Kantaisäkandidaatteja oli kookkaita ja vahvaleukaisia, joille riitti elinympäristössään loputtomiin ruokokasveja ravinnoksi, ja pienikasvuisia rääpäleitä, joiden hampaat eivät kestäneet kovaa ja sitkeää puun vartta purra rikki.
Ymmärrettävistä syistä vain toiset jäivät henkiin ja täyttivät maan. Polveudumme niistä, joiden oli pakko keksiä tapoja selviytyäkseen. Syödä puuta pehmeämpää lihaa ja raastaa toisia hengiltä sitä saadakseen. Nousta pystyyn nähdäkseen kauempaa ne, jotka aikoivat tehdä saman heille.
Loput historiasta voidaankin ynnätä siihen, että noin miljoonan vuoden kivikirveiden kilkuttelun jälkeen joku keksi kahlita tulen, ja elämästä tuli niin helppoa, että piti tapella yhä enemmän keskenään, jotta mikään tuntuisi miltään.
Urheilu on siinä mielessä kätevää, että istumalla katsomossa toisen voi voittaa saamatta turpaansa. Kolhut jäävät henkisiksi, jos tosin voitonkin suuruuden määrittää tunne. Voittoa ei lasketa vain maalein, vaan voittamisen arvo mitataan käänteisesti sitä edeltävien tappioiden harmistusten ja voittamisen epätodennäköisyyden summana.
Porissa ja Hämeenlinnassa finaalipaikka on tappion raskaaseen maljaan lorotetun tuskan helpotus. Pienille, potkituille voiton kuulemma siksi suo.
Vaikka dokumentti ei sitä kertonut, ruotsalaiset jatkanevat sen kookkaan vahvahammaseliitin siementä, joille puitteet on aina luotu liiankin helpoiksi. Ruotsalaiset ovat hannuhanhia, koska he eivät ole meidän muistimme mukaan koskaan joutuneet häviämään tarpeeksi katkerasti, ainakaan suhteessa saavuttamiinsa voittoihin.
Voittamisesta perä perään, ilman ryysyjä, ilman tuskaa ja pään puskemista ylivoimaisia olosuhteita vastaan on tullut jotenkin vähempiarvoista. Ei pidäkään enää päästä nopeammin, ei korkeammalle, eikä voimakkaammin, vaan vaikeammin, tuskaisemmin ja epätoivoisemmin.
Urheilun päämääräksi on tullut hävitä yhä uudelleen, yhä suuremmin ja yhä kivuliaammin, ja sen piinan ajamana kasvaa nousemaan tasaamaan puntit 80-luvun rockin soidessa taustalla.
Yhä voimistuvalle pienten ihmisten suurten voittojen ihanteelle luo ristiriidan tapa, jolla liigassa rakoa kultahampaisten ja huonohampaisten välillä pelätään ja halutaan oikoa. Samalla, kun voittamisesta ei haluta tehdä vahvimmille liian helppoa, tukahdutetaan muilta mahdollisuus voittaa suuresti ja vaikeimman kautta.
Tasapäistämistä ei SM-liiga tarvitse. Pienet pärjäisivät, koska niiden täytyy, vaikka suuremmille annettaisiin vapaus ottaa suuruutensa ekonomian kautta hetkellistä etumatkaa. Esiapinoista alkaen yksikään ihminen ei nimittäin ole koskaan oppinut voittamisesta yhtään mitään; tullut enintään ylpeäksi ja unohtanut tarpeen muuntua.
Vain häviäminen voi luoda uusia keinoja.
Ei ole yllättävää, että Ässät ja HPK ovat finaalissa. Huippuyksilöitä on liigassa entistä harvemmassa, ja pelitapa on rakentunut yhä vähemmän yksilöiden varaan. Raameiltaan vahvimmille sen metsän näkeminen puilta on osoittautunut kovinkin hankalaksi.
