Espoon Bluesin ei voi sanoa paljoakaan viime aikoina kannattajilleen antaneen, ellei tuskaa ja turhautumista oteta huomioon. Tällä kertaa joukkue onnistui alittamaan hurjimpienkin skeptikkojen ja vääräleukojen irvailut ja odotukset. Ei kukaan voinut odottaa, että edes ikuinen alisuorittaja Blues kykenisi floppaamaan itseään samaan kastiin Pelicansin ja SaiPan kanssa, ja että sen taistelu viimeisestä playoff-karsintaan oikeuttavasta paikastakin päättyisi yli viikkoa ennen runkosarjan loppumista.
Mitkä asiat ajoivat tähän tilanteeseen, ja mitä kauden aikana tapahtui? Selityksiä riittää, ja niitä on aina mukava antaa. Bluesin kauteen mahtui jälleen kerran tuttuja elementtejä, jotka ovat tulleet jo lähes traditioksi muutoin perinteettömälle sakille. Alisuorittamista seuraa valmentajan potkut. Ulkomaalaispelaajat floppaavat, joten heitä vaihdellaan. Kuulostaako tutulta? Kaikki näytti niin hyvältä ennen kauden alkua. Joukkue voitti pelaamistaan 12:sta harjoituspelistä peräti kymmenen, jota voidaan pitää erinomaisena suorituksena. Lisäksi kausi alkoi maukkaalla vierasvoitolla yhdestä ennakkosuosikista Turun palloseurasta. Kirsikkana kakun päällä voiton ratkaisi uusi ykköstykki Landon Wilson.
| Pelaajatodistukset Blues-pelaajien kausiarvostelu
[lue] |
Hantalle kenkää, Rocky uudistajaksi
Sitten kaikki taas romahti. Seuraavista kymmenestä pelistä joukkue voitti yhden ainoan, ja näin ollen ykkösluotsina toista kauttansa ollut Hannu ”Hantta” Virta sai kengän kuvan ahteriinsa. Joukkueen diktaattorin ja yleismiehen virkaa jo vuosia enemmän tai vähemmän ansiokkaasti hoitanut toimitusjohtaja Christian Ruuttu nosti Virran tilalle ykköseksi jo kertaalleen Bluesista aikoinaan potkut saaneen toteemipaalu Pekka ”Rocky” Rautakallion, joka oli seurannut joukkueen otteita alkukauden lähinnä katsomosta käsin saatuaan pahan revähtymän reiteensä kauden alla. Rautakalliota auttamaan tehtävissään tuli myös Yhdysvalloista käsin Detroitin apuvalmentaja Barry Smith, jonka konsultointikeikka tosin jäi varsin lyhyeksi. Muutoin valmennustiimiin kuuluivat entinen tähtipakki Janne Laukkanen sekä maalivahtivalmentaja/joukkueenjohtaja Kimmo Kiuru.
Myös pelaajapuolella kiehui. Yhdeksi liigan valovoimaisimmasta ketjuista kaavaillun Wilson-MacLean-Kalto pelit menivät totaalisesti penkin alle, ja Donald MacLean oli ensimmäinen syntipukki. Myös Kari Kalto siirrettiin pois ykkösketjusta, ja pian hänen kohdallaan alkoivat selkävaivat. Landon Wilson jaksoi tehdä töitä, mutta tolppien väliin ei hänkään osunut.
Syyskuun lopulla oli jo tiedostettu, että joukkue tarvitsee uusia vastuunkantajia. NHL:n työsulku jatkui ja jatkui, joten niin sanottuja lockout-vahvistuksia oli tiedossa. Blues kantoikin kortensa kekoon hankkimalla hyökkäykseensä Pittsburghin viime kauden supertulokkaan Ryan Malonen, jonka piti aloittaa Bluesin uusi tuleminen. Mitä vielä. Malonen kesäharjoittelu oli mitä ilmeisimmin sujunut kosteissa merkeissä, eikä miehestä ollut juuri mihinkään muuhun kuin typerien jäähyjen hankkimiseen. Malone poistui monen muun lockout-vahvistuksen tavoin kuin rotta uppoavasta laivasta vähin äänin itkien jälkikäteen liigan ”surkeaa tuomarilinjaa ja olosuhteita”.
Rautakallio sai kuitenkin joukkueen hetkellisesti pelaamaan. ”Rocky” painotti kiekollisen pelin merkitystä nykykiekossa, ja pian tälle pelitavalle saatiinkin mainio mannekiini Pohjois-Amerikasta, kun nuori kanadalainen hyökkääjä Krystofer Kolanos saapui paikkaamaan Malonen jättämää aukkoa Phoenix Coyotesin organisaatiosta. Odotukset Kolanosin suhteen eivät olleet korkealla, mutta pian mies alkoi tehtailla pehmeillä käsillään pinnoja lähes kaksi per peli tahtia, ja otteet alkoivat muutenkin muistuttaa joukkueessa edellisen kerran samalla 11-numerolla pelannutta taiteilijaa. Pekka Rautakallion ja samalla myös Krystofer Kolanosin aikakausi Hannu Virran potkuista joulutaukoon poiki peräti 11 voittoa 19 pelistä, mitä voitaneen pitää jo kohtalaisena suorituksena umpisurkeaan alkukauteen verrattuna. Lisäksi lähes katsomoon tippunut sentteri Donald MacLean löysi uudestaan itsensä Kolanosin rinnalla, ja alkoi mättää pisteitä odotettuun malliin.
Takaisin kanveesiin
Hyvin sujuneet syksyn loppupuoliskon otteet herättivät jälleen toivonkipinän joukkueen kannattajissa ja nostivat joukkueen taistelemaan vähintään sääliplayoff-paikoista. Bluesin tapana on kuitenkin pettää aina silloin, kun se pahimmalta tuntuu, eikä joukkue tästä perinteestään tänäkään vuonna laistanut. Uusi romahdus alkoi uuden vuoden myötä. Ensimmäinen shokki oli Krystofer Kolanosin katoamistemppu. Mies ei koskaan palannut takaisin joukkueeseen joululomaltaan Calgarystä, eikä hänestä sen koommin mitään kuultu. Valmentaja Rautakallio jyrisi ”miljoonamiesten urheilullisesta vastuusta”, ja joukkue alkoi jälleen alisuorittaa.
Kauaa ei Kolanosinkaan perään itketty, vaan umpisurkeaa hyökkäystä vahvistamaan hankittiin nimekäs vahvistus Montréalista: Mike Ribeiro. Ribeiro aloitti vaisusti, mutta löysi pian rytminsä, ja pelasikin ainoana joukkueen kauden aikana hankkimista lockout-vahvistuksista kuin ammattilainen loppuun saakka, ja tehtaili pisteitä yli pinna per peli tahdilla. Ribeirolla oli tarjottavanaan huima määrä taitoa, jota mies esitteli yleisölle useaan otteeseen. Joukkueen pelastajaksi hänestäkään ei ollut – toisaalta, siihen tuskin olisi pystynyt edes huippuvuosien Mario Lemieux.
Myös Bluesin tasapaksussa puolustuskalustossa tapahtui, kun fanien ja ilmeisesti myös Rautakallion hampaisiin heikkojen otteidensa vuoksi joutunut Mika Niskanen siirtyi takaisin Ruotsiin, ja vaihdossa saatiin kahta kauheampi hasardi, Brian Muir. Näin ollen joukkueella oli viisi ulkomaalaispelaajaa, ja se joutuikin vuorottelemaan niinikään alisuorittaneen ja loukkaantumisista kärsineen Landon Wilsonin ja Muirin välillä. Rautakallio osoittikin todelliset peluutustaitonsa valitsemalla lähes järjestään etenkin loppukaudesta Muirin Wilsonin sijaan.
Ruuttu pihalle
Vaikka joukkueen otteet sujuivatkin hyvin mollivoittoisesti pitkin alkukevättä ja jopa paikka kymmenen joukossa uhkasi lipua käsistä, saivat Blues-fanit kaiken tuskansa keskellä myös hyviä ja toiveita herättäviä uutisia helmikuun alkupuolella. Tällöin joukkueen asioita jo vuosikaudet ansiokkaasti sotkenut toimitusjohtaja Christian Ruuttu vapautettiin vihdoin tehtävistään, ja tilalle valittiin pitkän linjan espoolainen kiekkovaikuttaja Jouko Lintunen, joka ensi töikseen palautti halliin tanssijaryhmän ja hankki seuraavaa kautta ajatellen joukkueeseen pelaajakoordinaattoriksi Jyväskylässä hyvää työtä tehneen espoolaisen Jukka Holtarin.
Ruutun ison egon poistuminen Espoon areenan käytäviltä ei sekään vaikuttanut välittömiin otteisiin kaukalossa, vaan taaperrus jatkui. Jonkinlaisen nilkuttavan version loppukiristä joukkue sai kuitenkin vielä Ruutun lähdön jälkeen aikaiseksi, ja taisteli pitkään viimeisistä playoff-karsintapaikoista lähinnä Tapparan ja Ässien kanssa. Lopuista kymmenestä pelistä Blues voitti viisi, mutta viimeisetkin realistiset mahdollisuudet nousta porilaisten ohi karisivat joukkueiden keskinäisessä kohtaamisessa Espoossa, jossa Blues olisi ehdottomasti tarvinnut voiton varsinaisella peliajalla. Kun sitä ei tullut, voitiin kausi käytännössä katsoen sinetöidä lopullisesti. Viimeiset teoreettisetkin mahdollisuudet menivät seuraavassa pelissä Oulun Kärppiä vastaan, ja loput kolme ottelua Blues pelasi ilman minkäänlaista panosta, ellei sellaiseksi lasketa sitten taistelua sijoista 11-12 SaiPan kanssa.
Joukkue vailla johtajaa
Katastrofin syyt ovat syvällä joukkueen hallinnossa, ja pääsyntipukiksi moni on varsin perustellusti ehdottanut ex-toimitusjohtaja Christian Ruuttua, jonka sanotaan hoitaneen organisaation suhteita sidosryhmiinsä ylimielisesti ja välinpitämättömästi. Ruuttu hoiti yksin käytännössä pelkän pelaajakokemuksen turvin ammattiorganisaation johtoa sekä pelaajahankintoja, ja onnistui työnsä aikana tiputtamaan joukkueen liigan häntäpäähän. Tulevalla kaudella Ruutun työtehtäviä hoitaa kolme eri henkilöä. Yksi Ruutun suurimmista virheistä oli potkia kenties espoolaisen liigahistorian osaavin valmentaja Hannu Kapanen pois joukkueesta erittäin onnistuneen kauden jälkeen, vaikka hänellä itsellään oli haluja jatkaa.
Jälkikäteen on helppo sanoa, että vaikka Hannu Virran palkkaaminen joukkueen valmentajaksi olikin suuri virhe tämän kokemattomuuden takia, oli kenties vielä suurempi virhe antaa Virralle potkut ja nostaa jo kertaalleen potkut saanut mies ykkösvalmentajaksi apunaan ensimmäistä kauttaan valmentanut ex-puolustaja. Bluesin otteita leimasi läpi kauden täydellinen tietämättömyys minkäänlaisesta järkevästä pelitavasta. Joukkue pelasi toisinaan hyvää kiekollista peliä Rautakallion aikana, ja tämä voidaankin laskea miehen ainoaksi ansioksi menneellä kaudella, mutta liian usein kovakin yrittäminen päättyi turhautumiseen, kun omista paikoista ei saatu sisään, ja viisikkopuolustus repeili aiheuttaen maaleja omaan päähän. Rautakallion peluutustaidotkaan eivät olleet kovin kehuttavat, sillä mies sekoitti ketjut uudestaan lähes jokaiseen peliin, eikä roolituksesta usein ollut tietoakaan niin hyökkäyksen kuin puolustuksenkaan suhteen.
Jos johtajaa olisi kaivattu penkin taakse, sellaisia oltaisiin tarvittu myös kentälle. Kapteeni Rami Alanko vajosi varjojen maille erinomaisen edelliskauden jälkeen, eikä todellakaan johtanut joukkuettaan. Sympaattinen jenkkihyökkääjä Landon Wilson puolestaan kunnostautui joukkueen tsemppaajana ja positiivisuuden luojana, mutta varakapteeniksi nimitetty Wilson oli liian usein loukkaantuneiden listalla ja toisaalta sai itse odotuksiin nähden aivan liian vähän aikaan kentällä. Joukkueen kokenut kaarti, johon voi lukea mm. Kari Kalton, Markku Hurmeen, Teemu Elomon, Olli Ahosen, Arto Laatikaisen, Kari Haakanan sekä muutaman muun pelaajan alisuoritti niinikään täydellisesti. Varsinkin neljä ensin mainittua pelaajaa pelasivat täysin alle tasonsa, eikä heistä ollut tukemaan ykkösnyrkkiä, joka lopulta jäikin ainoaksi ratkaisuihin kykeneväksi ketjuksi.
Miten tästä eteenpäin?
Kuinka tällaisen kauden jälkeen voi kerätä rikkoutuneet palaset maasta ja edes kuvitella jatkavansa matkaa vahvana? Vaikeaa se on. Kaikesta huolimatta espoolaisella liigakiekolla on vielä toivoa, mutta montaa tämänkaltaista kautta se ei enää kestä. Uskottavuus – se mitä siitä on jäljellä – on vaakalaudalla. Espoon 7000 henkeä vetävä areena kaikuu tyhjyyttään nykyisin oikeastaan kaikissa muissa paitsi HIFK:ta vastaan käytävissä peleissä.
Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin, viime kaudella joukkueessa nähtiin kuitenkin myös positiivisia asioita ja onnistujia. Joukkueen kultakypärä ja ykköstykki oli tsekkihyökkääjä Ladislav Kohn, joka jaksoi vääntää vaikeidenkin aikojen läpi tehokkaana. Kohn on yksi harvoista pelaajista, joille voi antaa tällaisenkin kauden jälkeen lähes puhtaat paperit. Lisäksi mies allekirjoitti joukkueen kanssa jatkosopimuksen. Muita onnistujia olivat puolustuksen osalta jykevä peruspakki Tero Määttä, jonka jatkosta ei ole vielä tietoa, sekä otteitaan loppua kohden huimasti parantanut Janne Jalasvaara. Hyökkääjistä voi Kohnin ohella kehua huikean loppukauden pelannutta ja fanien suosikiksi noussutta Donald MacLeania, sekä tietysti lockout-vahvistus Mike Ribeiroa. Lisäksi omista junnuista onnistui parhaiten kovaan fyysiseen peliin pystyvä taskuraketti Antti Pihlström, jonka yritteliään pelityylin Bluesin ”osaava” valmennusjohto palkitsi lukuisilla penkityksillä kauden mittaan. Maalivahtiosastolla runkosarjan pelit käytännössä puolittaneet Jere Myllyniemi ja Mika Oksa onnistuivat korkeintaan keskinkertaisesti.
Tärkein muutos ensi kauteen nähden on se, että organisaatiota uudistettiin ainakin lähtökohtaisesti osaavien ihmisten voimin. Ruutun sotkuja tulivat siivoamaan uusi toimitusjohtaja Jouko Lintunen, pelaajakoordinaattoriksi valittu Jukka Holtari sekä urheilutoimenjohtajaksi nimitetty Raimo Summanen. Uudeksi päävalmentajaksi ollaan mitä ilmeisemmin nimittämässä Venäjältä palaavaa Kari Heikkilää, jonka näytöt puhuvat puolestaan. Tämä tarkoittaisi sitä, että Blues saisi ensimmäistä kertaa historiansa aikana valmentajan, jolla on mestaruustausta nimenomaan valmentajana. Ainoaksi kysymysmerkiksi jää henkilökemioiden toimiminen. Bluesin historia osoittaa, että Murphyn laki on edelleen vahva organisaatiosta puhuttaessa. Kaikki voi mennä pieleen, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa.
Joukkueen kannattajilta vaaditaan nyt kärsivällisyyttä. Jotain, mikä kieltämättä alkaa olla itse kullakin loppumassa. Suursiivous on tehty, ja uuden rakentaminen aloitettu. Osaavia henkilöitä on joukkueen peräsimessä nyt enemmän kuin koskaan. Tästä alkaa espoolaisen liigakiekkoilun kenties viimeinen yritys nousta menestyväksi organisaatioksi. Arpa on heitetty. Vain luoja voi enää tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.