Kun alan kirjoittaa tätä tekstiä, on maanantai. Pudotuspelimme alkavat huomenna tiistaina, mutta vieläkään ei ole selvää, aloitammeko pelit kotona vai vieraissa. Siis kyllä, peliin on aikaa runsas vuorokausi, ja edelleenkään emme tiedä, lähdemmekö huomenna matkaan kohti Bressanonea vai aloitammeko heitä vastaan kotihallissamme.
Miksikö? No, palataan siihen hivenen myöhemmin.
Olimme siis edenneet siihen pisteeseen, että jäljellä oli kolme runkosarjan ottelua ennen pudotuspelejä. Ensimmäinen näistä oli edessä, kun suuntasimme Eppanin vieraaksi. Ottelu oli kotietukamppailun kannalta todella tärkeä, sillä majailimme tasapisteissä sijoilla viisi ja kuusi.
Olin jo kuvitellut, että kokoonpanohuolien osalta olisi jäävuoren huippu nähty. Voi taivas, kuinka väärässä taas olinkaan. Saimme jälleen jalkeille kokonaiset 13 kenttäpelaajaa. Mutta ei tässä vielä todellakaan kaikki.
Ykkösmaalivahtimme oli ollut koko viikon poissa harjoituksista pienen sairastelun seurauksena. Perjantaina hän ilmoitti, että ei ole pelikunnossa lauantaina. Kakkosmaalivahtimme saisi näyttöpaikan kovimmassa mahdollisessa paikassa. Ajattelin, että onpa hieno mahdollisuus nuorelle koltiaiselle.
Mutta sitten eteen tuli seuraava ongelma. Seuran juniorijoukkueiden pelit olivat samaan aikaan, ja emme saaneet varamaalivahtia matkaan mistään. Näin ollen uhkakuvana oli se, että yksi kolmestatoista kenttäpelaajastamme joutuisi pukemaan päälleen maalivahdin varusteet ja toimisi varamaalivahtina.
Huoltajakaan ei voinut tätä virkaa toteuttaa, koska pelilisenssit eivät olleet kunnossa. Sitten tuli se viimeinen oljenkorsi. Yksi hyökkääjämme oli ajanut valitettavan autokolarin joulukuun alussa ja murtanut jalkapöytänsä. Jalka oli ollut kipsissä vajaat pari kuukautta, ja luistin ei ollut jalassa ollut vielä kertaakaan sitten tuon joulukuun alun. Mutta kyseinen pelaaja osoitti vahvaa sitoutuneisuutta ja lähti kuuden tunnin bussireissulle varamaalivahdiksi.
Ennen ottelua jo alkulämmittelyssä meinasi allekirjoittanutta hieman naurattaa. Ensin pukukopissa kyseinen Martino veteli veskarin kamppeita niskaansa hymyssä suin. Sellainen pikku vahinko kuitenkin sattui, että patjat sujahtivat vahingossa vääriin jalkoihin. Noh, tämä virhe korjattiin ja siirryttiin alkulämmittelyyn. Valmentajalta tuli kielto, että varamolari ei mene maalin suulle. Into oli kuitenkin niin kova, että hän pyysi minut keskialueelle heittelemään lättyjä hänelle. Mahtavia elokuvakoppeja hän siinä nappaili. Mietin mielessäni, että ei meillä ole hädän päivää.
Itse ottelussa pelasimme kaikkiin lähtökohtiin nähden todella hyvin. Maalivahtimme pelasi mahtavasti, ja kaikki 13 kenttäpelaajaa vetelivät aivan äärirajoilla. Haimme huikean 4−3-voiton ja olimme kiinni kotiedussa.
Seuraava ottelu oli edessä kotihallissa, ja vastaan luisteli Bressanone. Voitolla olisimme varmasti sijalla neljä, mutta tappiolla ratkaisu jäisi viimeiselle kierrokselle. Taaskaan emme saaneet kasaan kolmea kentällistä, mutta se nyt alkoi olla jo niin tuttu tarina, ettei se enää minua jaksanut hetkauttaa.
Aloitimme mainiosti. Kaksi ylivoimaa ensimmäiseen erään, ja täräytimme molemmista maalit. Johdimme ensimmäisen erän jälkeen 2−0. Toisessa vastustaja tuli rinnalle, ja päätöserään lähdettiin tasalukemista. Yritin teroittaa, että yksi hemmetin erävoitto riittäisi. Mutta ei auttanut. Niin vain se viimeinen erä hävittiin 0−2 ja koko ottelu 2−4. Kotietu oli valumassa käsistä.
Kaksi päivää myöhemmin oli edessä runkosarjan päätösottelu Varesea vastaan vieraskaukalossa. Taas kun luulin, että kaikki olisi nähnyt, eteen putkahti uusi ihmetystä aiheuttanut asia.
Varese on siitä mielekäs vastustaja meille, että sinne on täältä lyhin pelimatkamme, vajaat kolme tuntia. No tietenkään noin lyhyelle matkalle ei linja-autoa tarvittaisi. Matkaan lähdettiin kahdella kahdeksanpaikkaisella pakettiautolla. 16:lle penkille ja pakettiautojen tavaratilaan mahtui siis jääkiekkojoukkueemme kaikkine toimihenkilöineen ja varusteineen.
"Pääsen nimittäin jälleen ensi kesänä Luvian kesäjäille huutelemaan Oliwer Kaskelle ja kumppaneille, että ei meitä yli kymmenen maalin suomalaispakkeja niin kauheasti täällä pyöri."
Kun saavuimme hallille, tipahti seuraava yllätys. Joukkueemme pelaaja, joka toimi myös joukkueen GM:nä ilmoitti, että edellisessä kohtaamisessamme Varesea vastaan vastustaja oli peluuttanut kolmea ulkomaalaista sallitun kahden sijaan. Olimme tehneet protestin, joten saattaa olla mahdollista että 2−6-tappioon päättyneen ottelun lopputulos keikahtaa päälaelleen.
Näin ollen teoriassa jopa kolmas sija saattoi olla saavutettavissa. Pelasimme hienon ottelun. Varese on Meranon ohella ylivoimainen suosikki sarjassa, mutta venyimme aina jatkoajalle asti, jossa lopulta jouduimme taipumaan maalein 3−2. Itse pääsin täräyttämään ottelussa maalin.
Henkilökohtaisella tasolla maali oli tärkeä. Pääsen nimittäin jälleen ensi kesänä Luvian kesäjäille huutelemaan Oliwer Kaskelle ja kumppaneille, että ei meitä yli kymmenen maalin suomalaispakkeja niin kauheasti täällä pyöri.
No nyt tuohon tekstin alun aiheeseen. Olimme siis tehnyt protestin tuosta ensimmäinen päivä helmikuuta pelatusta ottelusta Varesea vastaan. Protestin läpimeno näyttelee siinä mielessä kohtalaisen suurta roolia, että siitä riippuen ratkeaa, aloitammeko pudotuspelit kotiedulla vai ilman.
Huikeinta tässä on siis se, että tuo ottelu pelattiin yli kuukausi sitten, ja päätöstä asiaan ei olla saatu vieläkään näin ensimmäisen pudotuspelipäivän aattona. No, eiköhän joku sitten viimeistään huomenna kerro, missä pelataan. Huoli pois siis!
Viimeisen runkosarjapelin jälkeen matkustimme takaisin kotiin. Pudotuspelien oli määrä alkaa torstaina 27. helmikuuta. Mutta sitten sunnuntaina tuli ikäviä uutisia koronavirukseen liittyen. Koko viikon pelit peruttiin ja siirrettiin eteenpäin. Lisäksi ilmeisesti pudotuspelisarjat lyhennettiin best of 7 -muodosta best of 5 -muotoon.
Moni on kysellyt kauheasti asioita liittyen tuohon valitettaan virukseen. Minun on ollut hyvin vaikea asiasta mitään kertoa, koska minula ei ole oikeastaan mitään konkreettista tietoa asiasta. Sen verran se on täällä jokapäiväisessä elämässä näkynyt, että kantaravintolani, jossa lounastan päivittäin, on ammottanut tyhjyyttään.
Muuten en hirveästi ole mitään paniikkia ainakaan toistaiseksi täällä havainnut. Toivotaan, että virus saataisiin hallintaan, eikä se enää pääsisi kehittymään negatiiviseen suuntaan.
Myös minulle positiivisia asioita on tapahtunut, nimittäin kauan ja todella hartaasti odottamani kalastuskausi alkoi vihdoin! Olenkin reilussa viikossa ehtinyt jo viettää useamman päivän vuorilla virtaavien purojen varsilla taimenia jallittaen. Kalastus täällä on todella erilaista kuin Suomessa. Tuntuu uskomattomalta, että todella pienessä purossa elää noita jalokaloja mittava määrä.
Saalistakin on tullut, joskaan ei mitenkään liikaa. Tosin tuon kalastustekniikan hiomiseen tarvitaan hieman kärsivällisyyttä. Mutta on tosiaan mahtavaa, kun on päässyt raittiiseen vuoristoilmaan puuhaamaan lempiharrastuksen parissa.
Viimeisen reilun kahden viikon aikana on sattunut ja tapahtunut niin paljon asioita, että edes mahtava matikkapääni ei tahdo pysyä enää laskuissa mukana. Oletettavasti siis kuitenkin pleijarit alkavat tiistaina. Sen olen tosin oppinut, että täällä mikään ei ole varmaa ennen kuin se on täysin varmaa, jos silloinkaan.
Kaikille lukijoille mitä mahtavinta kevättä, ja nautinnollisia hetkiä kevään ratkaisupelien parissa!
Best regards: Iiro Vehmanen