Kun aloitin jääkiekon pelaamisen 4-vuotiaana, ei Nuori Suomi –peluuttamisesta ollut tietoakaan. Moni jääkiekon ammattilainen onkin aivan aiheellisesti kyseenalaistanut ”kaikki pelaa” –periaatteen ja ehkä juuri sen takia 1983 syntyneiden ikäryhmä on ollut viimeinen, josta on tullut monta potentiaalista NHL-pelaajaa.
Vaikka minusta ei lopulta tullut, hyvästä syntymävuodesta huolimatta, jääkiekkoilijaa, muistan edelleen selkeästi, että taitotasoltaan juniorit olivat selkeästi nykypäivän junioreita edellä. Tai ainakin taitavia yksilöitä oli enemmän. Juniorivuosina sai pelata ja veivailla kiekon kanssa väsymykseen asti, eikä yksikään summeri käskenyt vaihtoon.
Epätasaisessa peluuttamisessa oli kuitenkin huonot puolensa. Kun sitten lopulta peliaika väheni ja jumiuduin kolmos-neloskenttään, myös motivaatio laski. Kun ajattelee nykypäivän liigakiekkoilua ja kovaa treenimäärää, on vaikea uskoa, ettei nelosketjun penkin lämmittäjiä tilanne kyrsisi.
Ajatelkaapa vaikka tilannetta, jossa istutte kaikki kamat päällänne 55 minuuttia ja sitten pääsette käymään yhden ainoan kerran jäällä koko pelin aikana. Alle minuutin vaihto ja siinä ajassa pitäisi osoittaa olevansa peliajan arvoinen. Lopulta on vieläpä melko samantekevää tuleeko onnistuminen, sillä selkeästi kolmeen ketjuun roolitetussa joukkueessa ne kolmea ketjua pelaavat, vaikka nelonen tekisi maalin joka kerta, kun kentällä käyvät. Ei kovin mieltä ylentävää.
HPK:n ja Ässien välisessä finaalisarjassa onkin erittäin mahtavaa, että vastakkain ovat kaksi joukkuetta. Jokainen pelaaja tekee varmasti kaikkensa sen roolin eteen, joka hänelle ennen kautta tai kauden aikana annetaan. Vieläkin tehokkaammin pelaaja suorittaa, jos saa pelata.
- Voimme peluuttaa ketä tahansa, missä tahansa pelissä, missä tahansa tilanteessa, ketä tahansa vastaan, pitkän linjan HPK-mies Jyrki Louhi kommentoi juuri tätä aatetta.
On helppo kuvitella se itseluottamustaso Ässien Patrik Forsbackalla tai Kerhon Jari Sailiolla. Molemmat pelaavat nelosketjussa rikkovassa roolissa. Ehkäpä kummastakin tulee vielä liigassakin ykkösnyrkin kaveri, joka sylkee maaleja liukuhihnalta. Totuus on, että roolilla ei ole mitään väliä, kunhan vain pääsee pelaamaan.
- Kolmos- ja neloskentät saavat meillä isoa vastuuta. Joukkue tietysti tarvitsee hyvät ykkös- ja kakkoskentät, jotka kuitenkin ratkovat näitä otteluita, mutta meillä kaikille on tullut onnistumisia ja kaikilta voi niitä myös odottaa. Vuorotellen eri kentät ovat isossa roolissa. Jos nyt väkisin halutaan löytää joku syy minkä vuoksi tämän vuoden joukkue selvisi välieristä eteenpäin, ehkä tuossa on se pienen pieni ero, Louhi jatkoi aiheesta.
Tämä tosiseikka on myös osaltaan vaikuttanut positiivisesti molempien joukkueen pelaamiseen kuluneen kauden aikana. Kun finaalisarjassa nähdään kahdeksan pelaavaa kenttää, nähdään siellä myös kaksi joukkuetta, joissa on taatusti keskivertoa parempi joukkuehenki. Kun kaikki ovat tyytyväisiä, ei joukkuehenkeä koetteleville narinoille ole sijaa.
Vaikka en itse ole välttämättä Nuori Suomi –ajattelun ihailijoita, tuovat finalistit tämän aatteen hyviä puolia hieman sattumalta esille. Ja kokemuksesta voin kertoa, että on sitä paskaduuniakin ihan mukava tehdä.
