Haastattelutapaaminen on sovittu lahtelaisen hotellin aulaan. Toimittaja etsii eksyneen oloisena viiksekästä vanhaa kiekkojermua, kunnes pikeepaitaan sonnustautunut siloposkinen herrasmies ojentaa kätensä:
− Hei, minä olen Ralph.
Hyökkääjä Ralph Cox oli 80-luvun alkupuolen SaiPassa lähestulkoon kulttipelaaja. Hän tykitti maaleja, jakeli syöttöjä, taisteli kovaa, sytytti muun joukkueen ja tarvittaessa myös tappeli. Näyttävillä viiksillä koristetut kasvotkin oli helppo painaa mieleen.
Nyt 51-vuotias siviili-Cox ei anna mitään merkkejä räiskyvästä tyylistä, joka oli kaukalossa hänen tavaramerkkinsä. Viiksiäkään ei enää ole. Cox puhuu rauhallisesti ja antaa itsestään erittäin hillityn kuvan − eikä hän omasta mielestään ole ihmeemmin muuttunut vuosien varrella.
− Pelaan yhä jääkiekkoa ja pelaan sitä oikeastaan aivan samalla tavalla kuin ennekin, mutta paljon hitaampana, Cox nauraa.
− En pidä siitä, jos minut muistetaan tappelijana, sillä olen aina halunnut vain pelata joukkueen eteen. Minun mielestäni jääkiekko on parempi peli ilman tappeluita, hän jatkaa painokkaasti.
Coxin joukkuetoveri kaudelta 84−85, nykyinen Pelicans-toimitusjohtaja Ilkka Kaarna vahvistaa, ettei Cox ollut suupaltti nuorempanakaan.
− Hän oli aika hiljainen. Ei mikään pukukoppipelaaja, mutta hän oli liideri kentällä. ”Rafu” sytytti muun joukkueen otteillaan, Kaarna luonnehtii.
Suureen seikkailuun
Coxin ensimmäisestä visiitistä Suomeen tulee kohta kuluneeksi 30 vuotta. Hän oli keväällä 1979 USA:n maajoukkueen MM-ryhmässä, ja ennen lopputurnausta joukkue kävi pelaamassa muutaman harjoitusottelun Suomessa. Cox tykästyi suomalaisiin kiekkotunnelmiin.
Kaksi vuotta myöhemmin agentti tarjosi Coxille siirtomahdollisuutta Suomeen, ja hyökkääjä ajatteli, että miksipä ei. Huippukunnossa ollut maajoukkuetason pelaaja lähti etäisesti tuttuun maahan, mutta täysin tuntemattomaan liigaan.
− Ajattelin, että jos en viihtyisi Suomessa, voisin parin kuukauden visiitin palata jälkeen Pohjois-Amerikkaan.
Mutta Cox viihtyi. Hän sijoittui ensimmäisellä SaiPa-kaudellaan liigan pistepörssin neljänneksi ja jatkoi messevää pistetehtailuaan seuraavallakin kaudella Lappeenrannassa. Sen jälkeen hyökkääjä siirtyi Itävaltaan Klagenfurtiin, ja kun Coxin perheeseen syntyi tuolloin esikoistytär, hän alkoi pohtia uransa lopettamista. Klagenfurtin-kauden lopulla hän kuitenkin sai uuden tarjouksen SaiPasta ja tarttui siihen.
− Palatessani sain melkoisen lämpimän vastaanoton, hän hymyilee.
− En ole sen kummemmin verrannut kokonaispistemääriäni muiden tekemisiin. Sain Suomessa pelata erittäin hyökkäävää peliä, ja pelasin silloin urani parhaita vuosia.
Eniten Coxia on jäänyt Suomen-pelivuosista harmittamaan se, ettei hän voittanut yhtään pudotuspeliottelua SM-liigassa. Keväällä 1983 Ilves kepitti sputnikit suoraan kahdessa ottelussa, eikä myöhempiä tilaisuuksia Coxille enää tullut.
”Fight fire with fire”
Vaikka Cox ei halua tulla muistetuksi tappelijana, hän myöntää, että tapana oli antaa kaikkensa kentällä ja taistella kovaa. Pohjoisamerikkalaisuuden leima houkutteli myös ärsyttäjiä.
− Luulen, että minua vastaan pelattiin vähän kovempaa, koska olin amerikkalainen. Sen vuoksi piti näyttää heille ja taistella vastaan. Minun oli pakko pelata niin, koska pidin kiekkoakin niin paljon. Fight fire with fire, niin kuin englanniksi sanotaan.
SM-liigassa Cox viihtyi paljon paremmin kuin Pohjois-Amerikan farmiliigoissa. Suomessa keskityttiin enemmän kiekon pelaamiseen, pelissä oli vauhtia ja katsomoissa yleisöä reippaasti enemmän.
Suomalaisia ja ennen kaikkea Lappeenrannan väestöä Cox muistelee lämmöllä.
− Minulla oli paljon ystäviä koko yhteisössä, muutenkin kuin jääkiekon kautta. Kävin opettamassa lukiossa englantia, joten tutustuin paljon myös lapsiin.
Poika haavin varressa
Cox pelasi viimeiset pelinsä SaiPassa keväällä 1985. Sen jälkeen hän ei ollut kertaakaan käynyt Suomessa ennen kuin nyt.
Tänä kesänä Cox sai painavan syyn matkustaa vanhoihin tuttuihin maisemiin. Hänen poikansa Dylan on pelaajana Lahdessa käytävissä lacrossen eli haavipallon EM-kisoissa − Suomen paidassa. Lajin väljien ulkomaalaissääntöjen vuoksi Dylan edustuskelpoinen sen ansiosta, että hän on syntynyt Suomessa, vaikka sylivauvaiän jälkeen hän teki ensimmäisen visiittinsä synnyinmaahansa vasta viime kesänä.
− Loistava tilaisuus hänelle. Dylan muistaa kaikki hyvät tarinani Suomesta, ja nyt hän pääsee itse kokemaan jotain samanlaista. Minulle taas on aivan erityistä nähdä hänet maaottelussa Suomi-paita päällään, Ralph Cox ylpistelee ja paidasta puhuttaessa sanoo selkeästi ”Suomi” eikä ”Finland”.
Isä-Coxin matkaohjelmaan kuului kolme päivää Helsingissä, kolme päivää Lappeenrannassa ja kolme päivää Lahdessa. Haastattelun julkaisuhetkellä hän on jo matkalla kohti kotimaataan.
Lappeenrannassa käymisessä oli hänelle erityinen tunnelataus, asuihan hän kaupungissa kolmen kiekkokauden ajan.
− Olen tavannut vanhoja ystäviä, käynyt golfaamassa ja syömässä illallisia. Lappeenrannassa näin entisiä joukkuekavereitani. Martti Immonen, Pertti Ahokas, Tuomo Martin, seuran entinen taustavaikuttaja Leo Kuntola... Kuntola on erittäin hyvä ystäväni, ja tapasin myös hänen Kai-poikansa.
− Heikki Mälkiää en valitettavasti päässyt tapaamaan, koska hän on Tanskassa. Petri Skrikoa taas olen nähnyt vuosien varrella moneen kertaan, kun hän on käynyt scouttaus-matkoilla Pohjois-Amerikassa, Cox kertoo entisistä joukkuekavereistaan.
Kilpailijaluonne
Cox lopetti peliuransa vain 28-vuotiaana. Jo esikoistyttären syntymä oli saanut hänet miettimään elämänarvojen järjestystä, ja Dylanin syntyminen Lappeenrannassa alkuvuodesta 1985 sinetöi päätöksen. Cox ripusti luistimet naulaan, vaikka vielä viimeiselläkin SaiPa-kaudella 34 ottelussa 40 tehopistettä.
− Vaikka olin niin nuori, minulla oli kaksi lasta, ja sukuni oli USA:ssa. Halusin aloittaa kunnon työuran kotipuolessa ennen kuin tulisin liian vanhaksi.
Tästä päätöksestä huolimatta Cox sanoo olevansa luonteeltaan erittäin kilpailuhenkinen.
− Se on auttanut minua menestymään elämässäni muutenkin kuin urheilussa.
