Fred Sasakamoose – Ayahkokopawiwiyin äidinkieliseltä nimeltään – kasvoi cree-alkuperäisheimon reservaatissa ja nousi 50-luvulla NHL:ään asti. Vuonna 2020 Covid-19-tautiin 86-vuotiaana menehtyneen Sasakamoosen elämään mahtui myös tragedioita, kuten vuosien pahoinpitely alkuperäisväestöille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa, liiallinen alkoholin käyttö ja peräti kolmen lapsen äkillinen menetys.
Uutuuskirja ”Call Me Indian – From the Trauma of Residential School to Becoming the NHL's First Treaty Indigenous Player” kuljettaa lukijan Sasakamoosen matkassa reservaatin rauhasta sisäoppilaitoksen kauhuihin, luonnonjäiltä NHL-kaukaloihin ja traumoista tyyneyteen.
Sasakamoose ehti työstää kirjan valmiiksi ennen äkillistä kuolemaansa syksyllä 2020, mutta teos on juuri nyt karmaisevan ajankohtainen pari viikkoa sitten Kamloopsista paljastuneen alkuperäisväestön lasten joukkohaudan vuoksi.
Lukukokemus ei ollut helppo – helpompi kuitenkin kuin Sasakamoosen läpikäymä taival – mutta aihe on sitäkin tärkeämpi muistutus etnisen vähemmistön systemaattisesta syrjinnästä. Toivottavasti teos suomennetaan pian ja otetaan oppimateriaaliksi Pohjois-Amerikan historiasta.
Elämänmittainen ja ylisukupolvinen trauma
Tarinansa aluksi Sasakamoose esittelee cree-heimon historiaa ja tapoja ja maalaa kuvan turvallisesta ja rakkaudentäyteisestä lapsuudesta, johon kuului paljon läheisiä ihmisiä, isoisän kanssa jaettu salaisuus luistelusta ja jääkiekosta sekä ikiaikaisia perinteitä.
Sasakamoosen elämä mullistui 6-vuotiaana, kun hänet ja hänen isoveljensä haettiin väkisin St. Michaelsin katoliseen sisäoppilaitokseen. Maanlaajuisena tavoitteena oli sulauttaa alkuperäiskansat Kanadan valkoihoiseen valtaväestöön.
Lapsia kiellettiin puhumasta omaa äidinkieltään, ja uusien oppilaiden piti viettää sisäoppilaitoksessa kaksi kokonaista lukuvuotta ennen pääsyä kesäksi vanhempiensa luo. Lapsia pahoinpideltiin ja nöyryytettiin. Sasakamoose kertoi myös tulleensa raiskatuksi St. Michaelsissa, ja vastaavia kokemuksia on raportoitu paljon.
Sisäoppilaitokset olivat fyysistä, psyykkistä, emotionaalista ja sosiaalista kidutusta.
Sasakamoose ei omien sanojensa mukaan oppinut mitään St. Michaelsissa viettäminään vuosina, mutta NHL:ään asti johtanut jääkiekkoura sai sieltä alkunsa. Traumaattinen kokemus kuitenkin jätti jälkensä ja varjosti Sasakamoosen koko elämää.
Perheenjäsenten ja muiden läheisten kesken ei kammottavista kokemuksista puhuttu, vaan jokainen kantoi taakkansa yksin. Sasakamoosen lapset välttyivät sisäoppilaitokselta, mutta muuten hän ei kyennyt olemaan turvallinen vanhempi.
Varsinkin päihtyneenä Sasakamoose oli äkkipikainen ja aggressiivinen – jääkiekon fyysisenä lajina hän koki auttamaan aggressioiden purkamisessa. Siteeraan nyt arvostettua käyttäytymisanalyytikkoa Teemu Ryhästä: ”Jos väkivaltainen käytös auttaisi aggressioihin, vankiloissa olisi maailman rauhallisimmat ihmiset”.
Sasakamoosen trauma jäi pitkäksi aikaa hoitamatta, mistä seurasi muun muassa runsasta alkoholinkäyttöä ja ongelmia tunteiden säätelyssä sekä kiintymyssuhteen luomisessa lapsiinsa. Uuden tragedian – eli vanhimman tyttären kuoltua auto-onnettomuudessa – jälkeen Sasakamoose tiedosti käytöksensä vahingollisuuden ja alkoi rakentaa tiiviimpiä suhteita erityisesti nuorempiin lapsiinsa.
Sasakamoosen tarina on paitsi kulttuurisesti merkittävä myös inspiroiva toipumiskertomus.
Järisyttävä teos
Uutinen Kamloopsin joukkohaudasta oli vielä tuore, kun aloin kuunnella Sasakamoosen kirjaa, jonka nimessä jo mainittiin sisäoppilaitoksen aiheuttama trauma. Olen myös työssäni kohdannut monin eri tavoin traumatisoituneita ihmisiä, joten luulin olevani valmis kohtaamaan kirjan sisällön.
Toisin kuitenkin kävi. Sasakamoose ei säästele sanojaan, vaan lataa tiskiin niin St. Michaelsissa kärsimänsä kauheudet kuin jääkiekossa kohtaamansa rasismin. Kuuntelukokemuksen kruunaa Sasakamoosen lailla cree-heimoon kuuluva Wilton Littlechild, joka todella saa tekstin elämään − lisäksi Littlechild jakaa kokemuksen selviytymisestä sisäoppilaitoksen kärsimyksistä urheilun avulla, hänestä tuli maineikas asianajaja.
Ihmisten julmuus iskee Sasakamoosen tarinasta silmille ja raastaa vereslihalle. Kuunnellessani kirjaa bussissa piti skarpata, etten alkanut itkeä julkisella paikalla.
Kanadan alkuperäisväestöjen kulttuurien systemaattinen tuhoamisyritys on holokaustiin ja muihin kansanmurhiin verrattava historiallinen vääryys, josta kellään meistä ei ole riittävästi ensi käden tietoa. Sasakamoosen tarina on paitsi kulttuurihistoriallisesti merkittävä teos myös hyvin inspiroiva sekä toipumiskertomuksena että urheilullisten saavutusten vuoksi.
Lyhyt mutta vaikuttava NHL-ura
Sasakamoose sai St. Michaelsin sisäoppilaitoksessa harjoitella ja pelata jääkiekkoa – pian tuon koettelemuksen päätyttyä valmentajana toiminut pappi tuli reservaattiin pyytämään häntä juniorijoukkueeseen.
Moose Jaw Canucks oli Chicago Black Hawksin yhteistyöseura, ja pari kautta pelattuaan Sasakamoose allekirjoitti sopimuksen, joka teki hänestä kirjaimellisesti NHL-seuran omaisuutta. Alkuperäisväestön edustaja pääsi lopulta kaudella 1953–54 kokemaan NHL-maailman glamourin, mutta ura tarunhohtoisessa kesti vain 12 ottelua.
Seuraavalle harjoitusleirille hän tuli ylipainoisena ja päätyi pelaamaan kauden alasarjoissa. Syksyllä 1955 Sasakamoose oletti pääsevänsä takaisin NHL-kokoonpanoon, mutta paikkaa ei auennut tälläkään kertaa. Tuore aviomies pelasi kaksi ottelua Calgary Stampedersissä, kunnes palasi vaimonsa ja perheensä pariin.
Sasakamoose rikkoi NHL-sopimustaan lähtiessään kotiin kesken kauden, mikä tarkoitti samalla ammattilaisuran päättymistä. Sasakamoose kyllä pelasi ja valmensi lähes 40-vuotiaaksi asti, mutta sarjat olivat vaatimattomia ja kaukana NHL-glooriasta.
12 NHL-peliä ei ole paljon, mutta Sasakamoose jätti lähtemättömän jäljen ennen kaikkea omaan etniseen vähemmistöönsä, mutta värillinen pelaaja 1950-luvun NHL:ssä teki vaikutuksen koko kiekkomaailmaan.
Sasakamoosesta tuli julkkis, ja hän sai NHL-kokemuksensa ansiosta myös erikoiskohtelua – alkuperäisväestön jäsenet eivät tuolloin saaneet ostaa alkoholia, mutta Sasakamoosen kohdalla linjasta joustettiin.
Vuosikymmeniä lyhyen NHL-uran jälkeen Sasakamoosesta tuli merkittävä tekijä NHL:n monimuotoisuuden edistämisessä ja keskeinen esikuva alkuperäisväestön myöhempien sukupolvien NHL-pelaajille, kuten Bryan Trottierille.
Sasakamoose pitikin tärkeimpänä saavutuksenaan ”valkoisten maailmassa” pärjäämistään ja halusi mahdollisimman monen alkuperäisväestön edustajan uskaltavan unelmoida – ja tekevän töitä tavoitteidensa eteen.
Karmaiseva kaltoinkohtelu ei estänyt Sasakamoosea etenemästä maailman parhaaseen jääkiekkoliigaan – kun se oli mahdollista, mikä tahansa on. Siinä tiivistettynä Sasakamoosen opetus.
”Call Me Indian – From the Trauma of Residential School to Becoming the NHL's First Treaty Indigenous Player” on saatavilla esimerkiksi Amazonista fyysisenä kirjana ja äänikirjana sekä tilattavissa Suomalaisesta Kirjakaupasta.
Fred Sasakamoose (2021): ”Call Me Indian – From the Trauma of Residential School to Becoming the NHL's First Treaty Indigenous Player”. Penguin Random House. 10h9min.