Juuso Kokkosen analyysi: Jukka Jalonen näytti MM-kullallaan valmentamisen arvon, vaikka kukaan meistä muista ei uskonut Leijoniin

MAAJOUKKUE / Artikkeli

MM-kulta, johon sinä et uskonut

Yksi maailman parhaista jääkiekkovalmentajista Jukka Jalonen näytti toisella maailmanmestaruudellaan Leijonineen suomalaisille, millainen arvo valmentamisella on joukkuepeleissä. Suomen uskomaton MM-kulta on ikimuistoinen osa lajihistoriaa.

Teksti: Juuso Kokkonen, Kuvat: Riku Laukkanen, Juuso Pellava, Arno Hämäläinen

Tori.

Sinnehän on päästävä, kun leijonapaitainen, sinivalkoisia värejä kantava jääkiekkomaajoukkueemme tekee uroteon ja voittaa harvakseltaan jääkiekossa kultaa maailmanmestaruuskisoissa, jotka järjestetään joka kevät.

Finaalipeli oli päättynyt tunti, pari sitten. Torilla oli tungosta. Ihmismassan määrä oli suomalaisella mittapuulla kerrassaan hämmentävän suuri. Lämpöasteita oli yhdeksän, taivaalta tihkusi vettä. Kello puoli yksi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Aamulla olisi edessä mukamas työpäivä.

Mikään, ei mikään, muu kuin miesten jääkiekon maailmanmestaruus olisi saanut jöröjä suomalaisia liikkeelle tuhansittain maanantaiyötä. Ei edes ilmaiset ämpärit.

Ihmiset huusivat, pomppivat, itkivät, nauroivat ja tietysti perinteitä noudattaen uivat suihkulähteissä. Tuntemattomat huusivat kaduilla toisilleen "Löikö mörkö sisään" ja heittivät ylävitosia. Poppi soi, autot tööttäilivät kilometrien jonossa. Jono oli kohti toria. Käynnissä oli karnevaali.

Jääkiekon merkitys suomalaisille on hämmentävä. Tai tarkemmin vielä: jääkiekon miesten maailmanmestaruuskisoilla ja niiden voittamisella on aivan jättimäinen merkitys suomalaisille. 

Tällaista lähes koko kansaa yhdistävää tekijää kuin Leijonat ei toista tästä yhteiskunnasta löydy. Se voima, jonka Leijonat saa keväisin liikkeelle, on käsittämätön.

Paljon Suomessa kritisoidaan sitä, että MM-kisat järjestetään vuosittain, eivätkä ne huippupelaajia aina kiinnosta. Suomalaiselle kiekkoyleisölle se olisi kuitenkin katastrofi, mikäli näitä karkeloita ei olisi joka kevät. MM-kisat ovat Suomessa traditio, kansanperinne ja jopa instituutio. Kisat ovat karnevaali vihertävässä keväässä, ja niillä on vankkumaton asema suomalaisten vuosikalenterissa.

Mutta torijuhlat ovat aina seuraus. Seuraus ammatillisella urheiluosaamisella hankitusta paremmuudesta. Tänä vuonna tuo peräti korostui. Suomen historian kolmas maailmanmestaruus oli poikkeuksellisen professionaalisti johdetun projektin looginen ja ansaittu palkinto.

“Suomalaiselle kiekkoyleisölle se olisi kuitenkin katastrofi, mikäli näitä karkeloita ei joka kevät olisi.”

Suomalaisessa jääkiekossa on tapahtunut paljon sen jälkeen, kun vuonna 2009 lajin suomalainen älymystö kokoontui yhteen Vierumäelle puimaan Suomi-kiekon tilaa. NHL:ään varattujen pelaajien määrä ja erityisesti huippupelaajien määrä oli saatava kasvuun.

Vierumäen kiekkopohdintojen seurauksena Suomessa päätettiin esimerkiksi satsata yksilövalmennukseen palkkaamalla liiton alueille taitovalmentajia. Tavoite oli kehittää yksilöiden osaamista.

Se toi tulosta. Vuodesta 2012 alkaen suomalaisia pelaajia on varattu NHL:ään ensimmäisellä kierroksella peräti 18, ja siihen päälle tietysti liuta alempien kierrosten varauksia. Suomi on rynnännyt valtavalla volyymilla NHL-kaukaloihin ja pistepörssien kärkipäähän nuorten pelaajien myötä.

On taitoa, nopeutta, juonikkuutta. On Aleksander Barkovia, Mikko Rantasta, Sebastian Ahoa, Rasmus Ristolaista. Listaa voisi jatkaa melko pitkästi.

Ei kuitenkaan niin pitkästi, että se juurikaan yltäisi tämän vuoden MM-kisajoukkueeseen. 18 ykköskierroksen varauksesta Leijonilla oli kisoissa mukana yksi pelaaja, Henri Jokiharju. Hän ja Juho Lammikko olivat Leijonien ainoat NHL-vahvistukset.

Niinpä tilanne on paradoksaalinen ja ristiriitainen. Juuri, kun Suomi on saanut nostettua nuorten pelaajien kokonaisvaltaista tasoa sekä NHL-varausten ja -huippuyksilöiden määrää, Suomi voittaa MM-kultaa Euroopan sarjoissa pelaavilla pelaajilla, vieläpä täysin duunarijoukkueella puolustaen ja taistellen.

MM-kulta ja Suomen joukkueen tarina olivat valtaisa vastaisku yksilökeskeisyydelle ja NHL:stä kantautuneelle tähtikultille. Jääkiekko on, kuten mikä tahansa joukkuepallopeli: joukkue- ja yhteistyöpeli.

Voiton eteen yksilön on aina nöyrryttävä kollektiiville.

Valmennus ansaitsi pelaajien luottamuksen

Leijonien penkin takana on nyt kahdeksan vuoden tauon jälkeen Jukka Jalonen, joka jo vuonna 2011 johdatti joukkueensa MM-kultaan ja kansan uimaan alasti suihkulähteisiin.

Tällä kaudella Jalosen haaste oli ehdottomasti suurempi kuin kahdeksan vuotta sitten. Käsissä oli joukkue, jossa ei ollut NHL:n tähtikaartia, ei oikeastaan edes KHL:n. Mitään mahdollisuuksia ei pitänyt olla. Jalonen teki radikaalin ratkaisun. Luotti "Liiga-Leijoniinsa" kuin kallioon. Ei haikailtu miljoonamiesten perään. Luotettiin omaan juttuun.

Siinä Jalonen söi omat puheensa.

Vielä syksyllä hän totesi totesi Jatkoajan haastattelussa, että menestyminen MM-kisoissa lähes vaatii, että Suomi saa kärkipelaajiaan mukaan NHL:stä.

– Turha haihatella mitään muuta, Jalonen tuhahti.

– Joukkue, joka havittelee kultaa, ei voi olla pääsääntöisesti Euroopassa pelaavista pelaajista koottu lähtökohtaisesti. Kaikki on aina mahdollista, mutta on paremmat eväät menestyä, jos meidän kärkipelaajia NHL:stä on mukana, hän sanoi.

Jalonen päätti kevään mittaan syödä sanansa, laittaa joukkueen lukkoon ja luottaa "Liiga-Leijoniinsa" kuin kallioon. Päätökseen vaikutti olennaisesti se, että edes teoriassa saatavilla ei ollut kuin kourallinen NHL-pelureita. Terävin kärki oli vielä joko NHL:n pudotuspeleissä, loukkaantuneena, vailla sopimusta tai ei halunnut tulla MM-kisoihin. Edes KHL:stä ei ollut tulossa merkittävästi vahvistuksia.

Tässä tilanteessa Jalonen näki mahdollisuuden: joukkue voisi saada merkittävää etua siitä, että joukkueen runko oli ollut kasassa jo neljä viikkoa. Ja niin Jalonen myös päätti toimia, sillä muutoksia ei enää paljon tehty kisoihin. Kaikki kisapassit leimattiin saman tien, myös koko maalivahtikolmikon. Ketään ei odotettu, eikä kenenkään perään haikailtu, kuten monesti aiemmin.

"Jos nyt Carolina tippuu, saadaanko Teuvo ja Sepe kisoihin?" Tällaiselle spekulaatiolle näytettiin punaista valoa. Kun kaikkien passit leimattiin saman tien, joukkueeseen ei syntynyt tilannetta, jossa muutama pelaaja kyttäilisi paikkaansa odottaen, tuleeko joku nimimies jostain. Ei tarvinnut pelaajien spekuloida, johtoryhmän tiedustella NHL-tähtiä eikä median rummuttaa ympärillä mahdollisista vahvistuksista.

Fokus oli kaikilla heti alussa sataprosenttisesti käsillä olleessa joukkueessa.

Lisäksi poikkeuksellista oli, että kaikkien kenttäpelaajien ohella kaikki kolme maalivahtia saivat kisoissa vastuuta. Koko joukkue osallistettiin kaikki pelaa -hengessä.

Nämä olivat isoja luottamuslauseita valmennukselta pelaajille. Valmennus sai pelaajistolta täyden luoton, kun valmennus osoitti luottavansa juuri siihen käsillä olevaan ryhmään. Näin pelaajien oli helppoa luottaa toinen toisiinsa. 

Näin samalla Jalonen söi omat puheet siitä, että Suomi tarvitsee NHL:n parhaimmistoaan MM-kisoihin. Suomi lähti 18 ensikertalaisen joukkueella kisoihin pelaamaan mestaruudesta, kuten kuuluukin. Asetelma oli joukkueelle helppo, sillä kukaan ei odottanut mitään.

“Kun kaikkien passit leimattiin saman tien, joukkueeseen ei syntynyt tilannetta, jossa muutama pelaaja kyttäilisi paikkaansa odottaen, tuleeko joku nimimies jostain.”

Jalonen haisteli tuulia

Eihän näin nimetöntä Leijonien joukkuetta ollut nähty vuosikausiin. Suomen nimellinen ykkössentteri oli turnauksen alussa Arttu Ilomäki.

Ykkösmaalivahtina oli Kevin Lankinen, joka pelasi NHL:n farmia ja vielä senkin farmia kuluneella kaudella – yhteensäkin maltillisen määrän otteluja. Pelimerkit eivät olleet yksinään häikäiseviä, mutta kun ne laittoi yhteen, syntyi kultaa.

Ensin tarvittiin kuitenkin Jukka Jalosen, Mikko Mannerin ja Antti Pennasen kultaista kosketusta. Penkin takana oli kiistatta Suomen paras valmentajakolmikko. Meidän pelin he tunsivat kuin omat taskunsa, ja jokaisella heistä oli siitä omat painotuksensa, Mannerilla radikaalein.

Kolmikon pelillisistä näkemyksistä kerättiin parhaat päältä, ja näin syntyi sensaatiomainen Leijonien pelitapa. Se oli sopivasti fiksattua Meidän peliä, jossa oli vanhaa ja uutta mukavassa suhteessa.

Siinä oli ensinnäkin sopivasti perinteistä suomalaista uhrautuvaa puolustuslätkää ja taisteluilmettä yhdistettynä Jukka Jalosen versioon Meidän pelistä eli Total hockeyyn. Se perustuu pelin rytmeihin ja tilanteen tunnistamiseen sekä siihen, että pelataan niin kuin peli pyytää. Oman sapluunan on oltava niin vahva, että joukkueen ei tarvitse pyöritellä pelitapaansa vastustajan mukaan. Sen sijaan vastustajan on nöyrryttävä Leijonien kollektiivin edessä.

"Pelaajien tehtävä oli tunnistaa kentällä, millä rytmillä kulloinkin pelataan."

Se on Jalosen perussapluuna, johon hän uskoo ja luottaa viimeiseen asti.

Meidän pelin periaatteiden mukaan Leijonat pyrki hyökätessä ensin maalintekoon, toisena tilan voittamiseen, kolmantena tilan tekemiseen ja viimeisenä puolustusvalmiuteen. Puolustaessa rimpsu menee seuraavasti: maalinesto, kiekonriisto, vastustajan tilan voittamisen esto (keskustan tukkiminen), hyökkäysvalmius.

Noiden prioriteettien mukaan Leijonat pelasi tilanteita tunnistaen ja niihin reagoiden. Valmennus ei painottanut mitään yksittäisiä pelitilannevalintoja erityisillä ottelusuunnitelmilla, vaan pelaajien tehtävä oli tunnistaa kentällä, millä rytmillä kulloinkin pelataan.

Jos välimatkat olivat puolustaessa pitkät, eikä prässääminen juuri kyseisessä tilanteessa näyttänyt järkevältä ratkaisulta, Leijonat vetäytyi trapiin. Jos taas vastustaja oli omalla alueellaan kiekon kanssa vailla syöttösuuntia huonossa peliasennossa, häneen iskettiin kiinni.

Jos kiekollisena peli pyysi poikittaissyöttöä tai viivelähtöä, Suomi sen myös pelasi. Jos taas oli väylää edetä, Suomi hyökkäsi terävästi pystyyn. 

Perinteinen Jalosen pelitapa on nojannut melko tiukkaan kolmen kaistan rakenteeseen, tiiviiseen viisikkoon ja konservatiiviseen puolustajien pelaamiseen. Manner ja Pennanen toivat näihin kuitenkin omat mausteensa. Laajennetuin hyökkäysvastuin varustettu puolustajien pelaaminen on melko tuttua kauraa ollut Mannerin Kärpissä, samoin repivä hyökkääjä. Näitä molempia Leijonat käytti sopivasti niin, että ne toivat peliin tarvittavaa lisävariaatioita, mutta toisaalta pelissä säilyi rakenne ja toisteisuus. Puolustajat eivät saaneet lupaa esimerkiksi kuskata kiekkoa mielin määrin omalta alueelta, vaan pyrkimys oli edetä ensisijaisesti syöttämällä, mutta kun peli antoi mahdollisuuden, puolustaja saattoi vauhtieron turvin viedä kiekon itse hyökkäysalueelle.

Jalonen kokeneena valmentajana ymmärtää sen, että enää ei voi runnoa tismalleen samalla kaavalla kuin hänen edellisen A-maajoukkuepestinsä aikaan. On pystyttävä haistelemaan kehityksen tuulia, mutta samalla pitämään kiinni siitä, minkä parhaiten osaa.

Pennasen ansioksi voidaan laskea Suomen hyökkäysalueen hyökkäyspelaaminen ja toisaalta toisen erän taktiset nyanssit. Pennasen HPK on tullut tutuksi pitkistä hyökkäyksistään. Niihin Suomi pyrki MM-kisoissa.

Suomi rytmitti pitkiä hyökkäyksiään usein siniviivalaukausten kautta. Tarkoituksena oli laukauksella tiivistää vastustajan nippu. Laukaus yleensä vetää vastustajan kenttäpelaajia kohti keskustaa. Kakkoskiekkoihin mentiin hanakasti, ja kun ne voitettiin, peli lähti rullaamaan mainiosti hyökkäysalueella. Viisikko oli liikkeessä, vastaliikkeet toimivat ja puolustajat tukivat hanakasti.

Toisen erän pelaaminen on nykyjääkiekossa oma taiteenlajinsa. Ja Pennanen on siinä mestari.

Pitkän vaihtomatkan myötä peliä harvemmin enää kakkoserissä rytmitetään viivelähdöin. Sen sijaan olennaista on painopisteen pitäminen vastustajan päädyssä, vastustajan väsyttäminen ja hyökkäysalueella vaihtaminen.

Tämä vaatii erittäin terävää reagointia koko ajan koko viisikolta. On pystyttävä kääntämään peliä nopeasti sekä vaihtamaan äärimmäisen räväkästi ja huolellisesti. Puolustajien on oltava liikkeessä ja pidettävä ränni tukossa ajamalla siniviivalta aktiivisesti vastaan. Näitä Suomi toteutti turnauksen edetessä yhä paremmin.

Pennanen toi Leijoniin toisen erän pitkät, NHL-tyyliset syötöt. Hyökkääjät eivät välttämättä tulletkaan alhaalta hakemaan vauhtia, vaan etenkin vastustajan ollessa epäorganisoitu laitahyökkääjät saattoivat jäädä hyökkäyssiniviivan tuntumaan. Sinne puolustajat pelasivat pitkän syötön, ja hyökkäys vyöryi nopeasti takaisin vastustajan päätyyn.

Suuri riski on se, että peli menee väkisin puskemiseksi ja tilanteen tunnistaminen unohtuu. Sitä Suomella kävi turnauksessa melko harvoin.

“Kakkoskiekkoihin mentiin hanakasti, ja kun ne voitettiin, peli lähti rullaamaan mainiosti hyökkäysalueella.”

Jalonen palautti Suomen joukkuepelin ykkösmaaksi 

Monia pelillisiä elementtejä näkyi jo viime kaudella Leijonissa. Lauri Marjamäen valmentama Leijonat oli viime kaudella omanlaisensa tienraivaaja. Marjamäen pelitavassa oli ronskia puolustajien hyökkäyspeliä, repivää hyökkääjää, pitkää syöttöä ja niin edelleen. Marjamäen johdolla pyrittiin uudistamaan suomalaista pelitapaa rohkealla otteella.

Ongelma Marjamäellä oli se, että perussapluuna ei ollut kohdillaan. Yhdessä ottelussa Leijonat saattoi pakottaa peliään ylöspäin ja seuraavassa vetääkin liinat kiinni pelaten 15 viivelähtöä.

Uutta tuotiin kerralla ja paljon. Marjamäki haisteli vähän liikaakin tuulia. Samassa unohtui Suomi-kiekon peruasiat eli yhteen hiileen puhaltaminen.

Marjamäen Leijonat ajautui viime vuoden kisoissa tähtikulttihöpötykseen. Löyhä pelitapa salli pelaajille hieman liikaakin vapauksia. Puolustajat kuskailivat, eikä joukkueesta paistanut yhdessä tekemisen henkeä. Lähes 25 minuuttia peliä kohden pelanneet NHL-tähdet tekivät hirmutehoja alkulohkossa, mutta hyytyivät puolivälierässä.

Nyt on helppoa naurahtaa Marjamäelle, jonka alaisuudessa ei NHL-miesten tahdittama Leijonat päässyt edes mitalipeleihin viime vuonna. Marjamäki kuitenkin uudisti Leijonien pelaamista, ja samoja elementtejä oli myös tämän kauden Leijonissa. Hän teki tärkeää työtä tienraivaajana.

Marjamäki haukkasi ehkä liian ison palan kerrallaan. Jalonen uudisti pelitapaa maltillisemmin.

Ennen kaikkea Jalonen iski tylysti tähtikulttihöpötystä ja yksilökeskeisyyttä vyön alle ja muistutti siitä, mikä on suomalaisessa jääkiekkossa kaiken ydin: joukkue. Jalonen palautti Suomen yhtenäisen ja tiiviin joukkuepelaamisen mallimaaksi.

Jalonen juurrutti perussapluunansa, Total hockeyn, lisäsi siihen sopivasti hyväksi todettuja pelillisiä mausteita, möi pelitapansa pelaajille ja sitoutti joukkueensa pelaamaan yhdessä yhteisen tavoitteen eteen. Siinä se menestysresepti yksinkertaisuudessaan on.

“Ennen kaikkea Jalonen iski tylysti tähtikulttihöpötystä ja yksilökeskeisyyttä vyön alle ja muistutti siitä, mikä on suomalaisessa jääkiekkossa kaiken ydin: joukkue.”

Suomi kehitti pelaamistaan turnauksen aikana

MM-turnaushan kulki suomalaiselta Meidän pelin ja yhteistyön jääkiekkoon luottavalta joukkueelta melko tyypilliseen tapaan. Yhteispeli hioutui turnauksen aikana, ja oli kiistattomalla huipputasolla välierässä.

Koska alla oli pitkä leiritys, ja pelitapa oli jo selkärangassa, Suomi tuli korkealla intensiteetillä ja tunnetasolla turnauksen avausotteluunsa Kanadaa vastaan. Vastustaja vasta haki yhteispeliään, kun Leijonilla se oli korkealla tasolla.

Kanada-voiton merkitystä turnauksen alussa ei voi väheksyä. Se antoi Leijonille tärkeän kiihdytyksen ja uskon, että keltanokkajoukkue pystyy MM-tasolla kovia maita voittamaan, eikä siihen tarvita edes ihmettä.

"Ei lähdetty rallattelemaan, vaan pelaamaan yhä tiukasti oman pelitavan mukaan."

Tehtävää Leijonien valmennuksella riitti, jotta kovaan taistelu- ja kamppailuilmeeseen yhdistyisi fiksu kiekollinen pelaaminen. Se on yksi Meidän pelin haasteista, sillä jos tunne vie, kiekollisena on vaikea tehdä fiksuja siirtoja.

Alkulohkon Yhdysvallat-ottelu käänsi siinä mielessä kurssia, että Leijonat sai kiekolliseen pelaamiseensa järkeä, eikä enää edennyt yhtä paljon ylöspäin tilanteisiin, joissa vastustajalla oli merkittävä alueellinen etu.

Tanska-, Iso-Britannia- ja Ranska-ottelut olivat joukkueelle tärkeitä oman pelitavan hiomisen kannalta. Vaikka sieltä täältä tulikin huutelua tylsistä ja jopa heikoista esityksistä pikkumaita vastaan, taustalla oli valmennuksen suunnitelma. Näihin peleihin ei lähdetty rallattelemaan, vaan pelaamaan yhä tiukasti oman pelitavan mukaan, jotta ratkaisuotteluissa homma tulisi niin vahvasti selkäytimestä kuin vain voi.

Saksa-ottelu oli ainoa kokonaisuutena varsinaisesti heikko ottelu koko turnauksessa. Suomi ei ollut ollenkaan pelaamisensa ytimessä, vaan toinen jalka oli jo puolivälierissä. Se oli sinällään erikoista, sillä lohkovoitolla olisi puolivälierässä ollut tarjolla Sveitsi vastaan.

Mutta toisaalta valmennuksen tavoite oli valmistaa alkulohkossa Leijonia parhaalla mahdollisella tavalla kohti ratkaisupelejä. Kun jatkopaikka oli varma, pelitapa selkeä ja toisaalta vastustajalla ei ollut Suomelle väliä, tuli lohkon päätöspelissä ulospuhallus. Fokus oli tiedostamatta jo pudotuspeleissä.

Ruotsi-puolivälierä oli näytös. Se oli näytös siitä, kuinka länsinaapurin heikko, NHL-tähtiä pullisteleva kollektiivi romahti. Koneenlailla jauhanut Suomi laittoi lopulta Ruotsin polvilleen. Ruotsi väänsi täysin uuden pelisuunnitelman, jarrutuslätkän, johon Suomi luonnollisesti lopulta sopeutui.

Ottelu oli hämmentävä siksi, että Suomi voitti huippumaan, vaikka omiin meni neljä maalia. Lähtökohtaisesti joukkueen vahvuus ei ollut maalintekokilpailu vaan maalinestokilpailu.

Välierä Venäjää vastaan oli yksi Suomi-kiekon historian näyttävimmistä esityksistä. Suomi tarvitsi täydellisen suorituksen yhtenäistä Venäjän NHL-tähtisikermää vastaan. Ja täydellisen ottelun Suomi pelasi. Venäjä ei romahtanut, eivätkä tähtipelaajat menettäneet hermokontrolliaan. Venäjä pelasi joukkueena hyvin.

Mutta Suomi oli täydellinen.

Täydellistä suoritusta on vaikeaa toistaa. Finaali alkoi Suomelta vaisusti. Joukkue petrasi kyllä, mutta oli kokonaisuutena askeleen perässä.

Tarvittiin uskoa, urhautumista, Kevin Lankista ja Mörön pitkää mailaa. Se voitto kaivettiin.

Juhlat alkoivat, torit täyttyivät. Seuraavat 24 tuntia olivat tasavallassa silkkaa härdelliä.

Loppukaneetti

Suomi voitti MM-kultaa. Mitä tästä opimme?

Opimme yhteistyön tärkeydestä. Tämä kevät oli muistutus Suomelle siitä, että vaikka NHL-tähtiä ponnistaa täältä kovaa tahtia, Suomen vahvuus on ja on aina ollut yhteistyöpelaaminen. Emme voi alistua tähtiloiston alle, vaikka tähtiä rapakon takana riittääkin. Joukkue, kollektiivi, pelitapa ja yhteistyö tulevat aina ensin. Suomen on pidettävä tiukasti kiinni siitä, että pysymme jääkiekkomaailman parhaana yhteistyön jääkiekon maana.

Tämän joukkueen yhteistyön tasosta ja tarinasta voi moni taho myös jääkiekon ulkopuolelta ammentaa oppia.

Opimme pelitavan ja taktiikkataulujen merkityksen. Karri Kivi tiivisti asian mainiosti CMoren studiossa ennen Suomen välieräpeliä.

– Ei pelaajat halua pelata mitään luomulätkää. Pakki haluaa, että hänellä on toinen pakki ja laituri apuna, ja hyökkääjät haluavat, että on kaveri vieressä.

Toimivassa pelitavassa kyse ei ole pelkästä taktisen edun hakemisesta, vaan sillä on hirvittävä vaikutus pelaajien henkiseen suorittamiseen. Pohja esimerkiksi taistelumentaliteetille, itseluottamukselle, itsensä ylittämiselle ja yhteishengelle luodaan pelitavan myötä.

Kaikki on helpompaa, kun jokainen pelaaja tietää roolinsa, tietää yhteispelin kuviot ja on sitoutunut tekemään hommaa yhdessä. 

Opimme pitkän leirityksen merkityksen MM-kisaprojektille. Neljän viikon leiritys on saanut kritiikkiäkin, mutta on kiistaton fakta, että se antoi Suomelle tänäkin vuonna ison edun suhteessa moneen muuhun joukkueeseen. 

Mielenkiintoista on nähdä, jatkuuko nyt nähty toimintatapa, jossa pitkään leirillä olleet pelaajat saattavat jyrätä useankin NHL-pelaajan yli kisoihin ja joitain NHL-pelaajia ei edes haluta mukaan. Ajaudutaanko takaisin NHL-miesten haikailemiseen? Vai löydetäänkö näiden kahden väliltä sopiva tasapaino?

Nyt kasattu joukkue oli ääriesimerkki. Näin vähän NHL-pelaajia ei Suomen MM-joukkueessa ole ollut koko 2000-luvulla, kun suhteutetaan kisoissa olleiden NHL-pelaajien määrä kaikkiin kyseisellä kaudella NHL:ssä pelanneisiin suomalaisiin.

Tämä Leijonien kevät on kaunis tarina. Se on tarina yhteistyöstä, joukkueen voimasta, periksiantamattomuudesta ja epäilijöille näyttämisestä.

Se on tarina siitä, kun pelaajat, jotka eivät olisi ikimaailmassa voineet kuvitella edes pääsevänsä MM-kisoihin, ovatkin yhtäkkiä kisakoneessa ja lopulta voittavat kultaa. Se, jos mikä, on kaunis tarina.

Kyllä sitä sietää juhlia.

» Lähetä palautetta toimitukselle