Hieno pelaaja, rikkinäinen ihminen – Hannes Hyvösen elämäkerta istuu suomalaisen urheilusankaruuden rähjäiselle jatkumolle

LIIGA, MAAJOUKKUE, Muut Sarjat / Artikkeli
"Häkissä" antaa lopulta enemmän kuin teos pintatasolla lupaa.
Kuva ©
Hannes Hyvösen elämäkerta etenee pitkään tylsäksi tallattua suomalaisen lätkäsankarin synkkää polkua. Mutta lopussa lukijaa odottaa palkinto, lupaus paremmasta.

Hannes Hyvösen tarina osuu tiiviisti suomalaisen urheilusankaruuden ja etenkin jääkiekkoilijaelämäkertojen "elämänmakuiselle" jatkumolle. Päällisin puolin Hyvönen on jälleen yksi reissussa rähjääntynyt lätkäjätkä, jonka vastoinkäymisiä yksinäisessä taistelussa maailmaa vastaan käydään synkän perusteellisesti läpi.

Pintatasolla tarina on tuttu. Hannes on poikkeusyksilö, pakkomielteisen intoutunut urheilemaan. Vuosien vieriessä yhä parempi lätkässä ja yhä huonompi muussa elämässä. Ura etenee, sivullisten kärsijöiden määrä kasvaa päätähden saavutusten rinnalla.

Toki myös päähenkilö itse kärsii – huippu-urheilijan uran hinta on karu, kun valmiudet sen varjopuolten käsittelyyn ovat heikot. Tämä käy taas kerran selväksi.

Häkissä on taitavasti kasattu ja osuvasti nimetty kertomus. Tavallaan häkissä on myös lukija, joka imaistaan satojen sivujen mittaiseen alamäkeen, vauhdin kiihtyessä on piinallisen selvää, että valo tunnelin päässä on vastaan tulevan junan etulyhty.

Moni pitkäaikainen kiekkofani tai Hyvösen uraa seurannut varmasti kaipaisi sivuille enemmän puhetta urheiluista, kaukalon seikkailuista ja urotekojen viattomammasta puolesta. Mutta Marika Lehdon kirjoittamassa Hyvösen minä-kirjoittajan äänessä lähes kaikki suodattuu häkissä kärsivän pedon kautta.

Voitot, tappiot, seurat, kaupungit, muiden ihmisten aiheuttamat vastoinkäymiset suodattuvat itsekeskeisen synkkyyden läpi. Siitähän suomalaisen jääkiekkotähden elämäkerrassa kuuluu olla kyse.

Kokonaisuutta on kuitenkin kiitettävä. Hyvönen itse ansaitsee hatunnoston rohkeudesta purkaa ihmisyytensä täysin paljaaksi, ja onnittelut löytämistään opeista rajun matkan koettelemuksissa. Lehto puolestaan on saanut paketoitua varmalla kädellä puhuttelevan kertomuksen, joka ei tyydy kertaamaan urheilu-uraa, eikä toisaalta heitä lukijan silmille kohun aiheita helpoimmalla mahdollisella tavalla.

Lukukokemuksen kiehtovaa piinallisuutta lisää se, että synkän lopputuloksen (tai oikeassa elämässä välietapin) lööppien kautta tunteva lukija alusta saa alkaen poimia tasaisesti yhä uusia vihjeitä siitä, miten päähenkilö itse tai ihmiset hänen ympärillään jatkuvasti syventävät sankarin tuskaa.

Muut ovat enimmäkseen syypäitä ongelmiin, kertojan ääni ei edes halua lukijan pitävän itsestään. Tässä on olennainen ero moneen saman genren aiempaan tuotokseen: sankarikuvan kiillottamisen sijaan, lätkäjätkän uroteotkin upotetaan lopulta itseinhon likasankoon.

Kirjailijan taitavuutta on se, että lopussa odottaa palkinto piinasta, käänne valoisampaa huomista ja ehjempää ihmisyyttä kohti. Kokonaisuutena jälki on rumaa, mutta sivujen loputtua lukija voi sulkea kannet helpottuneena, koska tarinalla on varovaisen onnellinen loppu.

Komeiden tilastojen ja mestaruuksien ohella Hannes Hyvösen jääkiekkouraa määrittää sen tarinan päätepisteessä se, että hän edusti kahden vuosikymmenen mittaisella pelaajaurallaan 18 eri seuraa. Ovet kävivät ja paukkuivat tiuhaan. Syy ei viime kädessä aina ole ollut muissa.

Teoksen loppu aloittaa kuitenkin uuden tarinan – kertomuksen rikkinäisestä ihmisestä, joka on kuitenkin ymmärtänyt oman osansa tarinassa, hyvässä ja pahassa. Ja ennen kaikkea pelastunut osin lajiin tuntemansa intohimon ansiosta.

Hannes Hyvösen ohella hänen elämäkertansa on myös kertomus jääkiekkokulttuurista. Siinä on painava osa kerronnan ansiokkuutta. Lehto on osannut paketoida takavuosien ja osin nykypäivänkin lätkäjätkien maailman henkisen tunkkaisuuden alleviivaamatta sitä osoittelevalla sormella.

Häkissä maalaa rujon kuvan pojasta, joka oli valmis intohimonsa vuoksi mukautumaan valmentajien, kanssapelaajien ja ulkopuolisten odotuksiin – myöntyväinen eläimen (verikoiran) rooliin meitä viihdyttääkseen. Mutta tämäkään poika ei osannut täyttää odotuksia roolinsa vääristyneestä rajallisuudesta.

Me haluamme nähdä eläimen jäällä – ja odotamme roolin jäävän häkkiin turvaan, kun kiekkosoturin haarniska riisutaan. Kun yksilöllä ei ole kykyä käsitellä rooliaan, ei tukea oman rikkinäisyytensä perkaamiseen eikä ympäristölläkään ole ymmärrystä tilanteesta, yhtälö on lopulta tuhoisa. Kerta toisensa jälkeen.

Tämä tarina on kotimaisessa jääkiekkoyhteisössä kerrottu liian monta kertaa. Nyt jo kansien väliin painettunakin, mutta vielä useammin vaimein sanoin jäähallien kulmilla.
Hannes Hyvösen elämäntarina on lopulta vaikuttava lukukokemus, aiheuttamastaan päänvaivasta huolimatta palkitseva.

Mutta milloin saisimme lukea puheenvuoroja siitä, miten jäällä telmiviä leijoniamme opetetaan pärjäämään myös urheilusirkuksen ulkopuolella? Lopulliset voitot jaetaan oikeassa elämässä, eväitä tarvitaan niihinkin kamppailuihin.

Marika Lehto: Häkissä – Hannes Hyvösen tarina. WSOY, 2020. 363 sivua.

» Lähetä palautetta toimitukselle