HPK oli vuodenvaihteessa syvällä tappioputkessa. Joukkueen pelissä ei näkynyt rahtustakaan peli-iloa, eikä mitään merkkejä täydellisestä sitoutumisesta siihen, mitä voittaminen SM-liigassa vaatii. Pallokerhon peli-ilme oli suoraan sanottuna masentava.
En uskonut, että Rautakorpi pystyisi enää joukkueen kurssia muuttamaan. Näin mahdollisena, että ryhmä jotenkin raapisi itsensä kymmenen joukkoon, mutta siihen se sitten jäisikin. Turhaa edes räpistellä, kun löysät on jo housussa. Tarvetta oli jollekin ihmepillerille, joka parantaisi kaiken kuin taikaiskusta.
Mitään troppeja Rautakorpi ei pelaajilleen jakanut, mutta marssitti sen sijaan jokaisen yksilön peilin eteen. SM-liigapelaajat ovat ammattilaisurheilijoita, ja HPK-valmentaja vaati jokaiselta urheilijaltaan ammattimaisuutta. Kaava jolla Pallokerho on noussut finaaliin asti on lopulta melko yksinkertainen.
Finaalivastustaja TPS:n Kai Suikkanen voittanee vuoden valmentajan tittelin, mutta Rautakorpi on valmennuksellisilla näytöillään osoittanut olevansa SM-liigan paras luotsi. Sijalla 13. rämpineen ja lähes luovuttaneelta näyttäneen joukkueen nostaminen finaaleihin ei ole mikään pieni temppu.
Henkinen kovuus lähtee tässä tapauksessa ensimmäisenä valmentajasta. Rautakorpi näytti joukoilleen esimerkkiä, missä mistä tilanteesta tahansa voidaan nousta voittajaksi, jos keskittyminen ja sitoutuminen omaan tekemiseen on huipputasolla. Nyt HPK on täydellisesti yhteen hitsautunut kollektiivi, jonka voittaminen vaatii vastustajalta niitä ihmetekoja, joihin Rautakorven en uskonut kykenevän.
Pelon tilalla on intohimo. Virheiden välttelyn tilalla systemaattinen riskien minimointi. Valkoisen pyyheen tilalla on sotalippu. Mikään ei ole muuttunut, mutta silti kaikki on muuttunut. Rautakorpi ei erehtynyt harhaan omalta tieltään, vaan näytti joukkueelleen miten tuota tietä voidaan kulkea menestyksellä.
Kirjoittaja on Jatkoajan entinen päätoimittaja, ja satunnaisesti kykeneväinen myöntämään olleensa väärässä.
