Ässät-kasvatti Kari Takko lähti NHL:ään 1980-luvun puolivälissä, jolloin eurooppalaiset maalivahdit olivat siellä harvinaisuus. Dominik Hasek saapui Pohjois-Amerikkaan vasta 90-luvulla. Pelle Lindbergh oli voittanut ensimmäisenä eurooppalaisena ja vasta kolmantena ei-kanadalaisena parhaan maalivahdin Vezina Trophyn kauden 1984−85 päätteeksi. Takko siirtyi Pohjois-Amerikkaan seuraavana syksynä.
Ennen kolminkertaista Liigan hopeamitalistia ja kertaalleen parhaana maalivahtina palkittua Takkoa NHL:ssä olivat suomalaisista torjuneet vain Hannu Kamppuri, Markus Mattsson ja Jari Kaarela − lisäksi Jari Paavola oli kaudella 1981−82 yhden ottelun Buffalo Sabresin kokoonpanossa ilman torjuntavastuuta.
Mattsson viihtyi Pohjois-Amerikassa seitsemän kautta pelaten NHL:n lisäksi WHA:ssa, AHL:ssä ja keväällä 2014 lakkautetussa CHL:ssä. Takko kuitenkin ylitti Mattssonin yhden kauden otteluennätyksen heti ensimmäisellä varsinaisella NHL-kaudellaan 1986−87 Minnesota North Starsissa. 2000-luvulle asti Takko oli 142 NHL-ottelullaan suomalaismaalivahtien ykkönen.
Porilaisen ensikontakti NHL:ään oli kuitenkin jo kesällä 1981, kun WHA-rupeamansa jälkeen kaksi kautta NHL:ssä pelannut Quebec Nordiques varasi Takon kymmenennellä kierroksella.
− Nordiquesilta tuli tarjous, joka piti silloinkin tehdä, että pelaajaoikeudet säilyvät. En hyväksynyt tarjousta, koska se oli taloudellisesti sellainen, että sain Suomesta enemmän rahaa, niin ei ollut järkeä lähteä. Siinä oli luultavasti tarkoituksena vain säilyttää pelaajaoikeudet. Mutta sitten varaus raukesi, ja North Stars varasi uudelleen.
NHL:ään asti päästyään Takko oli tienesteihinsä tyytyväinen, vaikka 80-luvun palkkataso oli aivan eri luokkaa kuin nykyään.
"Ensimmäinen iso juttu koko kuviossa oli se, ettei minulla ollut mitään tietoa koko liigasta."
− Uskoakseni palkkataso oli silloin ihan hyvä. Palkat tulivat julkisiksi vielä NHL:ssä pelatessani, ja palkat lähtivät rajuun nousuun, kun pelaajat huomasivat, että kaikki raha olikin mennyt omistajille.
North Starsin varauksenkin jälkeen Takko pelasi vielä yhden kauden Ässissä ja voitti Liigan parhaan maalivahdin Urpo Ylönen -palkinnon. NHL ja Pohjois-Amerikka olivat kuitenkin aivan uusi maailma.
− Ensimmäinen iso juttu koko kuviossa oli se, ettei minulla ollut mitään tietoa koko liigasta. Silloin ei ollut TV-lähetyksiä tai internetiä, mistä olisi nähnyt, mitä siellä tapahtuu. Yhden live-pelin olin nähnyt vuonna 1976. Täysin ummikkona Pohjois-Amerikkaan lähdin. Kavereilta olin kuullut joitakin juttuja, mutta jokainen kuitenkin kokee asiat omalla tavallaan. Englannin kieli oli yksi tekijä − koulussa olin oppinut vähän, mutta ei ollut pohjoisamerikkalaisia pelaajia eikä tv:stä kuullut englantia.
− Se aikakausi on ollut tosi haastava mutta myös mielenkiintoinen, kun on uskaltanut lähteä täysin tuntemattomaan.
Tasoero Liigan ja NHL:n välillä todentuikin nopeasti.
− Esimerkiksi jos ajatellaan varusteita, niin siihen aikaan Suomessa maalivahtien kohdalla ei ajateltu kiekonkäsittelyä yhtään. Pelasin suoralla mailalla, jolla ei oikein kiekkoa käsitelty − eikä ollut vielä taitoakaan. Suomessa myös rintapanssari oli ollut toimiva, mutta NHL:ssä laukausten taso nousi niin paljon, että äkkiä piti pyytää huoltajia tilaamaan uutta tavaraa.
Valmennuksen murros
Nykyään itsestään selvät valmennuksen osa-alueet olivat 80-luvulla vielä lapsenkengissä.
− Alkuvuosina ei ollut maalivahtivalmennusta. Yhden apuvalmentajan kanssa aloin harjoitella kiekon käsittelyä treenien jälkeen. Löin kiekkoa ränniin, opettelin pysäyttämään kiekon luistimella. Erikseen nimettyä maalivahtivalmentajaa ei ollut eikä osaavaa apuvalmentajaakaan. Omillaan piti tulla toimeen. Valmentajalta tuli palaute, että hyvä tai huono peli. Ei valmentajilla ollut riittävää ymmärrystä maalivahtipelistä, ja itse täytyi miettiä, menikö maali helposti.
− 80-luvun loppupuolella alkoi tulla maalivahtivalmentajia. Meille tuli Chico Resch, joka oli pelannut New York Islandersissa ja Veli-Pekka Ketolan kanssa Colorado Rockiesissa. Mutta ei näitä ensimmäisiä maalivahtivalmentajia ollut kukaan opettanut ja he luulivat tekevänsä oikeita asioita. Valmennus oli kuitenkin välillä vähän mitä sattuu. Videovalmennuskin oli vielä alkutekijöissään. Joitain pelejä katsottiin videolta, mutta ei yksilötasolla eikä juuri vastustajienkaan osalta − mikä oli yllättävääkin, kun ajatellaan, mistä liigasta on kyse.
Muutos alkoi kuitenkin orastaa Takon NHL-vuosina.
− Alettiin pikkuhiljaa tiedostaa, että maalivahtivalmennukselle on tarvetta, mutta mitään koulutusta ei vielä ollut. Murros alkoi kuitenkin tapahtua niiden viiden Pohjois-Amerikan-vuoteni aikana: maalivahtivalmennusta aloiteltiin, ja erityisesti fysiikkaharjoittelu kehittyi eri sfääreihin. 80-luvun lopulla pelaajat olivat kunnossa, kun leiri alkoi – 80-luvun puolivälissä alettiin kuntoutua itseään leirin käynnistyessä.
Taistelu peliajasta oli Takolle uusi ja vaikeasti sulatettava asetelma.
− Olin jo saamassa ykköstorjujan asemaa ja pelasin parasta kauttani, kun sain kasvohalvauksen ja olin ainakin puolitoista kuukautta sivussa peleistä. En enää muista, oliko se kolmas vai neljäs kauteni Pohjois-Amerikassa. Sen jälkeen yksi kausi meni vielä jotenkuten, mutta sen jälkeen alkoi taittua. Jon Casey syrjäytti ykkösmaalivahdin tontilta.
− Iso asia siinä oli, että olin aina tottunut ykkösvahtina isoihin pelimääriin, ja oli vaikea käsitellä, että pelaankin vain silloin tällöin. AHL:ssäkin pelasin todella paljon, ja ekoilla NHL-kausillakin sain hyvin vastuuta. Roolin pienentyessä henkinen ote alkoi kadota enkä pystynyt asiaa käsittelemään. Psyykkistä valmennusta ei ollut tarjolla, ja pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa ajatellaan pelaajan lukkotilan poistuvan paineistamalla lisää. Parempaan suuntaan on menty, mutta vanhan koulukunnan ajattelua edelleen on − valmentajasta riippuen.
Yhden kauden Takko pelasi myös legendaarisen Miracle on ice -valmentajan alaisuudessa.
− Herb Brooks oli todella miellyttävä persoona. Hän pärjäsi yliopistotasolla hyvin, mutta NHL:ssä oli vaikeuksia. Jälkeenpäin ajateltuna hän oli kyllä aikaansa edellä. Hän oli ihmisläheisempi kuin mihin NHL:ssä oli totuttu ja yritti tuoda esimerkiksi pukukoppikulttuuriin suurten ajattelijoiden mietelauseita. Jälkikäteen ajateltuna ne tuntuivat toimivilta, mutta siinä hetkessä niitä ei osannut ottaa vastaan. Omana spekulaationa ajattelen, että häntä on voitu pitää pehmeänä tai vähän erikoisena toimintatapojensa vuoksi.
Totuttelua farmiin ja fyysiseen peliin
Vaikka Takko oli pelannut Suomessa Ässissä ja oli tottunut porilaiseen hulluuteen, pohjoisamerikkalainen kovuus oli vielä omaa luokkaansa.
− Herättävin kokemus pelin fyysisyydestä oli, kun pelasimme Adirondackissa AHL-ottelua. Menin hakemaan maalin takaa kiekkoa ja kiekon pysäytettyäni käännyin, niin saman tien jysähti. Tänä päivänä saa olla onnellinen, että olen elossa. Taklaus tuli niin kovaa, että olisi voinut käydä hullusti − eikä tilanteesta tullut edes jäähyä. Sen jälkeen oppi olemaan hereillä.
Vakavilta loukkaantumisilta Takko kuitenkin välttyi kovasta pelistä huolimatta.
− Yhden kevätkauden vaivasi polvilumpio, johon oli kerääntynyt rustoa, mikä hiersi patellajännettä. Kauden päätyttyä vaiva hoidettiin leikkauksella eli avoleikkauksella otettiin jänteestä huono pala pois − jänne oli viittä vaille poikki. Kesän aikana oli pitkä kuntoutus ja jouduin opettelemaan uudelleen jopa juoksemaan. Varmasti leikkaustekniikka on vuosikymmenien aikana kehittynyt, mutta silloin se oli vaativa paketti.
Takolta heruukin sympatiaa tappelijoille ja heidän luomalle turvallisuuden tunteelle.
− Tappeluissa en koskaan ollut mukana, vaikka varsinkin AHL:ssä tappeluiden määrä oli järkyttävä. Erotuomarit eivät päässeet väliin, kun kaikki pelaajat tappelivat. North Starsissa pelasivat kanssani samaan aikaan Basil McRae ja Shane Churla, ja erityisesti Detroit Red Wingsiä vastaan tiesi, että aina tapellaan, kun heillä oli Joey Kocur ja Bob Probert. Chicago Blackhawksia vastaan oli sama homma ja muidenkin samassa divisioonassa pelanneiden joukkueiden kohdalla. Se kuului kuvioon silloin, mutta siitä ollaan onneksi päästy eroon. Kyllä McRaen ja Churlan kaltaiset pelaajat toivat turvallisuutta. Jos vastustajalla on Probert ja Kocur, kyllä sitä toivoo, että omalla puolella on samanlaista tulivoimaa.
− Ymmärrän tappeluiden puolustelun 110-prosenttisesti, kun on raukkamaisia pelaajia, jotka tekevät kaikenlaisia likaisia temppuja eivätkä joudu vastuuseen. Jos tuomarit eivät puutu polvitaklauksiin tai tahallisiin vahingoittamisyrityksiin, jonkun täytyy puuttua, jotta likaiset pelaajat joutuvat vastaamaan teoistaan. En usko, että tappeleminen on enää tänä päivänä oikea ratkaisu, mutta ennen vanhaan se siisti peliä.
Takko pelasi Pohjois-Amerikassa NHL:n lisäksi AHL:ssä ja IHL:ssä.
− IHL:ssä käväisin vain yhden viikonlopun, eikä siitä jäänyt kunnollista mielikuvaa. AHL:ssä pelasin täyden kauden. Vieläkään ei täysin ymmärretä, kuinka kovatasoisesta sarjasta on kyse, kun puhutaan farmisarjasta. Pikkuhiljaa ymmärrys on kuitenkin lisääntynyt. AHL on mainettaan paljon parempi sarja.
80-luvun AHL oli kuitenkin kokemuksena rankka.
− Siihen aikaan, kun itse siellä pelasin, AHL oli raju bussiliiga. Kuljettiin Greyhound-busseilla, joiden penkit menivät muutaman asteen taaksepäin ja se oli siinä sitten. Jouluun asti homma jotenkin toimi, kun ei tiennyt, mitä huominen tuo tullessaan. Sitten kun tiesi, millainen reissu on taas edessä, se oli aika kovaa hommaa.
− Muistan erään tapauksen, kun pelasimme perjantaina ja lauantaina kotiottelut. Hallin vieressä oli McDonald’s, josta haettiin nugetteja ja hampurilainen bussiin. Aikaisin aamulla oli St. Catharinesissa Kanadassa ja illalla peli. Päivän aikana yritti vain nukkua ja syödä. Se oli ihan järkyttävää, en nähnyt edes kiekkoa. Pelin jälkeen taas bussiin ja 10−12 tunnin matka takaisin. Siihen aikaan AHL ei ollut mikään kehitysliiga, vaan se oli lähinnä selviytymistä.
Erityisesti tappeluiden yleisyys on jäänyt Takolle mieleen.
− Tappeluiden määrä oli käsittämätön, koska nämä kovanaamat yrittivät tappelemalla tehdä itselleen nimeä päästäkseen NHL:ään. Eikä se ollut aina yksi yhtä vastaan, vaan usein tapeltiin isommalla joukolla. Kovan roolin pelaajat olivat tavallista herkemmällä osallistumaan kahakoihin eivätkä he aina miettineet, kärsiikö joukkue tästä tappelusta. Tavoitteena oli herättää huomiota NHL-joukkueessa.
State of Hockey kalpeni Kanadalle
NHL-uransa viimeiset pelit Takko pelasi Edmonton Oilersissa, mikä oli aivan erityinen kokemus.
− Jokaisen pelaajan pitäisi päästä kokemaan urallaan kanadalainen NHL-joukkue. Se on jotain aivan käsittämätöntä. Olin organisaation viides maalivahti, mutta punainen matto oli levitettynä joka paikassa, kun kävelin sisään. Se oli kokemuksena aivan uskomaton. En tiedä, ymmärsivätkö uransa alusta asti siellä pelanneet pelaajat saamansa palvonnan määrää.
− Lisäksi oli hienoa nähdä ja ymmärtää, että Oilersin menestyksen taustalla oli kaiken taidon ja lahjakkuuden lisäksi upeat persoonat. Kukaan ei pitänyt itseään maailmantähtenä eikä käyttäytynyt niin, vaikka moni olikin. Tuollaisen menestyksen taustalla on aivan poikkeuksellisen yhtenäinen joukkue, mikä oli hienoa päästä kokemaan.
Kummankin seuran kapteenit jäivät Takolle erityisinä mieleen.
− Omista joukkuekavereista on tietysti parempi käsitys, ja kaksi pelaajaa teki erityisen vaikutuksen. Craig Hartsburg, North Starsin puolustaja. Hän oli huippupelaaja ja oli Kanadan maajoukkueessa Kanada-cupin mestaruusjoukkueessa 1987. Hän oli hiljainen johtaja eikä tuonut itseään esille, vaikka pelasi isolla statuksella. Ja toinen on ehdottomasti Mark Messier. Hänestä huokui johtajuus, kun hän käveli koppiin. Hän myös käytti johtajuuttaan ja kokosi tappioputken aikana joukkueen keskusteluun kesken harjoituksen, ei valmentajat. Olisi kiva kuulla (Jari) Kurrilta, (Esa)Tikkaselta tai Ruotsalaisen ”Reksalta” (Reijo), oliko tilanne samanlainen myös Wayne Gretzkyn aikana. Eli oliko Messier kuitenkin joukkueen päällikkö.
North Starsissa Takko kohtasi myös tulevan Dallas Stars -legendan.
− Mike Modanon kanssa tulimme erittäin hyvin toimeen ja isoin halauksin näimme viimeksi Dallasin varaustilaisuudessa pari vuotta sitten. Meidän välillemme syntyi erityinen suhde, ja olin hänen kanssaan paljon jäällä joukkueharjoitusten jälkeen. Syksyisin näin häntä myös leireillä, kun pääsin pelaajaurani jälkeen Dallas Starsin palvelukseen kykyjenetsijäksi. Ei voi sanoa, että olisimme "best buddies", mutta jostain erityisestä mielestäni kertoo se, että viimeksi kohdatessamme halattiin lämpimästi.
Suomalaispelaajiakin Takolla oli joukkuekavereinaan, kuten Ari Haanpää AHL:ssä ja Jari Grönstrand sekä Ville Sirén North Starsissa. Yksi kohtaaminen on kuitenkin jäänyt erityisesti mietityttämään.
− Erikoinen juttu suomalaispelaajien suhteen oli, kun Jarmo Myllys tuli samaan organisaatioon. En tiedä, oliko se kummallekaan hyvä tilanne − varsinkin kun meillä oli vielä sama agentti, Don Baizley. ”Jamon” kanssa olemme edelleen hyvissä väleissä, eikä mitään jäänyt hampaankoloon. Mutta 80-luvun loppupuoliskolla oli erikoinen tilanne, että kaksi suomalaismaalivahtia kilpailee samassa organisaatiossa samasta pelipaikasta.
Minnesotaa kutsutaan State of Hockeyksi, mutta Takon pelivuosina North Stars oli vaikeuksissa sekä pelillisesti että taloudellisesti − Takolta jäi kokematta seuran toiset Stanley Cupin finaalit keväällä 1991, kun hänet kaupattiin Oilersiin kesken kauden.
− North Starsin omistajilla alkoivat taloudelliset vaikeudet, ja alamäki alkoi isolla tavalla. Lopputuloksena siitä organisaatiosta tuli Dallas Stars ja San Jose Sharks. Kymmenessä vuodessa meni homma kankkulan kaivoon − keväällä 1981 North Stars oli Stanley Cupin finaaleissa ja kymmenen vuoden päästä kaikki oli sekaisin.
Kahtena keväänä Takko pääsi kuitenkin kokemaan pudotuspelihuumaa.
− Pudotuspeleissä pelin intensiteetti ja tunnetila hallissa oli aivan erilainen kuin runkosarjassa. Suomessa on sama homma, mutta NHL:ssä se vielä kertaantui aika isolla kertoimella.
Eurooppaan paluunsa jälkeen Takko pelasi vielä vuosina 1991-2000 kuusi kautta SM-liigaa Ässissä ja kolme kautta Elitserieniä HV71:ssä.