Koronaviruspandemia pysäytti koko maailman. Sittemmin urheilu on aloitellut paluuta osaksi ihmisten elämää, ja myös jääkiekolta odotetaan samaa lähikuukausina.
Jo pelkästään talouden näkökulmasta pandemian seuraukset ovat olleet katastrofaaliset, mutta jääkiekolla on myös muita, koronaan liittymättömiä haasteita ratkaistavanaan.
Jääkiekko on urheilulajina ja kulttuurisena ilmiönä murroksessa, joka luo tarpeen kehittää lajiympäristöä.
Juuso Kokkonen pohtii tekstissään jääkiekkoa pääosin suomalaisena ilmiönä. Tämän tekstin tarkoituksena on suunnata katseet kansainvälisille vesille.
*************
Ollaanko vihreitä? Ollaanko mustia? Miten on laita päähänkohdistuneiden taklausten suhteen: sallitaanko vai katsotaanko hieman paheksuvasti? Vai tehdäänkö silleen tyhmästi, että painetaan villaisella? Pojat on poikia, katsos.
Jääkiekossa ja jääkiekkopuheessa on varsinkin viimeisen vuoden ajan liikuttu vaarallisilla vesillä. Vaarallisia ne ovat erityisesti siksi, että epämääräisyys leimaa puhetta vakavasti.
Löyhää, sinnepäin argumentoitua kiukunpurkua on huomattavasti enemmän kuin laadukasta analyysiä ongelmasta ja sen juurisyistä. Tai vaihtoehtoisesti ongelmat kielletään. Tästä hyvänä esimerkkinä se, että ongelmana päätällit on tunnistettu, mutta miksi niitä tapahtuu, sitä ei tunnisteta. Siksi keskustelu ja ongelman ratkaisu kiertävät kehää.
Kaunopuheisuutta ja rahanahneutta, sitähän se on ollut. Voi hyvin kuvitella esimerkiksi NHL-komissaarin Gary Bettmanin selittävän kantansa päätälleihin kovin eri tavalla, jos pöydän toisella puolella istuu päävammoista huikeaa valistustyötä tehnyt Daniel Carcillo tai jos siellä istuu suuren luokan sponsoripamppu, johon hyvien lämpimien välien ylläpitäminen on varainhankinnan reunaehto.
Tämä ei toki ole ainoa asia, jossa epäjohdonmukaisuuksia on havaittavissa.
"Suomessa interaktiivisuus ottelutapahtumissa on, jos ei olematonta, alkutekijöissään."
*************
Tällä hetkellä jääkiekko antaa itsestään ulospäin kuvan sulatusuunina, jossa on vähän jokaiselle jotakin. Tämä on jo saavutus sinällään, sillä Suomessa interaktiivisuus ottelutapahtumissa on, jos ei olematonta, alkutekijöissään.
Jääkiekkoseuroille tärkein kohdeyleisö yksittäisistä kuluttajista ovat kausikorttilaiset, koska he tuovat suurimmat tulot, joilla toimintaa pyöritetään.
Kausikorttien kannattavuudesta seuroille kertoo jo se, että seisomapaikkakausikortteja saa usein vain 99 euron hintaan, mikä tekee yhden ottelun hinnaksi vain 3,3 euroa. Tämäkin summa on seuralle jo parempi kuin mahdollinen nolla euroa myymättömästä lipusta.
Mutta fakta on myös se, että samalla kun nykyisiä kausikorttilaisia halutaan pitää hyvänä, myös uusia kausikorttilaisia pitää kosiskella. Niitä, jotka tuovat eurot seuran kassaan, kun nykyiset lopettavat hallilla käymisen pidettyään samaa istupaikkaa parhaimmillaan monta vuosikymmentä.
Tätä uuden yleisön kosinnan kohderyhmää ovat nuoret ja nuoret aikuiset. Tässä kohtaa tulee eteen haaste: jääkiekko ei kohdeyleisössä ole ykköslaji.
Räjähdysmäistä suosiota nauttiva e-urheilu ei ole edes lapsenkengissä, vaan vasta vaippaiässä, mutta silti se kipuaa niin pelaaja- kuin katsojamäärissäkin ylöspäin. Palkintosummat ovat jo mojovia, ja kun suuria liikeyrityksiä lähtee koko ajan lisää mukaan, kasvulle ei näy loppua.
Jos tämä ikäluokka, jonka pitäisi tulevina vuosikymmeninä asettua osaksi kiekkoyleisön jatkumoa, ei ole nyt sitoutunut lajiin, miksi se olisi sitä parinkymmenen vuoden kuluttua?
Kilpailu ajanvietteistä on koventunut, mikä on omiaan karsimaan vähemmän kiinnostavia ajanvietteitä pois. Suoratoistopalvelut ovat korvanneet kirjapiirit, älypuhelimet lasten metsäleikit.
Kuten Juuso Kokkonen omassa kirjoituksessaan toteaa, esimerkiksi älypuhelimien avaamat ajanviettotavat tarjoavat syviä psykologisia koukkuja. Ennen kaikkea nuoremmat sukupolvet kaipaavat nopeita ärsykkeitä, asioiden oletetaan tapahtuvan saman tien ja tiedon olevan helposti, nopeasti ja tiivistetysti saatavilla.
Kirjat vaihtuvat referaatteihin, uutiset twiitteihin.
Jääkiekko on globaalisti keskikokoinen urheilulaji. Eikä se länsimaisena talvilajina ole se kaikista helpoiten lähestyttävä. Jos jääkiekko ei herää kilpailuun, voi käydä niin, että lajin suosion laskeva trendi pujottelumäessä kääntyykin syöksylaskuksi.
****************
Jääkiekolta tuntuu puuttuvan visio − nimenomaan pelinä. Fakta on se, että pelaajat ovat vahvempia, nopeampia, taitavampia ja älykkäämpiä kuin viime vuosituhannella − kiitos entistä parempien harjoitusmenetelmien ja ammattilaistumisen etenemisen. Mutta mihin entistä atleettisemmat pelaajat pelin evoluution johdattavat?
Pelin evoluutioon ja pelin nopeuttamiseen on helppo yhdistää mielikuva siitä, että jääkiekkoilijoilta puuttuvat tällä hetkellä rajat, ja nämä puuttuvat rajat taas voi yhdistää moneen lajin lieveilmiöön.
Jääkiekkokeskustelua ohjaavat päähänkohdistuneet taklaukset, loukkaantumiset, köydenveto taklaajan tai taklattavan vastuusta. Välikysymys lukijalle: kuinka monesti esimerkiksi päättyneellä kaudella puhuit suosikkijoukkueesi pelistä kaverin kanssa huurteisen äärellä, etkä näistä pinnalla olevista ilmiöistä?
Tämä ei välttämättä niinkään heijastu tämähetkiseen jääkiekon suosioon, vaan jääkiekon suosioon 30 vuoden kuluttua. Harrastajamäärät ovat suhteellisesti olleet laskussa: vuonna 2018 jääkiekko oli lisenssipelaajilla mitattuna Suomen neljänneksi suosituin laji jalkapallon, golfin ja salibandyn jälkeen.
Eivätkä jääkiekon negatiiviset uutiset jää tähän: Suomen jokaisella pelialueella pelipassien määrä on laskenut.
Jos lajia ympäröivää keskustelua ohjaavat loukkaantumiset, haluavatko vanhemmat ohjata lapsensa lajin pariin? Todennäköisemmin jonnekin muualle, jo varhaisessa vaiheessa.
"Jääkiekkoa ylipäätään tuntuvat ohjaavan trendit, eikä pitkäjänteinen oman toiminnan toteuttaminen."
************
Perinteisesti jääkiekossa on puhuttu, että NHL on suunnanäyttäjä. Pitkälti jo siksikin, että Pohjois-Amerikassa uppiniskaisesti mennään omin toimintatavoin. Sieltä lähtevät trendit ovat kantautuneet sitten aikanaan Eurooppaan.
Toki myös Euroopassa on ollut omat trendinsä, erityisesti pelillisellä puolella. Niistä trendeistä Pohjois-Amerikkaan on mennyt kuitenkin vain pullasta rusinat, kun taas toiseen suuntaan on liikkunut koko pulla homehtuneine kannikoineen.
Oikeastaan hassua on se, että jääkiekkoa ylipäätään tuntuvat ohjaavan trendit, eikä pitkäjänteinen oman toiminnan toteuttaminen. Kanada voittaa nopealla pelillä jääkiekon MM-kultaa, ja koko Liiga haluaa nopeuttaa peliä. Jukka Jalosen Leijonat voittaa MM-kultaa Meidän pelin opeilla, ja koko Liiga haluaa pelata Meidän peliä. Ja niin edelleen.
Murroksen kynnyksellä kelluva jääkiekko kaipaisikin suunnanäyttäjän, jonka pitkäjänteistä suunnitelmaa vietäisiin kärsivällisesti ja suunnitelmallisesti eteenpäin.
Onko NHL:stä sellaiseksi? Tuskin. Päävammojen olemassaoloa hyssyttelevä sarja on niin syvällä tähtikultin huumassa, että päätöksiä tehdään vain dollarin kuvat silmissä. Mikä toki yritystoimintana ei ole väärin, mutta urheilulajin suuntauksena se ei ole kaikista edistävin asenne.
Onko se IIHF? Tuskin. Pian eläköityvän Faselin johtamaa toimintaa ei ole voinut kuvailla linjakkaaksi. Lisäksi kumartelu tiettyjen valtionpäämiesten suuntaan saa IIHF:n näyttämään epärehelliseltä ja korruptoituneelta.
Kuka, tai ehkä ennemmin mikä, siis voisi olla jääkiekon etuvartio ja roolimalli tulevaisuuteen? Voivatko eurooppalaiset pääsarjat liittyä yhteen luoden uuden eurooppalaisen linjan? Näyttää yhdessä, että avoimella puheella lajin kipukohdista toiminta voi olla kannattavampaa kuin niistä vaikenemalla?
Batman-elokuvissa päähahmo oli sankari, jonka Gotham tarvitsi, muttei ansainnut. Jääkiekko tarvitsee tällä hetkellä samaa.