Kaikkien aikojen eniten pisteitä SM-liigassa keränneestä ulkomaalaisvahvistuksesta kertova Éric Perrin − Lavalin Leijona (Otava, 2022) on jyväskyläläisen Lasse Lindqvistin kirjoittama elämäkertakirja. Teos on kirjoitettu itse Éric Perrin kertojana, jonka lisäksi täydennyksenä on Perrinin pelikaverien, valmentajien ja läheisten suoria sitaatteja. Kirja on Lindqvistin toinen urheilutoimittaja Tapio Suomisesta kertovan Urheiluhullun jälkeen.
Kronologinen kertojamuoto luo kirjalle vahvuutensa ja heikkoutensa. Vahvuutena tämä näyttäytyy siinä, kun kerronnan pääpaino on tunnepitoisissa tilanteissa ja elämänvaiheissa. Heikkoutena Perrinin puheenvuorot toistavat itseään tai karkaavat merkityksettömiin kehumisiin. Tarpeelliseksi on nähty ylistää kaikkia kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä synnytyslääkäreitä, Ranskan nähtävyyksiä ja sitä, että Perrin on lukenut toimintajännäreitä. "Mahtavaa", "upeaa", "erinomaista".
Kokonaisuus kohoaa kuitenkin epäolennaisuuksien ja pelien tulosten luetteloinnin yläpuolelle, kun Perrin avaa synkkää menneisyyttään ja kertoo ainutlaatuisella tavalla ja silittelemättä SM-liigan käänteistä.
Surullinen hyväksikäyttö
Kirja käynnistyy rankasti, kun Perrin kertoo alkumetrien jälkeen kirjassa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka kohdistui häneen 13-vuotiaana katolilaisessa koulussa. Kyseessä on asia, jota Perrin ei ollut paljastanut edes vanhemmilleen, joista hänelle tärkeä isä ehti menehtyä ennen kirjan julkaisua.
Yksityiskohdat ovat karmivia. Perriniä hyväksikäyttäneen opettajan kerrotaan lähettäneen "rakastuneita" kirjeitä uhrilleen vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. Synkintä on Perrinin edesmenneen sedän sekaantuminen lakimiehenä ketjuun, josta paljastui vielä lukemattomia hyväksikäyttötapauksia lisää.
Hyväksikäyttöä ja sen seurauksia ei analysoida kirjassa Perrinin omaa pohdintaa kummemmin. On kuitenkin pääteltävissä, että ainakin osa päähenkilön ongelmallisesta päihteidenkäytöstä ja käytöksestä on perua lapsuuden karmeista kokemuksista. Psykologin tai muun mielenterveyden ammattilaisen näkökulmaa tapahtuneeseen ei kerrota.
Kokonaisuudessa on paikoittain rehellisen oloista itsereflektiota. Suhde alkoholiin on kuitenkin outo: kirjan alkupuolella Perrin sanoo, ettei ole alkoholisti, mutta tämän jälkeen kerrotaan lukemattomista huuruisista illoista sekä urasta, joka melkein menee krapulaisena kurkusta sekä viemäristä alas. Jonne Virtasen alkoholinkäyttöä Perrin arvostelee jopa juoruilevasti.
Kirjan esittämä miehen malli kulkee rivien välissä aaltoillen. Päähenkilö ymmärtää ihmisten erilaisuuksia ja moniulotteisuutta, mutta on silti jossain määrin jumissa vanhempien sukupolvien periaatteissa sekä mustavalkoisuudessa, tyttärelle annettuja seurusteluohjeita myöten.
Peliuran kertaamisen kiinnostavuus vaihtelee
Kuten usein elämänkerrallisissa kiekkokirjoissa on tapana, sisällöstä iso osa on pelien kertaamista. Pohjois-Amerikan-vuosilta napatut muiden pelaajien ja valmentajien lyhyet kommentit ovat niin ulkokultaisia, etteivät ne puhalla voimaa kerronnan muuten suoraviivaisiin purjeisiin. Vasta Suomen-vuosien ajalta aletaan päästä vaiheisiin, joissa kuullaan Perrinin kanssa myös hedelmällisesti vastakkaisia näkemyksiä.
Herkullisia ovat hetket, jolloin Perrin kertoo tunteistaan rehellisen itsekkäästi. Esimerkiksi Atlanta Thrashers -vuotensa siirtotakarajalla pelaaja saa tietää olleensa lähellä siirtoa mestaruustaistossa olevaan Pittsburgh Penguinsiin. Toimitusjohtaja haluaa kuitenkin pitää Perrinin, ja tarjoaa tälle jatkoa ylistäen hänen johtajuuttaan.
Perrin ottaa sitoutumisen iloisin sanoin vastaan, mutta kertoo perään tuskastuneensa siitä, että joutui jäämään seuraan Sidney Crosbyn ja Penguinsin sijaan. Ihanan ristiriitaista! Inhimillisiä ihmisen tunnemaailman myrskyjä kuvaavia kohtia on muitakin, ja ne pitävät lukijaa otteessaan tylsää kehumista paremmin.
Häiritsevää on paikoittainen haastamisen puute. Perrin esimerkiksi kertoo syttyneensä Jyväskylän liikuntatieteelliseen puoleen opiskeltuaan aiemmin ainetta. Tämän perään aihetta ei kuitenkaan syvennetä, vaan hehkutetaan kuinka hienoa oli päästä ralliauton rattiin. Myöhemmin Perrin kehuu Bob Hartleytä taktiikan ja nyanssien mestariksi, mutta siihenkään ei mennä lainkaan syvemmälle.
Omaelämäkerran punainen lanka vaatii ymmärrettävästi tiettyä jäntevyyttä, mutta välillä ne myös pitävät kerrontaa fanitasolla ja pinnallisuuksina, syventävän urheilusisällön sijaan. Sinne voisi piipahtaa parempia perusteluja Perriniltä vaatien.
Näkemyksiä suomalaisesta jääkiekosta
Perrin kertoo kiekosta paikoin hyvinkin syvällä pukukopin puolella. Kaikki kirjan lukevat entiset ja nykyiset pelikaverit, valmentajat ja seurahenkilöt eivät varmasti pidä lukemastaan. Perrin tuntuu usein syyttävän vastoinkäymisistä kaikkia muita paitsi itseään. Itsekritiikki ei ole kirjan vahvuus, mutta toisaalta lukijan on helpompi itse olla kriittinen Perrinin sanomiseen, kun tapahtunut todetaan hänen itsensä suulla, ja tietyt kuviot toistuvat tavalla, joka ei välttämättä imartele häntä itseään.
Kokonaisuus jakaa kiekkoihmiset paikoin turhan mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin, mutta on pääteltävissä, että muutkin kuin hänen kehumansa, sovintoon Perrinin kanssa päässeet ex-valmentajat, ovat oppineet jotain asenteistaan ihmisiin.
Perrinin neuvot suomalaisen jääkiekon kehittämiseen tulevat sydämestä. Osa lukijoista voi kokea ne tärkeinä. Itse pidin niitä lähimenneisyyteen juuttuneina. Kirjassa ei ole nähty tarpeelliseksi mainita, miten merkittävä rahanlähde esimerkiksi juniorikiekon ja siten suomalaisen jääkiekon kehittämiselle MM-kisat on, vaan niiden merkitystä suomalaisille vain ihmetellään muiden kuin kaikkien parhaiden pelaajien turnauksena.
Rakenne tavanomainen, näkökulma ainutlaatuinen
Lavalin leijona ei ole muodoltaan tai kaikelta sisällöltään täydellinen kiekkoelämänkerta. Se toimii enemmän Perrinin ja Liigan seuraajille kuin mullistavaa urheilupohdintaa etsiville. Aiemmin mainittujen pikkusisältöjen lisäksi leikkuri olisi voinut korjata sinne jääneitä kirjoitusvirheitä.
Ulkomaalaispelaajan näkökulma on kuitenkin parhaimmillaan herkullinen sekä ainutlaatuinen, ja suorasanaisuus ristiriitaisuuksista toimii enimmäkseen silloinkin, kun Perrinin näkemystä tapahtumista epäilee. Kirjailija Lindqvistin alkua urheiluaiheisissa kirjoissa voidaan kokonaisuutena pitää positiivisena, kun molemmat tähän asti valitut kohteet ovat poikenneet sopivasti tavanomaisimmista sankareista.
Lasse Lindqvist: Eric Perrin − Lavalin Leijona (Otava, 2022), 475 sivua (kirja), 17 h 30 min (äänikirja).
