Kuten hyvin tiedetään, Wayne Gretzkyä ei koskaan varattu NHL:ään. Siispä rohkenen linjata, että Mario Lemieux on paras NHL:ään varattu pelaaja – urheilullinen dominanssi, Pittsburgh Penguinsin kaksi ensimmäistä Stanley Cupia ja paluu kirkkaimmalle huipulle sekä syövän että selkävaivojen jälkeen ovat esimerkkejä saavutuksista, joista "Super-Mario" muistetaan.
Tämä juttu ei kuitenkaan kerro Lemieux'sta, sillä hänestä on – ansaitusti toki – kirjoitettu jo tuhansia artikkeleita. Omalla tavallaan mielenkiintoisempi tarina on kuitenkin tällaisen ainutlaatuisen sukupolvensa ykkösnimen jälkeen varattava pelaaja, jota auttamatta verrataan ensimmäisenä varattuun nimeen.
Vuonna 1984 ensimmäisenä varatun Lemieux'n kohdalla tämä kakkosnimi on Kirk Muller, joka teki pelaamissaan 1 349 runkosarjapelissä kunnioitettavat 959 pistettä – lisäksi uran kruunaa Stanley Cup Montréal Canadiensissa vuonna 1993.
Varsinkin uran alku New Jersey Devilsissä oli erinomainen ja pari ensimmäistä kauttaan Canadiensissa Muller pelasi vielä tehokkaasti, mutta 90-luvulla suoritustaso kääntyi jyrkkään laskuun.
Erityisen hyvin Mullerin uran syöksykierre näkyy pelaajakaupoissa – kahdessa ensimmäisessä kaupassa toisena osapuolena oli 50 maalin mies Stéphane Richer tai huippusentteri Pierre Turgeon, mutta muutama vuosi myöhemmin Muller vaihdettiin jo päikseen farmihyökkääjä Jason Podollaniin. Lemieux'n tasoisen supertähden varjossa pelaaminen ei missään nimessä ole helppoa, mihin nähden Muller suoriutui puolet urastaan todella hyvin.
Myöhempien sukupolvien hehkutetuimpien ykkösvarausten varjossa pelanneista vain tuorein eli Jack Eichel on pystynyt vastaamaan odotuksiin.
Gretzkyn ja Lemieux'n dominoitua 80-lukua – vuodesta 1981 vuoteen 1994 jompikumpi supersenttereistä voitti pistepörssin – 90-luvun alussa manttelinperijän viittaa alettiin sovittaa Eric Lindrosin harteille. Gretzkyn lempinimi oli "The Great One", Lemieux'n puolestaan "The Magnificent One", niin Lindros nimettiin mahtipontisesti "The Next Oneksi".
Järkälemäisen keskushyökkääjän ura oli värikäs alkaen kieltäytymisestä pelata hänet varanneen Quebec Nordiquesin riveissä ja päättyen loukkaantumisiin. Lindros tiedettiin ennakkoon vuoden 1991 varaustilaisuuden ykkösnimeksi ja hän pelasikin vammoistaan huolimatta mainion uran.
Pat Falloonia on yleisesti pidetty yhtenä varaushistorian suurimmista flopeista ja kutsuttu lohdutuspalkinnoksi.
Tuore laajennusjoukkue San Jose Sharks pääsi varaamaan toisena ja käytti historiansa ensimmäisen varausvuoron laitahyökkääjä Pat Fallooniin, jolla oli alla erinomaisia kausia juniorisarja WHL:ssä. Tulokaskausikin oli vielä lupauksia herättävä, mutta jäi kuitenkin Falloonin parhaaksi, ja 28-vuotiaana hän oli jo NHL-pelinsä pelannut.
Falloon onkin malliesimerkki pelaajasta, joka sai lahjakkuutensa vuoksi useita mahdollisuuksia eri seuroissa, mutta ei ollut itse riittävän motivoitunut huolehtimaan kunnostaan tai taistelemaan pelipaikasta. Lindrosin varjo on toki vain osa kokonaisuutta, sillä alkuvuosien Sharks oli kehno joukkue, mutta muissakaan seuroissa Falloon ei pystynyt yhtä hyvää kautta enempään.
Kolme yli 50 pisteen kautta ei sinänsä ole huono saavutus, mutta keneltä tahansa kakkosvaraukselta odotetaan kestävämpää ja laadukkaampaa uraa – saati Lindrosin tasoisen legendan jälkeen valitulta. Falloonia onkin yleisesti pidetty yhtenä varaushistorian suurimmista flopeista ja kutsuttu "lohdutuspalkinnoksi" Lindrosin oltua tavoitelluin pelaaja.
Lindrosin jälkeen seuraava taivaisiin hehkutettu ykkösvaraus oli Sidney Crosby, jonka Penguins nappasi työsulkukauden jälkeisessä varaustilaisuudessa. Crosby onkin voittanut suurin piirtein kaiken mahdollisen, mikä ei ole tehnyt toisena varatun Bobby Ryanin NHL-uraa helpoksi. Anaheim Ducksin varaama laitahyökkääjä pelasi neljä peräkkäistä yli 30 maalin kautta, mutta Ottawa Senatorsissa ura on kääntynyt laskuun.
Ryan on viime vuosina tuonut avoimesti esille alkoholiongelmaansa ja traumaattista lapsuuttaan, mitkä väistämättä ovat vaikuttaneet myös hänen pelaamiseensa. Jossittelu ja jälkiviisaus ovat pikkusieluisten hupia, mutta Ryanin tasoisen lahjakkuuden kohdalla mietin väkisinkin, kuinka paljon paremmin hän olisi pystynyt pelaamaan jos olisi uskaltanut aiemmin puhua ongelmistaan.
Eli suomeksi sanottuna, jos miehinen lätkäkulttuuri hyväksyisi avoimuutta ja niin sanotun heikkouden näyttämistä, joka on lopulta vahvempaa kuin kipeiden asioiden peittely.
Tämän enempää en kuitenkaan soijapoikaile, vaan palaan asiaan eli viimeisimpään ihmepoikaan – Connor McDavidiin, jota myös "McJesukseksi" kutsutaan. Silmiähivelevän taitava nuorukainen on pelannut kolme kokonaista ja kaksi vammojen rikkomaa kautta ja on voittanut pistepörssin jo kahdesti.
Ryanin tasoisen lahjakkuuden kohdalla mietin, kuinka paljon paremmin hän olisi pystynyt pelaamaan jos olisi uskaltanut aiemmin puhua ongelmistaan.
Oilersin nostaminen ahdingosta kuiville on vielä kesken, mutta McDavidin uskaltaa arvioida tämän hetken parhaaksi jääkiekkoilijaksi.
McDavidin jälkeen Buffalo Sabresiin varattu Jack Eichel on kuitenkin aloittanut NHL-uransa liigan heittopussin ykköspelaajana paljon vakuuttavammin verrattuna Mulleriin, Fallooniin tai Ryaniin – Eichel on myös joutunut lähes yksin vastaamaan Sabresin tehoista, McDavidilla on ollut rinnallaan ja taustatukenaan toinen tähtipelaaja Leon Draisaitl.
Kaksi viimeisintä kautta Eichel on lisäksi ollut joukkueensa kapteeni ja samaan aikaan jatkanut tasaista kehittymistään. McDavidin tasoa Eichel tuskin koskaan saavuttaa ainakaan ilman parempaa taustatukea, mutta yhdysvaltalaissentteri ei ole suostunut jäämään ykkösvarauksen varjoon eikä profiloitumaan lohdutuspalkinnoksi.
Eichel on jo kiistaton tähtipelaaja ja organisaationsa kulmakivi, ja elokuussa tulee vasta 24 vuotta mittariin eli parhaat vuodet ovat todennäköisesti vielä edessäpäin.
Juttua muokattu 12.7. klo 14.13: Korjattu Eric Lindrosin lempinimi.