Viimekesäisten suru-uutisten vauhdittama keskustelu NHL-liigan kovan linjan edustajien ammatista on saanut monen kiekkoihmisen avautumaan kokemuksistaan. Viimeisimmän ja omalla tavallaan merkittävimmän ulostulon teki Georges Laraque. Hänen pelaajaurastaan kertova kirja "The Story of the NHL's Unlikeliest Tough Guy" julkaistiin viime viikolla.
Kirja tuo esiin Laraquen ajatuksia ja kokemuksia roolistaan kivikovan liigan fyysisenä edustajana. Kanadalaisen kokemuksista kumpuaa puhutteleva tarina, johon perehtyminen avaa uudella tavalla kaukalon sotureiden sielunmaailmaa.
Fyysinen läsnäolo
Georges Laraque pelasi NHL-liigassa 12 kauden ajan. Hän edusti pelaajaurallaan Edmontonia, Phoenixia, Pittsburghia ja Montrealia. Montrealilaissyntyinen hyökkääjä kokosi pelaamissaan 695 ottelussaan 1126 jäähyminuuttia.
Laraque varattiin NHL-liigaan, vaikka hänen luistelussaan nähtiin pahoja puutteita. Kanadalainen onnistui kuitenkin kompensoimaan muilla avuillaan pelityylissään olleen aukon. Fyysisen aspektin läsnäolo vetosi Edmonton Oilersiin, joka varasi Laraquen kesän 1995 draftin toisella kierroksella.
Laraque menestyi roolissaan. Pohjoisamerikkalaiset urheilujulkaisut palkitsivat hänet kahteen otteeseen liigan parhaana tappelijana.
Kanadalainen lopetti pelaajauransa kesäkuussa 2010. Päätöstä olivat vauhdittamassa selkävaivat, joihin liittyvä epävarmuus sai Laraquen lyömään pisteen uralleen.
Ammatin kasvot
Laraquen pelaajarooli oli NHL-kiekkoilun selkeimpiä. Häneltä ei odotettu pehmeäkätistä kiekonkesyttämistä tai tietokonemaista pelinlukua. Laraquen kovat kädet ja hurja luonne toivat eteen työtehtäviä, joiden tapahtuma-ajat olivat riippuvaisia otteluiden kulusta.
– Kun pelissä oli ongelmia, minun kaltaiseni pelaajat ryhtyivät työhön. Joskus joukkueen vireystilassa oli puutteita, joita haluttiin muuttaa tappelun avulla.
– Toinen perustilanne liittyi suojelemiseen. Joku joukkueeni huippupelaajista sai tärskyn, jonka antamiseen ei liittynyt toisen kunnioittamista. Silloin menin jäälle, muistelee Laraque.
Pelaaminen marginaalisella peliajalla oli haasteellista. Pitkät tovit vaihtopenkillä vaativat kovan latauksen, jonka ylläpito oli tärkeää.
– Vaikka saattoi mennä monta minuuttia ilman jääaikaa, oli pidettävä vire yllä. Oli oltava hereillä ja väkivaltavalmiudessa. Kutsu saattoi tulla milloin vain.
Ihminen ei ole kone. Laraque muistaa yhä otteluita, joissa hän esiintyi puolitehoisena. Hänen fyysisyyttään tarvittiin myös tuolloin.
– Jouduin pelaamaan usein loukkaantuneena. Joukkueeni tarvitsi minua, enkä voinut jättää kavereita pulaan. Luulen, että pelkkä läsnäoloni esti monta loukkaantumista.
– Illat, jolloin en ollut fyysisessä huippuiskussa, olivat oma lukunsa. Innokkuus ja stressi kohtasivat pelon. Kombinaatiossa oli pelonsekaista jatkuvuutta. Uskallan väittää, ettei kyseinen olotila ole kovinkaan yleinen ammattilaisurheilussa.
Tappelun anatomia
Laraque määrittää tappelun prosenttikaavalla, jonka painotteisuus yllättää maallikot. Lihaksia vaativa työ onkin erityisen riippuvainen psykologisen aspektin läsnäolon luonteesta.
– Työni oli tilanteeseen reagointia. Piti olla nopea ja aloitteellinen. Lihaksiston liikkeet tarvitsivat nopeita käskyjä. Ei ollut vara olla hidas. Työni oli 10% lihaksia ja 90% henkistä latausta.
Laraque kuvailee kovien poikien mittelöä tapahtumana, jonka aikajanassa oli selkeä syy-seuraus-suhde.
– Tappelu kesti harvoin yli minuutin. Siitä palautumiseen ei riittänyt viiden minuutin istuminen jäähypenkillä. Toipuminen stressistä ja energiavajeesta saattoi kestää ottelun loppuun saakka. Tämän vuoksi tappelin usein vain kerran ottelussa.
Kaukalossa nähtävä vääntö ja iskujenvaihto näyttää usein hyvin brutaalilta. Laraque korostaa kuitenkin tappelijoiden välistä kunnioitusta. Heitä yhdistää rooli, jonka kantamisessa nähdään veljeyden piirteitä.
– Jokainen tappelija on tehty jostakin spesiaalista. Muuten sen roolin hoitaminen ei onnistuisi. Uskon, että kunnioitus kollegaa kohtaan on syvällä tappelijan fokuksessa. Moni fani luulee kovien poikien vihaavan toisiaan. On toki ennakkoluuloja ja epäilyjä, mutta ei pahoja fiiliksiä. En usko vihan olemassaoloon.
Tappelun jälkeen on luonnollisesti vuorossa tekojen sovittaminen siihen varatussa paikassa. Laraque vaali veljeyden henkeä myös sieltä käsin.
– Kun jouduin tappelun jälkeen jäähyaitioon, pyrin usein juttelemaan toiseen boksiin joutuneen kollegani kanssa. Kysyin hänen vointiaan ja saatoin jopa onnitella häntä hyvästä tappelusta. Vaikka halusin aina voittaa, halu vahingoittaa toista ei motivoinut minua. Kunnioitin aina kollegaani.
Pelottava kolmikko
Laraque oli aikanaan kaukalon kovimpia sotureita. Hänet tunnettiin tinkimättömästä asenteestaan, jossa ei nähty piirteitä pelosta. Kanadalainen tunnustaa nyt jälkikäteen jotain uutta. Hän ei ollut sittenkään monen kiekkofanin mainostama peloton soturi.
– Urani viimeisten vuosien aikana jouduin vastakkain kolmen kollegan kanssa, jotka saivat minut aina ottelun alla hermostuneeksi. Heidän tuleva kohtaaminen sai aikaan tunnetilan, jonka olemassaoloa en ollut aiemmin tiedostanut. He olivat Donald Brashear, Brian McGrattan ja Derek Boogard.
Laraquen nimeämät herrasmiehet toivat kaukaloon tappelukulttuurin uuden muodon. Heidän työnäytteitään leimasi vahva sisäsyntyinen päämäärä.
– Syy hermostukseeni oli heidän tapansa tapella. Pelottomuus oli jo haaste sinällään, mutta siinä ei ollut tarpeeksi. Heitä yhdisti yhteinen piirre – tarve tapella. Se välittyi heidän jokaisen iskunsa myötä.
Työkulttuurin äärimmäisin muoto on kiintyminen ammattiinsa. Puhutaan rakkaudesta, joka tuo mukanaan vahvat tunteet. Laraquen edustaman ammattikunnan piirissä ei rakkaudella ole ollut isoa jalanjälkeä.
– Moni luulee, että jokainen kovan linjan edustaja rakastaa työtään. Tunnen kaikki tappelijat ja olen tuntenut vain neljä kaveria, jotka ovat kertoneet minulle rakastavansa työtään. He ovat McGrattan, Boogard, Jody Shelley ja Steve McIntyre.
– Muut kovat pojat haluaisivat muuttaa rooliaan, tehdä enemmän maaleja, tulla kokonaisvaltaisemmiksi pelaajiksi ja ansaita isoa palkkaa. Nimeämäni kollegat olivat täysin sinut roolinsa kanssa. He eivät kaivanneet muuta. Nyrkkien käyttö riitti heidän ammatilliseksi täyttymyksekseen.
Edellämainittujen kovanaamojen kohtaamisissa oli havaittavissa intensiteetin maksimaalinen olemassaolo.
– Mikään ei ole intensiivisempää, kuin aloittaa tappelu sitä rakastavan kanssa. Kutsuun vastataan aina, ja haaste ei jää koskaan kesken. Se on toimintaa alusta loppuun asti.
Jälkipyykki
Georges Laraque ei kadu mennyttä. Hän toi kaukaloon elementtejä, joiden avulla pikkupojan haaveista kummunnut unelma realisoitui.
– Tappelin kaukalossa, koska se oli työni. Minulta odotettiin sitä, ja sain siitä myös palkkani. Roolini toteuttaminen piti minut NHL:ssä.
Eläköitynyt nyrkkisankari on huolissaan ammattikuntansa tilasta. Liian moni kollega on siirtynyt kiekkoilun vihreille laitumille liian aikaisin. Laraque näkee tilanteessa yhtäläisyyden taistelukulttuurin toiselle laidalle.
– Kiekkotappelija on kuin sotilas. Kun sotilaat palaavat kotiin vaaralliselta tehtävältään, liian moni heistä jätetään yksin kylmään. Ongelmien pyörä alkaa liikkua salakavalan nopeasti. Yllättävän lyhyessä ajassa vauhti on kiihtynyt tasolle, jossa väliintulon mahdollisuus on hyvin pieni. Psyykkiset ongelmat, stressi, alkoholismi ja huumeet ovat petollisia matkakumppaneita. Elämä on usein hiuskarvan varassa.
Lähde: thestar.com
