Muita artikkeleita

Summanen tarjoaa Espoon mallia koko maalle – Osa 1

Raimo Summanen on uusien haasteiden edessä. Päävalmentajasta on tullut urheilutoimen johtaja ja yksittäisen joukkueen sijasta hän pohtii kokonaisen kiekko-organisaation asioita. Kestävää menestystä Bluesissa lähdetään hakemaan Espoon mallilla, joka tarvittaessa kelpaa koko maalle.

Espoon Blues ja sen taustalla pyörivä organisaatio on sikäli erittäin haastava, että Bluesilla ei ole omia nuoria alle C-juniori-ikäluokissa, vaan siellä pojat ja tytöt pelaavat kasvattajaseuroissa. Kaiken ytimenä espoolaisessa kiekossa on kuitenkin Areenassa majaileva liigajoukkue.

– Meillä Espoossa on paljon junnuja, mutta kyllähän kaikki lähtee liigasta ja sen esimerkistä ja siitä, että liiga saadaan uskottavaksi, Summanen toteaa.

– Meillä on nyt ammattimainen valmentaja, ollaan urheilullisesti uskottava ja meillä on ryhti tekemisessä. Kari Heikkilä on siinä alansa parhaita. Se on eka vaihe uskottavuutta. Kaikki jotka työskentelee Bluesissa, ovat sitoutuneet kehittymiseen. Ei ole tärkeintä miltä tasolta lähdet, vaan se että kehityt. Ota vastaan haaste pelillisestä ja fyysisestä kehittymisestä. Omista voimavaroista se lähtee, ei me uskota mihinkään taikatemppuihin. Sitten tulee menestystä.

Summasen johtamassa organisaatiossa mukaan toimintaan on vahvasti valjastettu Kari Heikkilän kanssa seuraan tullut fysiikkavalmentaja Janne Vikeväinen.

– Vikeväinen on saanut fyysisen puolen erittäin hyvin liikkeelle. Kenttätestausta, eikä mitään laboratoriojuttuja. Pelillisesti haetaan muutamia perusjuttuja, luistelua, syöttämistä, laukomista ja sitten ennen kaikkea tätä henkistä puolta.Mitkä ovat niitä asioita, joita voi jääkiekkoilijana oppia?

– Yksi kriittinen asia on tunnistaa omat heikkoudet ja vahvuudet ja arvioida niitä. Ensimmäinen asia on: Käytä sitä missä olet hyvä, mitä sulla jo on. Ihan pikkupojista lähtien. Kaikki lähtee siitä, että tiedät missä olet hyvä. Yleensä se menee niin, että mistä tykkäät, siinä olet hyvä. Eläisi peliä oman persoonansa kautta.

Täysin itselleen Summanen ei halua ottaa kunniaa Espoon mallista ja sen kehittämisestä. Jukka Holtari on jättänyt työt Columbuksen scouttina ja tekee nyt täysiä töitä Bluesin eteen.

– Tämä on tandem, Summanen naurahtaa.

– Me lähdetään siitä, että kun pelaajat ja valmentajat onnistuvat, niin minä ja Jukka ollaan onnistuttu.

Reilun parinsadantuhannen asukkaan Espoo on malliesimerkki suomalaisesta kaupungista, ja siksi Summanen tarjoaa Espoon mallia koko valtakunnan tasolle.

– Tämä on sama kuin puhuisi koko Suomen jääkiekosta. Espoo on suomalainen jääkiekko minikoossa. Meillä on hyvät olosuhteet ja tarpeeksi harrastajia, mutta ei vaan nouse pelaajia divisioonatasoa korkeammalle. Suomessa me ei päästä maajoukkueella ihan niin kärkeen kuin voitaisiin.

Sisältöä ja vastuuta

Summasen mukaan nuori junioripelaaja tarvitsee tukea ja neuvoa. Valmentajan pitää tuntea valmennettavansa.

– Kun katsotaan mitä tahansa lajia, tennistä, golfia, voimistelua, uintia tai vaikka pituushyppyä, niin hyvin usein siellä on taustalla isä-poika-suhde, hyvin aikaisessa vaiheessa on ollut tuki ja se oikeanlainen silmä. On tehty töitä systeemin ulkopuolella, sieviset ja evilät, hän huomauttaa.

– Tämä on herättänyt kiekossa sen jutun, että valmentajaa tarvitaan alkuvaiheessa enemmän kuin C:stä A:han, jotta saadaan ne oikeat jutut kohdalleen. Luisteluasennot, käsityksen mikä pelin tarkoitus on ja määrätyt tekniset ominaisuudet. Sen päälle lahjakkuus tulee esille jos on tullakseen.

Kun kehitetään nuoria pelaajia, tehdään samalla espoolaisuuden tai koko suomaisen kiekon tulevaisuutta. Tekijöiden pitää siis ottaa vastuu tekemisestään.

– Me menetetään hirveä määrä lahjakkuutta, kun puuhaillaan kaikkea muuta. Ei oteta vastuuta siitä, mitä siellä tehdään. Nuoret tekee ihan tarpeeksi töitä. Väitän, että seuravalmennuksessa harjoitellaan ihan liikaa.

Liika harjoittelu ja valmentajien liika kuormittaminen huolestuttavat Summasta. Hänen mukaansa yhteiskunta sysää jääkiekolle liian suurta vastuuta kasvatuksesta ja se vastuu on otettu vastaan mukisematta.

– Kukaan valmentaja ei jaksa, kun ryhmässä on 22-25 poikaa, homma tehdään oman työn ohella ja palkaksi saa vain haukut. Pitää tehdä viherohjelmat, olla täydellinen kasvattaja ja hoitaa koulun ja kodin välinen suhde. Koulun ja kodin välisen suhteen hoitoa pitäisi siirtää muualle. Ne pojat tulevat sinne pelaamaan jääkiekkoa. Me syleillään koko maailmaa ja se on kohtuuttoman kova taakka.

Tuntikausia hallilla iltamyöhään, suunnitella harjoitukset, vetää pelit ja yrittää hoitaa samalla oma työ ja perhe. Vaatii valmentajalta paljon.

– Meillä pitäisi saada lajiin niitä kylähulluja, jotka jaksavat tehdä nuorten kanssa. Meillä Suomessa, ja Espoossa, on rakenteet ja olosuhteet kunnossa. Sisältöä pitäisi pumpata enemmän ja ennen kaikkea intohimoa.

Missä juniorivalmentajien arvostus?

Summasen mukaan valmentajan pitää olla koko pelaajan kehitysprosessin ajan mukana ohjaamassa ja keskustelemassa pelaajan omista tuntemuksista.

– Puhun osallistuvasta valmentamisesta. Ei riitä, että annetaan ohjeet ja harjoitusten jälkeen sanotaan, että hyvin meni. Mitä nuoremmasta on kyse, sitä enemmän voi kysellä miltä tuntuu, miten tämä liittyy peliin, miten tämä suoritus oli hyvä, miten heikko. Erotella ja vertailla asioita ja alkaa siten rakentaa niiden poikien omaa ajattelua. Jos se taito pystytään opettamaan, niin siitä on hyötyä muussakin elämässä.

– Se voi kuulostaa hirveän idealistiselta, mutta omasta mielestäni tämä on konkretiaa. Jääkiekkoseuraan pitäisi tulla sillä meiningillä, että meidän vastuu on opettaa ne pojat pelaamaan jääkiekkoa.

Summanen on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi HIFK:n, Jokereiden ja A-maajoukkueen valmentajana, joka toi menestystä ja mestaruuksia. Mies itse kuitenkin nostaa jalustalle juniorivalmentajan.

– Valmentajan työtä ei ole arvotettu Suomessa. Kaikista arvokkainta työtä on juniorivalmentajan työ, koska siinä vastuu on hirveä, kun nuori on kehittyvässä iässä. Juniorivalmentajan pitäisi olla todella hyvin palkattu, jotta voisimme sanoa, että aidosti välitämme.

– Tulonsiirroilla voitaisiin tehdä jotain. Kaikilla pitää olla vastuu siitä mitä kaukalossa tapahtuu. Jääkiekkoliiton pitäisi pyrkiä ohjaamaan tukia enemmän sinnepäin ja siihen suuntaan ollaan menossakin. Tukea pitää antaa niille, jotka päivästä toiseen ovat siellä kaukalossa.

Summasen mukaan Espoossa tilanne on suhteellisen hyvä. Kasvattajaseuroissa on valmentajia, jotka ovat olleet pitkään mukana. Hän itse myöntää olevansa vasta aloittelija tässä hommassa, mutta kertoo istuneensa ja kuunnelleensa näiden pitkänlinjan valmentajien kommentteja ja näkemyksiä.

– Parasta on, että he ovat olleet 15-20 vuotta mukana, he ovat nähneet niitä 7-9-vuotiaita, mitä he osaavat, miten lahjakkuus näkyy ja niin edelleen ja kun he ovat pitkään mukana ja näkevät sen huipputason mihin jotkut pääsevät, niiden kautta opitaan paljon. Sitä kautta voitaisiin oppia mitä on lahjakkuus.

Valtakunnan tasolla kaivataan lisää kokemusta juniorivalmentamiseen.

– Meillä vaan on harmittavan vähän sellaisia pitkän linjan juniorivalmentajia. Kaikki pyrkivät vain ylemmäksi, valmentajilla on kova keskinäinen kilpailu. Oikeastihan D-juniorivalmentaja on yhtä tärkeä kuin A-juniorivalmentaja. Me ollaan rakennettu tämä systeemi vähän väärin, niin Espoossa kuin koko maassa.

– Kaikista paras ja kokenein valmentaja pitäisi saada C-nuoriin, koska siellä tekee yksissä harjoituksissa sen, mitä A:ssa kaksissa.

Miten sitten saadaan kokenut valmentaja lähtemään C-nuoriin?

– Niinpä. Kaikki luovat vain omaa uraa. Siinä meillä on iso haaste Suomessa. Haluaisin nähdä sen, että me palkitaan liitossa nimenomaan niitä jätkiä, jotka ovat tehneet sitä arvokasta juniorityötä.

Viime talvena Summanen vieraili Kari Heikkilän luona Jaroslavlissa ja seurasi paikallista junioritoimintaa. Hän toteaa, ettei ihaile venäläistä systeemiä, eikä usko sen toimivuuteen Suomessa yhteiskuntien eroavaisuuksien vuoksi, mutta jotain opittavaa sieltäkin on.

– Arvostan suuresti sitä, että siellä juniorivalmentajat ovat niitä kokeneita yli viisikymppisiä äijiä.

Pelaako pelaaja itsensä vai sosiaalisen paineen vuoksi?

Summasen mallissa juniorit on jaettu kolmeen ryhmään: lahjakkaat, keskitaso ja keskitasoa heikommat. Tähän asti kaikki harjoittelu on kulkenut keskitietä pitkin.

– Kaikki toiminnot tehdään keskiarvon mukaan. Harjoitellaan keskiarvoja keskiarvoisille pelaajille.

– Se on liian kovaa niille, jotka ei ole lahjakkaampia ja joille jääkiekko on enemmän sosiaalinen tapahtuma, jotka ovat ujompia tai karttavat fyysistä kontaktia. Heille pitäisi kuitenkin pystyä tarjoamaan kerta viikossa –tyyppistä hauskanpitoa jäällä.

– Keskiosa joutuu koville ja huiput saa liian vähän ohjausta. Se näkyy harjoittelussa ja kaikissa huomioissa, toteaa Summanen.

Hänen mielestään on kaikkien kannalta rehellisintä olla avoin ja kysellä nuorelta, pitääkö hän oikeasti jääkiekosta.

– Hyvin aikaisessa vaiheessa pitää puhua, että onko tämä nyt sitä mistä itse tykkäät. Pelaatko kavereiden vuoksi vai tykkäätkö oikeasti pelata?

– Surullisinta on se, että roikutaan mukana isän tai äidin motiiveista ja koska koulussa on kiva sanoa kuuluvansa joukkueeseen. Ne hinkkaa ja hinkkaa jonnekin A:han asti, reenaavat kuusi kertaa viikossa kesät talvet ja sitten sanovat, että ei tämä oikeastaan olekaan se oma juttu.

– Heille pitäisi rohkeammin tarjota sellaista mahdollisuutta, että ollaan kerta viikossa jäällä, sosiaalisena tapahtumana ja pidetään kivaa. Sinne ei ole edes pakko mennä aina, jos ei kiinnosta.

Summanen ei halua aliarvioida eikä vähätellä tätä ryhmää, jolle jääkiekon pelaaminen ei oikeasti olekaan intohimo. Hän näkee nämä henkilöt jääkiekon kannalta toisena, yhtä tärkeänä ryhmänä.

– He ovat meille myös tärkeä ryhmä, koska heille jää lätkästä mahtavat kokemukset. Heistä tulee tulevia lätkäfaneja ja jos he roikkuvat liian pitkään mukana vääränlaisessa toiminnassa, niin helposti koko perhe pettyy kiekkoon siinä vaiheessa, kun ne rajat lopullisesti tulevat vastaan.

Termit vastuu ja välittäminen toistuvat usein Summasen puheissa.

– Pitää ottaa vastuuta lahjakkuudesta. Pieni 15-vuotias kundi, älyttömän lahjakas pelisilmä, mutta pelkää kontaktia. On meidän vastuuta puhua hänelle, että A-nuorissa se peli on pirusti fyysisempää. Vastuu on suuri, kun pitää sen ikäiselle alkaa sanoa, että olisiko potentiaalia enemmän johonkin muuhun lajiin. Mutta ennen kaikkea se on myös välittämistä.

– Ei tämä tarkoita sitä, etteikö keskitasolta voisi nousta huipulle jos on tahtoa. Siihen vaaditaan itsearviointia ja kykyä miettiä mitkä ovat oman pelin heikkoudet ja pyrkiä omalla ajalla niitä parantamaan, hän linjaa.

Haastattelun toisessa osassa puhutaan Espoon projektin kulmakivistä, lahjakkuudesta, pelin ongelmista ja johtajuudesta. Haastattelu julkaistaan 5.9.

Juha Hiitelä 2.9.2005 08.06
ylläpito (9040)