien menestyneimpien joukkueiden yhteisturnauksista, joissa ratkottiin läntisen ja itäisen Kanadan mestaruudet sekä kansallinen mestaruus. LOHA:n ja DWAHA:n alainen sarjatoiminta lakkasi toisen maailmansodan aikana, vuonna 1940.

Säännöt

Hyväksynnän toivossa LOHA omaksui OHA:n toimintamallit ja säännöt lähes sellaisinaan perustamiskokouksessaan, joulukuussa 1922. OHA:n tuon aikakauden sääntöjen mukaisesti joukkueet koostuivat nykyajan aloituskentällistä vastaavasta yhdestä kentällisestä ja maalivahdista. Tämän takia joukkueisiin usein viitattiin kuusikkona. OHA:n säännöistä poiketen, LOHA:n alaisissa peleissä sai olla kahden vaihtopelaajan sijaan neljä vaihtopelaajaa. Pelaajia sai vaihtaa ainoastaan pelikatkojen aikana. Tämä tapahtui pyytämällä tuomarilta lupaa vaihtaa pelaajia ja vaihtaa sai vasta tuomarin pysäytettyä pelin. Maalivahdin tilalle sai vaihtaa maalivahdiksi yhden kenttäpelaajista. Kumpikin joukkue pelasi alle viidellä kenttäpelaajalla, jos jommankumman joukkueen pelaajia oli loukkaantunut pelin aikana yli vaihtopelaajien määrä. OHA:n säännöistä poiketen pelaajan ei tarvinnut asua joukkueen kotipaikkakunnalla, vaan pelaajan tuli edustaa hänelle lähintä joukkuetta.

Ottelut koostuivat nykyaikaa vastaavasti kolmesta 20-minuutin erästä, joskin ainakin joissain DWAHA:n alaisissa otteluissa saatettiin pelata kolme 15-minuutin erää. Erien välissä oli 10-minuutin mittaiset erätauot. Tasapelejä pyrittiin ratkomaan 10-minuutin jatkuvilla jatkoajoilla, joiden välissä oli 5-minuutin tauko. Mestaruusottelut ratkottiin jalkapallosta tutulla tavalla ottelupareina, jolloin voittaja määrittyi yhteismaalien perusteella.

LOHA:n käyttämät OHA:n 1920-luvun säännöt korostivat yksilötaitoa, sillä nykyisestä poiketen paitsio määritettiin dynaamisesti suhteessa omiin ja vastustajan pelaajiin. Paitsio toimi siis rugbysta tutulla tavalla. Linja määritettiin kiekollisen pelaajan mukaan, ei vastustajan puolustuslinjan mukaan, kuten esim. jalkapallossa. Syöttöä ei saanut vastaanottaa omalta pelaajalta olemalla valmiiksi tätä lähempänä vastustajan maalia. Eteenpäin sai syöttää, mutta oman joukkuetoverin piti luistella kiekkoon syöttäjää alempaa tai hänen tasolta. Paitsiossa oleminen kumoutui vastustajan päästessä kiekkoon. Paitsiosääntö ei ollut voimassa omalla puolustusalueella. Kärkkymisestä oman puolustusalueen ulkopuolella saatettiin antaa jäähy. Pitkää kiekkoa ei tuolloin tunnettu. Varsinainen eteenpäin syöttäminen sallittiin vaiheittain vasta 1930-luvulla, kun LOHA omaksui CAHA:n sääntömuutokset. Paitsio alettiin määrittää nykyisellä tavalla vastustajan puolustusalueen mukaan vasta tuolloin. Tämä muutti lajia aiempaa syöttelevämmäksi.

Jäähyjä jaettiin nykyiseen malliin korkeasta mailasta, mailan heitosta, ryntäämisestä, kampituksesta, kiinnipitämisestä, potkaisemisesta, poikittaisesta mailasta, työntämisestä, estämisestä, väkivaltaisuudesta ja epäurheilijamaisesta käytöksestä. Ottelusta poistamisen lisäksi tuomarilla oli valta antaa niin pitkä jäähyn kuin tarpeellista. Ulosajo jätti pysyvän loven joukkueen kokoonpanoon ottelun ajaksi eli ottelusta poistetun pelaajan tilalle ei saanut laittaa yhtä vaihtopelaajista.

Pelaajien varusteet olivat yksinkertaiset. Aikakauden kuvien perusteella pelaajilla oli luistimet, maila, nahkaiset pelihanskat ja puuvahvikkeiset nahkaiset säärisuojat. Pelaajilla saattoi myös olla nahkasta tehty rintapanssari ja lonkkaa varjella nahkalla vahvistetut pelihousut. Pelipaidan alla saattoi olla kyynärsuojat.

Ennen LOHA:n perustamista maalivahti ei saanut maata, istua tai olla polvillaan, vaan kiekko tuli torjua pystystä. OHA kuitenkin muutti tämän säännön vuonna 1922, joten on oletettavaa, että myös naismaalivahdit torjuivat kiekkoja parhaaksi katsomallaan tyylillä. Kiekkoa ei saanut peittää vaan se tuli palauttaa peliin torjunnan jälkeen. Varusteina maalivahdille sallittiin kenttäpelaajista poiketen patjat ja kasvosuojus. Pelihanskojen, mailan, patjojen ja kasvosuojuksen lisäksi muita apuvälineitä ei saanut käyttää kiekon pysäyttämiseen.

Yksi ylitse muiden

1920-luvulla LOHA:n mestaruus meni vuodesta toiseen Ottawan ja Toronton joukkueille. Ottawa Alerts (myöh. Ottawa Rowing Club ja Solloway Mills) voitti mestaruuden kolmesti, Toronto Pats kahdesti, Toronto Aura Lee kerran ja Toronton yliopiston joukkue kerran. Ottawan kantaviin voimiin kuului myös koripallossa, softballissa ja tenniksessä kunnostautunut Shirley Moulds. Toronton joukkueiden johtaviin pelaajiin lukeutui toinen monilajiosaaja, Fanny "Bobbie" Rosenfeld, joka voitti kultaa 4 x 100 metrin viestissä ja hopeaa 100 metrin juoksussa Amsterdamin olympialaisissa 1928. Tilanne muuttui 1930-luvulla, kun pääasiassa naisten softball-joukkueena tunnettu Preston Rivulettes laajensi toimintaansa jääkiekkoon talvikausien ajaksi.

Suurin osa LOHA:n alaisten sarjojen joukkueista sijaitsi eteläisessä Ontariossa. Preston merkattu karttaan valkoisella, muut paikkakunnat sinisellä. Keskeisimmät kaupungit, Ottawa ja Toronto, merkattu korostetusti.
Kuva © Timo Savela

Aiemmin tuntematon joukkue isojen kaupunkien ulkopuolelta nousi 1930-luvun kestomenestyjäksi. 1930-luvun alussa Preston oli n. 6300 asukkaan pikkukaupunki, hieman alle sata kilometriä Torontosta lounaaseen. Aiemmat menestyneet joukkueet olivat Ottawasta ja Torontosta, joissa oli tuolloin yli 125 000 ja yli 630 000 asukasta. Prestonin pelaajat asuivat Prestonissa, Galtista tai Hespelerissä, nykyisen Cambridgen kaupungin alueella. Nykyistä Cambridgea vastaavan alueen väkiluku oli tuolloin 23 000, kun Prestonin lisäksi otetaan huomioon Galtin n. 14 000 ja Hespelerin n. 2700 asukasta.

Rivulettes pelasi alemmalla 'intermediate' -tasolla ensimmäiset kaksi kauttaan. Ensimmäisen kautensa, 1930–1931, joukkue aloitti suoraan pudotuspeleistä villillä kortilla. Kausi päättyi mestaruuteen, kun finaalissa kaatui joukkue kaukaa Pembrokesta. Myös seuraava kausi, 1931–1932, päättyi mestaruuteen. Tällä kertaa finaalissa kaatui kaukainen Chalk River Tumblers. Kauden päätteeksi joukkue saavutti vielä provinssin 'senior' -mestaruuden voittamalla Toronton yliopiston joukkueen maalein 4–0.

Preston Rivulettes päätyi pelaamaan ylemmällä sarjatasolla joukkueiden vähäisen määrän takia. Vastaan asettui lähialueen joukkueita mm. Brantfordista, Guelphista, Kitcheneristä, Londonista ja Port Doverista. Runkosarjan jälkeen kauden 1932–1933 pelit jatkuivat pudotuspeleissä. Tälläkin kaudella joukkue selvitti tiensä loppuun saakka. Rivulettes voitti finaalissa Toronto Ladiesin maalein 1–0. Pikkukaupungin joukkue selvitti tiensä sensaatiomaisesti provinssin mestariksi. Sensaatiomaisemmaksi saavutuksen teki se, että tulokasjoukkue ei hävinnyt peliäkään koko kauden aikana, eikä myöskään kahden aiemman kautensa aikana alemmalla sarjatasolla.

Ontarion provinssin 'intermediate' -mestaruus
1930–1931 Preston Rivulettes 4–2 (4–2) Pembroke Ladies
1931–1932 Preston Rivulettes 3–0 (3–0) Chalk River Tumblers

 

Rivulettes jatkoi voittokulkuaan aina kauteen 1939–1940 saakka, kunnes LOHA:n alainen sarjatoiminta tuli tiensä päähän. Kahden alemman tason provinssin mestaruuden lisäksi joukkue juhli ylemmän tason provinssin mestaruutta peräti yhdeksän kertaa. Yksi näistä tosin oli luovutusvoitto. Toisin sanoen Rivulettes voitti provinssin mestaruuden kaikkina sen pelaamina kausina. Tiettävästi joukkue ei hävinnyt yhtään alemman 'intermediate' tai ylemmän 'senior' -tason peliä runkosarjassa eikä myöskään pudotuspeleissä.

Ontarion provinssin 'senior' -mestaruus (Bobbie Rosenfeld Trophy)
1931–1932 Preston Rivulettes 4–0 (4–0) Toronton yliopisto
1932–1933 Preston Rivulettes 1–0 (1–0) Toronto Ladies
1933–1934 Preston Rivulettes 6–4 (3–2, 3–1) Toronto Vagabonds
1934–1935 Bracebridge Ladies 0–4 (0–4) Preston Rivulettes
1935–1936 Gravenhurst Muskokas 4–13 (2–4, 2–9) Preston Rivulettes
1936–1937 Preston Rivulettes 19–1 (15–1, 4–0) Markdale
1937–1938 Preston Rivulettes 9–2 (3–1, 6-1) Ottawa Rangers
1938–1939 Ottawa Rangers Luovutusvoitto Preston Rivulettes
1939–1940 Preston Rivulettes 9–1 (3–0, 6-1) Toronto Ladies

 

Prestonin kaudet saivat jatkoa DWAHA:n alaisissa mestaruusturnauksissa. Kanadan mestaruus ratkaistiin otteluparina läntisen Kanadan mestarijoukkuetta vastaan kauden päätteeksi. Sitä ennen Rivulettesin piti kuitenkin voittaa itäisen Kanadan mestaruus. Kausien 1933–1934 ja 1937–1938 välillä vastaan asettui Quebecin provinssin mestari, Montreal Maroons, ja/tai mereisen Kanadan mestari, Primrose Athletic Club (Crystal Sisters) tai Charlottetown Islanders, riippuen turnausmuodosta. Ontariota edustanut Rivulettes ei hävinnyt peliäkään näitä joukkueita vastaan ja voitti itäisen Kanadan mestaruuden kaikkina kausina.

Itäisen Kanadan mestaruus (Romeo Daoust Trophy)
1933–1934 Montreal Maroons 1–4 (1–4) Preston Rivulettes
1934–1935 Primrose Athletic Club 1–5 (0–4, 1–1) Preston Rivulettes
1935–1936 Montreal Maroons 2–9 (0–4, 2–5) Preston Rivulettes
1936–1937 Preston Rivulettes Luovutusvoitto Montreal Maroons
1937–1938 Preston Rivulettes 12–2 (5–1, 7–1) Charlottetown Islanders

 

Kanadan mestaruudesta miteltiin itäisen ja läntisen Kanadan mestarien välillä kaudesta 1932–1933 kauteen 1938–1939 saakka. Itäisen Kanadan mestari Preston Rivulettes voitti näistä Kanadan mestaruuksista neljä ja hävisi yhden. Rivulettes hävisi Edmonton Rustlersille Edmontonissa pelatuissa kahdessa pelissä yhteismaalein 4–2 (3–2, 1–0). Nämä ottelut ovat tiettävästi ainoat Rivulettesin ikinä häviämät ottelut. Tiettävästi kolme joukkueen pelaajista oli poissa kokoonpanosta ja kentällä olleista pelaajista ainakin osa pelasi puolikuntoisina. Lisäksi joukkue tuomittiin hävinneeksi kaksi mestaruustaistoa (1933–1934 ja 1935–1936), koska joukkue ei suostunut ottamaan osaa peleihin taloudellisiin syihin vedoten. Kauden 1939–1940 mestaruus jäi ratkaisematta, koska molemmat joukkueet vetäytyivät peleistä taloudellisista syistä.

– Matkasimme sinne yhdeksän pelaajan voimin, kolmen ollessa kipeinä. Pelasimme hyvin, mutta meillä oli vain yksi vaihtopelaaja, muisteli joukkueen kapteeni Hilda Ranscombe pelejä Edmontonissa vuosikymmeniä myöhemmin antamassaan haastattelussa (The Cambridge Times, 2.1.1991).

Kanadan mestaruus (Lady Bessborough Trophy)
1932–1933 Edmonton Rustlers 4–2 (3–2, 1–0) Preston Rivulettes
1933–1934 Preston Rivulettes Luovutusvoitto Edmonton Rustlers
1934–1935 Preston Rivulettes 10–2 (7–1, 3–1) Winnipeg Eatons
1935–1936 Preston Rivulettes Luovutusvoitto Winnipeg Rangers
1936–1937 Preston Rivulettes 7–3 (3–1, 4–2) Winnipeg Olympics
1937–1938 Preston Rivulettes 3–1 (1–1, 2–0) Winnipeg Olympics
1938–1939 Charlottetown Islanders 3–11 (2–4, 1–7) Preston Rivulettes

 

Joidenkin lähteiden mukaan Rivulettes pelasi peräti 350 ottelua kymmenen kauden aikana, häviten ainoastaan kahdesti, mutta on varsin epätodennäköistä, että joukkue pelasi näin monta ottelua, sillä joukkueiden ja pelien määrä vaihteli kausittain. Vallitsevien sääolosuhteiden takia kaudet olivat lyhyitä, painottuen tammikuuhun ja helmikuuhun, siten, että LOHA:n pudotuspelit ja DWAHA:n alaiset mestaruuspelit ehdittäisiin pelaamaan maaliskuun ja huhtikuun aikana, joten joukkue tuskin ennätti pelaamaan n. 35 peliä kaudessa. Tämä ei tietenkään himmennä joukkueen saavutuksia, sillä tiettävästi joukkue hävisi ainoastaan kaksi peliä kymmenen kauden aikana.

Menestystä ja yleisömenestystä sekä maksavia katsojia

Preston Rivulettes pelasi kotipelinsä joko Prestonin 1913 rakennetussa jäähallissa, johon mahtui 2500 katsojaa, tai Galtin 1922 rakennetussa jäähallissa, johon mahtui yli 3000 katsojaa. Prestonissa pelattiin luonnonjäällä, Galtissa tekojäällä. Erikoiseksi Galtissa pelaamisen teki se, että monet katsojista kannattivat vierasjoukkuetta. Tämä johtui siitä, että paikalliset galtilaiset eivät halunneet kannattaa naapurikaupunki Prestonin joukkuetta.

"Mitä enemmän näen Galtia ja Prestonia, JA VARSINKIN GALTIA, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että galtilaiset haluaisivat nähdä winnipegiläisten voittavan." – Alexandrine Gibb (The Toronto Daily Star, 10.4.1937)

Rivulettesin menestys näkyi myös yleisömäärissä. Prestonin ja Galtin halleihin pakkautui jopa nykyaikaan verrattuna vähintäänkin kunnioitettavia määriä maksavia katsojia. Vuoden 1931 Prestonin 1–0 alemman tason välierävoittoa Port Doverista seurasi 500 ihmistä. Ensimmäinen kahdesta Ontarion mestaruudesta pelatusta pelistä keräsi 600 katsojaa maaliskuussa 1934. Joukkueen 3–1 välierävoittoa Montreal Maroonsista itäisen Kanadan mestaruudesta seurasi 1400 katsojaa ja sitä seurannut joukkueiden välistä maalitonta tasapeliä 1500 katsojaa maaliskuussa 1935. Saman kuun lopussa pelattuun ensimmäiseen Kanadan mestaruusotteluun saapui yli 2000 katsojaa ja toiseen ratkaisevaan otteluun yli 3000 katsojaa. Naisia ja tyttöjä oli suunnilleen puolet näistä Preston Rivulettesin ja Winnipeg Eatonsin välisten otteluiden katsojista. Kaksi vuotta myöhemmin Rivulettesin ja Winnipeg Olympicsin välistä ratkaisevaa mestaruusottelua seurasi ennätykselliset 3126 katsojaa. Laadukkaalle jääkiekolle oli siis selvästi kysyntää, vaikka ajan hengen vastaisesti sitä pelasivatkin naiset.

Preston Rivulettesin suosio oli ennennäkemätöntä. Maksavia katsojia riitti, varsinkin mestaruuspeleissä. Tulot jäivät kuitenkin varsin vaatimattomiksi, sillä tuona aikakautena oli tapana, että kotijoukkue kuittaa vierasjoukkueen kulut, tavalla tai toisella, esim. suoraan omasta pussistaan, lainalla ja/tai osuutena lipputuloista. Mitä kauempaa vieraat saapuivat, sitä hankalampi pelit olivat järjestää, ja mitä pidemmälle joukkue eteni mestaruustaistoissa, sen suuremmat taloudelliset riskit kasaantuivat joukkueelle.

– Voittamalla he ovat ottaneet ison taakan kantaakseen, taakan, joka kasvoi voittojen myötä, tiivisti naisten urheiluun erikoistunut toimittaja Alexandrine Gibb asian (The Toronto Daily Star, 3.11.1935).

Esimerkiksi 200 kilometrin pelireissu Prestonista Torontosta pohjoiseen Bracebridgeen kustansi joukkueelle arviolta 50 Kanadan dollaria vuonna 1935 (n. 920 nykydollaria). Ontarion ulkopuolelle matkustaminen tai sen ulkopuolelta sinne matkustaminen vei huomattavasti aikaa ja rahaa. Montrealista Prestoniin saapuneen joukkueen vierailu kustansi 173 dollaria (n. vajaa 3200 nykydollaria). Vuonna 1935 itäisen Kanadan mestaruudesta pelattu pelireissu Prince Edward Islandille puolestaan kesti viisi päivää ja maksoi joukkueelle 500 dollaria (n. 9200 Kanadan nykydollaria). Vuoden 1933 mestaruuspeleihin Edmontoniin joukkue matkusti järjestäjän kustantamana junalla ja matka kesti kolme päivää.

"Tänään Galtin jäähallissa klo. 20.30. Preston vastaan Winnipeg, Kanadan mestaruudesta." – Alexandrine Gibb (The Toronto Daily Star, 10.4.1937)

Winnipegin vieraillessa Galtissa järjestetyissä mestaruuspeleissä vuonna 1937 lipputuloja kertyi arviolta 1670 dollaria (n. 29 000 nykydollaria). Näistä vajaa kolmannes eli 500 dollaria meni hallikuluihin (n. 8700 nykydollaria), 740 dollaria vierasjoukkueen kuluihin (n. vajaa 13 000 nykydollaria), DWAHA:n kuluja 40 dollaria (n. vajaa 700 nykydollaria), kutsuvieraslippuihin menneitä kuluja 34 dollaria (n. vajaa 600 nykydollaria) ja muita kuluja 31 dollaria (n. 540 nykydollaria). Jäljelle jääneet 325 dollaria (n. vajaa 5700 nykydollaria) jaettiin tasan kotijoukkueen, vierasjoukkueen ja DWAHA:n kesken. Tämä tarkoitti sitä, että mestaruuspeleistä jäi kotijoukkueelle käteen arviolta reilut 100 dollaria (n. runsas 1700 nykydollaria, joka on nykyeuroissa reilu 1100 euroa). Rikastumaan ei siis päässyt edes mestaruuspeleillä ja vaarana tietenkin oli, ettei edes kuluja saataisi katettua, mikäli paikalle ei saapuisi tuhatmäärin katsojia. Tämä selittää myös sen, miksi osa 1930-luvun mestaruuspeleistä peruttiin.

Lisäksi täytyy ottaa huomioon kaudessa kertyvät yleiset kulut, joita kertyi joukkueelle suunnilleen 75 Kanadan dollaria (hieman yli 1100 nykydollaria). Kuluja kattoivat pelaajat, valmennus ja joukkueenjohto, Herb Fach ja Marvin Dykeman, sekä pelaajien lähipiiri. Norma Jacquesin (o.s. Hipel) isän Norman Hipelin sanotaan maksaneen merkittävän osan joukkueen kuluista, jotta joukkue pääsi pelaamaan Kanadan mestaruudesta Charlottetown Islandersin kanssa Prince Edward Islandilla vuonna 1939.

Menestyksen ansiosta Rivulettes onnistui haalimaan itselleen paikallisen hotellin sponsorikseen, mikä puolestaan ärsytti kattojärjestö DWAHA:ta, joka vaali mielikuvaa pyyteettömästi ja uhrautuvasti lajia harrastavista amatööriurheilijoista. Osan kausista Preston Springs Rivulettes nimeä kantanut joukkue pelasi DWAHA:n alaisissa mestaruuspeleissä mm. softball paidoissaan, toisen LOHA:n alaisen joukkueen, Stratford Acesin, pelipaidoissa ja poikajoukkueen väärän kokoisissa pelipaidoissa. Kattojärjestön toiminta harmitti muuallakin, mutta pääasiassa Ontariossa.

– Bessborough Cupin sääntöjä tulee kunnioittaa ... sanotaan keisarillisessa käskyssä ... ukaasissa ... venäläisessä julistuksessa, purki Gibb tuntojaan DWAHA:n toiminnan byrokraattisuudesta (The Toronto Daily Star, 2.4.1937).

– DWAHA:n jäsenyystä ei ole mitään hyötyä sen jäsenille, ei varsinkaan Ontariolle, jatkoi Gibb tykistystään (The Toronto Daily Star, 2.4.1937)

Nopeutta ja taitoa

Rivulettesin menestys johtui useasta asiasta. Ehkä yksinkertaisin selitys menestykselle oli se, että joukkue oli kokonaisvaltaisesti kilpailijoitaan parempi. Pikkukaupungin joukkueessa oli taitoa ja nopeutta. Putki kulki, syötöt napsahtivat lapaan ja verkko heilui, vuodesta toiseen.

– Preston oli vikkelämpi joukkueista, nopea kiekottomana ja varma kiekollisena, kuvaili Gibb joukkuetta (The Toronto Daily Star, 4.4.1939).

Oikealla laidalla viilettänyt Hilda Ranscombe oli joukkueensa ja koko sarjan paras pelaaja. Ranscombe oli erinomainen luistelija ja mailankäsittelijä. Parhaimmillaan hän ratkoi pelejä, luistellen päästä päähän, vastustajien toimiessa hänen pujottelukeppeinään.

– Hilda Ranscombe pystyy yllättäen muuttamaan suuntaansa erittäin pienessä tilassa ja on jatkuva uhka maalin läheisyydessä, kirjoitti Gibb hänestä (The Toronto Daily Star, 18.4.1938).

– Hän haki kiekon oman maalin takaa ja luisteli maalintekoon vastustajien yrittäessä taklata häntä epätoivoisesti, kuvaili toimittajaksi siirtynyt entinen pelaaja Bobbie Rosenfeld Ranscomben suoritusta runkosarjassa kaudella 1939–40 (The Globe and Mail, 16.1.1940).

Ranscombea vastaan pelanneet kehuivat häntä vuolaasti ja myös miehet tunnustivat hänen erinomaisuutensa.

– Hilda oli yhtä hyvä kuin kuka tahansa poika ja parempi kuin monet heistä, minä mukaan lukien. Kun teimme joukkueita, hänet valittiin aina ensimmäisenä, totesi ulkopelejä Ranscomben siskosten kanssa nuorena pelannut NHL-pelaaja Carl Liscombe naisesta (Hockey Hall of Fame).

Preston Rivulettes joukkuekuvassa 1930-luvulla. Hilda Ranscombe keskirivissä oikealla. (Kuvaa käytetty Cambridgen kaupunkin arkiston luvalla / Courtesy of the City of Cambridge Archives Photograph Collection)

Ranscombea onkin verrattu myöhempien sukupolvien tähtipelaajiin.

– Hänestä on puhuttu naisten jääkiekon Bobby Orrina ja Wayne Gretzkynä, totesi Preston Rivulettesin tarinaan perehtynyt professori Carly Adams joukkuetta kunnioittavan muistolaatan esittelytilaisuudessa (Rogers TV / Historic Sites and Monuments Board of Canada / Parks of Canada, 22.12.2017).

Aikalaiskuvaukset hänen taidoistaan ovat ylistäviä, joskin on syytä ottaa huomioon, että ajalla on tapana kullata muistot. Varsinkin joukkuetoverien kuvauksiin on syytä suhtautua varauksella.

– Sanoisin, että Hilda pelasi koko pelin ajan yhtä hyvin kuin Wayne Gretzky, muisteli Ranscomben joukkuetoveri Ruth Collins (o.s. Dargel) häntä haastattelussa (Hockey Hall of Fame, 28.3.2014).

– Ruthilla [Collins] oli tapana soittaa minulle varsinkin hänen katsoessaan televisiosta Hailey Wickenheiseria pelaamassa. Hän tapasi sanoa minulle, että Hilda Ranscombe oli Wickenheiseria huomattavasti parempi pelaaja ja hän olisi voittanut Wickenheiserin luistelukilpailussa koska tahansa, totesi Adams hymynkare kasvoillaan (Rogers TV / Historic Sites and Monuments Board of Canada / Parks of Canada, 22.12.2017).

"Laituri veivaili Islandersin viisikon läpi, kiisi kohti maalia, hämäsi maalivahdin väärälle puolelle maalia ja nosti kiekon kylmän rauhallisesti tyhjään maaliin." – The Charlottetown Guardianin urheilutoimitus (10.4.1939)

Valokeila sopi Ranscombelle, mutta diivana häntä ei pidetty. Hän olikin joukkueensa kapteeni läpi 1930-luvun.

– Ei häntä voi kehua liikaa. Hän pystyi selvittämään tiensä vastustajan kenttäpäätyyn vaivatta. Hän kuitenkin teki kaikkensa muiden eteen. Hän ei ollut ahne kiekon kanssa, vaan jakoi kiekkoa myös muille ja antoi myös muiden olla valokeilassa, kuvaili Collins Ranscomben pelitapaa ja asennetta suhteessa joukkuetovereihinsa (Hockey Hall of Fame, 28.3.2014).

Myös tolppien välissä riitti taitoa. Rivulettesin maalivahtina pelasi Hilda Ranscomben sisko Nellie Ranscombe.

– Islanders hyökkäsi toistuvasti Prestonin kenttäpäätyyn koko viisikon voimin, mutta he eivät onnistuneet maalinteossa Ranscomben venyessä sensaatiomaisiin torjuntoihin kerta toisensa jälkeen, kuvaili The Charlottetown Guardianin (10.4.1939) urheilutoimitus maalivahtia.

– Hän oli niin hyvä tolppien välissä, että hänen sanottiin pystyvän maalivahdin hommiin jopa nojatuolissa istuen, mainitsi James Ranscombe tädistään (The Globe and Mail, 17.9.1988).

Maalivahdin erinomaiset otteet selittyvät kuitenkin osin hyvällä viisikkopelillä.

– Nellie ei joutunut torjumaan paljon peleissä. Vastustaja laukoi häntä kohti ehkä 10 tai 15 kertaa yhden ottelun aikana. Se oli helppoa hommaa hänelle, totesi Collins maalivahdistaan (Hockey Hall of Fame, 28.3.2014).

Kovuutta ja tukkanuottasia

Vaikka Prestonin joukkue ei kaiketi ollut kovin kookas, löytyi sen pelaajilta myös tarpeen tulleen kovuutta. Rivulettesin pelityyli oli enemmän taitoon ja nopeuteen pohjautuvaa, mutta pelaajat eivät aristelleet jäällä.

– Ei meitä voinut kuvailla likaisiksi pelaajiksi, totesi Ranscombe CBC:n haastattelussa (16.1.1998).

Taklaaminen oli joukkueelle yksi osa-alue muiden joukossa, mutta kaikkia vastustajia kovuus ei miellyttänyt.

– Isokokoinen Marm Schmuck luisteli kovaa vauhtia kohti Mary "Mickey" Walkeria. Katsomossa ollut Schmuckin veli Reg huusi siskolleen, kehoittaen häntä taklaamaan. Schmuck teki työtä käskettyä, jonka seurauksena molemmat päätyivät jään pintaan. Ennen kaatumista Schmuckin maila osui Walkeria kasvoihin, jättäen tälle kaksi mustaa silmää ja poikki nenän kulkevan arven. Walkerin mielestä tämä ei ollut vahinko, koosti toimittaja Ron Csillag Gravenhurst Muskokasia edustaneen Walkerin kokemuksia (The Globe and Mail, 31.3.2008).

Näissä tapauksissa on kuitenkin hyvä pitää mielessään, että vastustajien näkemyksissä saattaa esiintyä katkeruutta, Rivulettesilla kun oli tapana voittaa ottelunsa. Walkerin näkemystä saattaa värittää se, että hänen edustamat joukkueet, Bracebridge ja Gravenhurst, hävisivät provinssin mestaruudet Rivulettesille perättäisinä vuosina. Preston oli toki tarvittaessa kovaotteinen joukkue ja jos vastustaja halusi hanskata, niin sitten hanskattiin.

– Jos he haluavat tapella, olen kyllä valmis siihen, kuvaili Ranscomben joukkuetoveri Gladys Pitcher (o.s. Hawkins) omaa suhtautumistaan asiaan CBC:n haastattelussa (16.1.1998).

Tunteet kuumenivat varsinkin tiukoissa mestaruuspeleissä. Rivulettesin vuonna 1935 pelaamat itäisen Kanadan mestaruusottelut Montreal Maroonsia vastaan olivat poikkeuksellisen rajuja.

– Tönimistä, laitataklauksia ja kahakoita nähtiin läpi ottelun, kaikissa kolmessa erässä. Ei oltu kaukana siitä, että pelaajat olisivat olleet toistensa hiuksissa kiinni, kuvaili Gibb Preston Rivulettesin ja Montreal Maroonsin välistä itäisen Kanadan mestaruudesta pelattua toista välieräottelua (The Toronto Daily Star, 4.3.1935)

Tunteet kuumenivat myös vuoden 1939 Kanadan mestaruusotteluissa Charlottetown Islandersia vastaan. Kahden pelaajan välinen läpi ottelun jatkunut nokittelu johti isompaan välienselvittelyyn.

– Kaikki jäällä olleet, maalivahdit mukaan lukien, heittivät hanskansa ja mailansa jäähän ja kävivät vastapuolen kimppuun, kirjoitti Rosenfeld kolmannen erän tapahtumista (The Globe and Mail, 9.4.1939)

"Helen Ransom ja Marm Schmuck pudottivat mailansa keskialueella ja takoivat toinen toisiaan hyvän aikaa ennen kuin heidät saatiin eroteltua ja ohjattua kärsimään isoa rangaistusta." – The Toronto Daily Starin urheilutoimitus (26.3.1935)

Vain vuoden 1935 Kanadan mestaruusotteluissa pelattiin vielä kovempaa. Tällä kertaa nyrkit heiluivat sekä jäällä että katsomossa.

– Armoa ei pyydetty eikä annettu joukkueiden kuitatessa taklaukset taklauksilla, huitaisut huitaisuilla ja lyönnit lyönneillä, kirjoitti The Toronto Daily Starin (26.3.1935) urheilutoimitus Prestonin ja Winnipegin välisestä mestaruusottelusta.

– Tunteet kuumenivat, mailat ja nyrkit heiluivat holtittomasti pelaajien menettäessä malttinsa. Ottelussa jaetut 17 rangaistusta, joista kaksi isoja, eivät edes kerro koko kuvaa siitä kuinka kovaotteinen ottelu oli kyseessä. Jäällä ja sen ulkopuolella tapeltiin, yli-innokkaiden katsojien hulinoidessa eri puolella hallia, kuvaili The Toronto Daily Starin (26.3.1935) urheilutoimitus tapahtumia.

Jälkimmäinen vuoden 1935 mestaruusotteluista oli rauhallisempi, joskin vain siitä syystä, että tappeluilta vältyttiin tuomareiden ehtiessä erottelemaan riitapukarit. Tällä kertaa tuomarit jakoivat vain 14 rangaistusta.

– Ottelu oli edellisen pelin tapaan tulikuuma. Pelaajien mailat kävivät korkealla, he löivät mailan päällä, kamppasivat ja taklasivat vastustajia laitaan. Muutaman kerran ei oltu kaukana tappelusta. Pelaajat tuijottivat toisiaan vihaisina. Tuomarit kuitenkin estivät tappelut, kertasi The Globen (28.3.1935) urheilutoimitus ottelun tapahtumia.

Otteluiden jälkeen pelaajat olivat kuitenkin hyvissä väleissä, kuten vuoden 1938 itäisen Kanadan mestaruusotteluiden jälkeen. Preston Rivulettesin ja Charlottetown Islandersin välienselvittelyt eivät jatkuneet eikä katkeruutta ollut havaittavissa, vaikka jälkimmäisessä kahdesta ottelusta nähtiinkin minuutteja kestänyt joukkotappelu.

– Tuomarin puhallettua pilliin viimeisen kerran, molemmat joukkueet kohtasivat keskialueella kätelläkseen vastustajaa. Islanders osoitti suosiotaan otteluparin voittajille, todettiin The Charlottetown Guardianin urheilusivuilla (9.4.1938).

Menestyksen salaisuus

Prestonin pelin kaikki osa-alueet olivat kunnossa. Joukkueen yksilöt olivat poikkeuksellisen hyviä, ainakin parempia kuin muilla joukkueilla, ja he pystyivät nostamaan joukkueensa tarvittaessa tasoihin tai jopa niukkaan voittoon.

– Olimme kerran maalin johdossa heitä vastaan. Se oli taivaallista. Emme kuitenkaan voittaneet heitä, koskaan, kuvaili Stratford Acesia edustanut Mary McGuire antamassaan haastattelussa (The Record, 10.6.1999).

Pelkkä yksilötaito ei kuitenkaan selitä joukkueen menestystä kaudesta toiseen. Huippupelaajien piti kuitenkin olla välillä penkillä tai katsella peliä jäähyaition puolelta. Joukkueessa riitti myös vaihtuvuutta, sillä ainoastaan hyökkääkät Hilda Ranscombe, Marm Schmuck ja Gladys Pitcher, sekä puolustaja Helen Sault ja maalivahti Nellie Ranscombe pelasivat joukkueessa kaikkina kausina. Keskeisin asia menestyksen taustalla olikin siis luja joukkuehenki.

– Meillä ei ollut tunnettuja pelaajia. Pelasimme joukkueena. Meidän paras maalintekijä oli koko joukkue, totesi joukkueensa kapteenina toiminut Hilda Ranscombe antamassaan haastattelussa (The Cambridge Times, 2.1.1991).

Työtä tehtiin koko joukkueen eteen, ei oman menestymisen eteen.

– En ollut ahne kiekon kanssa. Menin kulmiin kuten muutkin. Monet nykypelaajat jättävät sen muiden tehtäväksi. Ne joiden pitäisi mennä sinne eivät mene sinne ja ne joiden ei pitäisi mennä sinne menevät sinne. Ei siellä näe keskushyökkääjiä heidän apunaan, huomautti keskushyökkääjänä aikanaan pelannut Collins omasta ja joukkueensa asenteesta työtekoon (Hockey Hall of Fame, 28.3.2014).

"Preston oli kokeneempi, taitavampi ja nopeampi kuin vastustajansa, joka yritti pärjätä yksilötaidolla hallitsevan mestarin joukkuepeliä vastaan." – Bobbie Rosenfeld (The Globe and Mail, 24.1.1939)

Hyvää joukkuehenkeen kuului myös hurtti huumori.

Schmuckin siskokset, Helen ja Marm, ja Helen Sault olivat velmuja. Heidän kanssa sai koko ajan olla valppaana, totesi Collins muista pitkään Rivulettesissa pelanneista pelaajista (Hockey Hall of Fame, 28.3.2014).

Rivulettes ei ollut täysin ylivoimainen joukkue eikä se voittanut kaikkia pelejään runsasmaalisesti. Joukkueen ensimmäinen mestaruus Ontarion korkeimmalla tasolla ratkesi niukasti 1–0. Vastustajan maalivahti epäonnekseen pomputti Marm Schmuckin laukauksen maaliviivan yli ensimmäisessä erässä. Loppuajan ottelusta joukkue sinnitteli päälle painanutta Toronton joukkuetta vastaan, hoitaen jäähyn toisensa perään. Myös muutama mestaruusottelu päättyi tasapeliin. Vastusta siis riitti, ainakin Ontarion ulkopuolelta. Rivulettesin pelaajat antoivatkin tunnustusta myös vastustajilleen.

– Heillä oli hyvä joukkue. Jossain mielessä olimme myös onnekkaita, kuten muutkin, sellaista sattuu. En sanoisi, että pystyimme dominoimaan heitä, vaikka voitimmekin monta peliä. He olivat fiksuja ja yhtä lailla hyviä kuin me, totesi Collins vuoden 1938 mestaruusotteluissa vastaan asettuneesta Winnipegin joukkueesta (Hockey Hall of Fame, 28.3.2014).

Tarun loppu ja menestyksen kääntöpuoli

Preston Rivulettesin menestys oli ennennäkemätöntä, jonka ansioista pikkukaupungin joukkueen peleissä kävi parhaimmillaan tuhansia ihmisiä ja merkittävät sanomalehdet seurasivat heidän edesottamuksiaan vuosikymmenen ajan. Tämä olisi kova saavutus nykyaikana. Se oli kuitenkin vielä kovempi saavutus 1930-luvulla, koska naisten asema oli tuolloin nykyistä huomattavasti huonompi. Tämän lisäksi pelaajat sinnittelivät läpi raskaan lama-ajan. Menestyksen ei voi sanoa nousseen pelaajien päähän, mutta yhden joukkueen vuosikymmenen kestäneellä voittokululla oli hintansa, sillä se tapahtui vääjäämättä muiden kustannuksella.

"Olemme uskotelleet itsellemme, että Preston on voittamaton ja muiden joukkueiden on tyytyminen siihen." – Bobbie Rosenfeld (The Globe and Mail, 6.4.1939)

Sanomalehtilähteet:

Edmonton Journal (1933), The Cambridge Times (1991), The Charlottetown Guardian (1938–1939), The Gazette (1935), The Globe (1922–1936), The Globe and Mail (1936–1940, 1988, 2008), The Ottawa Citizen (1975), The Record (1997, 1999), The Standard (2004) ja The Toronto Daily Star (1922–1940).

Muut lähteet:

Adams, Carly (2007). Change and grassroots movement: reconceptualising women's hockey governance in Canada. International Journal of Sport Management and Marketing, 2 (4), 344–361.

Adams, Carly, (2008). "Queens of the Ice Lanes": The Preston Rivulettes and Women's Hockey in Canada, 1931–1940. Sports History Review, 39, sivut 1–29.

Adams, Carly (2009). Organizing Hockey for Women: The Ladies Ontario Hockey Association and the Fight for Legitimacy, 1922–1940. Teoksessa, Wong, John Chi-Kit (toim.), Coast to Coast: Hockey in Canada to the Second World War, sivut 132–159. University of Toronto Press.

Adams, Carly (2014). Troubling Bodies: "The Canadian Girl," the Ice Rink, and the Banff Winter Carnival. Journal of Canadian Studies, 48 (3), sivut 200–223.

Adams, Carly (2016). It's just girls' hockey': Troubling progress narratives in girls' and women's sport. International Review for the Sociology of Sport, 53 (2), sivut 152–172.

CBC (1998). She shoots, she scores.

Hicks, Jeff (2017). Preston Rivulettes honoured for their historic hockey exploits. Waterloo Region Record.

Hockey Hall of Fame. Spotlight: Preston Rivulettes - 1930's – Turning Point.

Hockey Hall of Fame (2014). Interview with Ruth (Dargel) Collins.

Howard, Tom (toim.) (1921). Official Ice Hockey Guide and Winter Sports Almanac: Official Rules for Ice Hockey, Speed Skating, Figure Skating, Curling. American Sports Publishing Co.

Metcalfe, Alan (1992). A Case Study of the Ontario Hockey Association, 1890–1936. Journal of Sport History, 19 (1), sivut 5–25.

Rogers TV (2018). The Preston Rivulettes - An Unbeatable History.

Statistics Canada (1932). Canada Year Book 1932 [Kanadan tilastollinen vuosikirja 1932].

Mielenkiinto Ontariossa hiipui tultaessa kohti 1940-lukua, osin laman ja toisen maailmansodan takia, mutta myös sen takia, että yksi joukkue voitti kaikki pelinsä. Vaikka Rivulettes ei ollutkaan niin ylivoimainen joukkue kuin mitä mestaruuksista ja lehdistön suitsutuksesta saattoi päätellä, yhä useampi katsoja jätti menemättä hallille, koska otteluiden lopputulokset vaikuttivat etukäteen selviltä. Vielä ongelmallisempaa oli se, että yhden joukkueen saavutukset hankaloittivat sarjatoiminnan kehittymistä. Joukkueet ympäri Ontariota katsoivat parhaaksi olla osallistumatta sarjaan, jossa ei ollut mahdollista menestyä. Tämän voi osin kuitata kateutena pientä paikkakuntaa kohtaan, mutta Rivulettesin menestys oli muille kuitenkin oikea ongelma.

– Korkeimman tason jakaminen kahtia A- ja B-tasoihin on yksi puheenaiheista. Tämä johtuu siitä, että mörkö nimeltä Preston Rivulettes saa kylmät väreet kulkemaan muutoin pelaamaan halukkaiden joukkueiden selkäpiitä, totesi Rosenfeld tilanteesta (The Globe and Mail, 3.11.1938)

– Joukkueet päättivät järjestää omia pelejä toisia samantasoisia joukkueita vastaan, sen sijaan, että pelaisivat provinssin mestaruussarjassa, jonka tulisi kuitenkin voittamaan Rivulettes, tiivisti puolestaan Adams asian artikkelissaan.

Rivulettesin tarina on pitkälti unohtunut, mutta se on hyvä todiste siitä, miten naisten jääkiekko voi olla kiinnostavaa. Siitä käy myös ilmi, että naiset pystyvät pelaamaan sitä samoilla säännöillä kuin miehet. Nykytilanteen kannalta yksi suurimmista haasteista naisten jääkiekossa kenties lieneekin sarjatoiminnan kehittämisessä niin, etteivät yksittäiset joukkueet voita mestaruuksia kaudesta toiseen, oli sarja- tai turnaustaso mikä tahansa. Miksi pelata mitään sarjaa, jos kauden lopuksi yksi kaikkien tiedossa oleva joukkue voittaa mestaruuden? Miksi pelata mitään alueellista tai kansallista sarjaa, jos se on vain yhden joukkueen lämmittelyä joillekin merkittävämmille peleille? Miksi pelata mitään sarjoja, jos ne on vain tarkoitus pelata alta pois ennen mestaruuksien mestaruutta?

» Lähetä palautetta toimitukselle