Olen kuullut monen ihmisen suusta, että tämän vuoden Leijonat ei ole millään osa-alueella viime vuoden joukkueen tasolla. Maalivahtipuolella Kari Lehtonen ei ole vakuuttanut, puolustuspeli on ontunut pahemman kerran ja hyökkäyksen viime vuoden kultapojat Janne Pesonen–Jarkko Immonen–Mikael Granlund ovat olleet syväjäässä. Näistä jokainen väittämä pitää varmasti paikkansa, mutta onko tämä se syy, miksi Suomi tällä hetkellä rämpii? Ei ole.
Ero viime vuoden MM-turnaukseen on siinä, että viime vuonna Suomi ei joutunut kohtaamaan pelillisiä ongelmiaan kertaakaan. Ennen tätä vuotta kisaisännät ovat kohdanneet Kanadan edellisen kerran 2009 MM-kisoissa, joten ”Meidän pelin” kokemukset Pohjois-Amerikan joukkueita vastaan ovat todella minimaaliset. USA kellisti Suomen kolme vuotta sitten puolivälierissä, Vancouverin olympialaisissa sekä tänä vuonna kotiturnauksessa. Näistä jokaisessa ottelussa yhteisenä nimittäjänä on ollut jenkeille tyypillinen nopea pelityyli ja aggressiivinen karvaus.
Keskipisteenä Jalosen pelifilosofia
Jukka Jalosen jääkiekko on parhaimmillaan todella näyttävää kiekollista peliä ja täydellistä kenttätapahtumien hallintaa. Jalonen on vuodesta 2008 saakka kehittänyt Suomen pelillistä identiteettiä jatkuvasti kiekollisempaan suuntaan. Paras esimerkki Leijonien uudesta pelillisestä identiteetistä saatiin viime vuoden MM-kisoissa, jolloin tuliaisena olivat kultamitalit.
HPK:n kautta Suomen maajoukkueen päävalmentajaksi nousseen Jalosen jääkiekko vaatii myös pelaajilta äärimmäisen paljon. Se vaatii kiekollisen taidon lisäksi ennen kaikkea pelillistä rohkeutta etenkin sellaisissa tilanteissa, jolloin vastustaja painaa päälle kuin yleinen syyttäjä. Puolustajien on uskallettava tarvittaessa palauttaa kiekko ja hakea uudelleen hyökkäyksen rytmiä. Jalonen ei halua, että kiekkoa päämäärättömästi roiskitaan ylöspäin.
Ensimmäiset pari vuotta Jalosen maajoukkueen tulokset olivat varsin tasapaksuja ja ensimmäiset onnistumiset saatiin vuoden 2009–2010 EHT-kiertueelta, jolloin Jalosen Leijonat otti pitkästä aikaa Euro Hockey Tourin kokonaisvoiton. Toki sitä ennen Suomi nappasi jo loistavasti olympiapronssia Vancouverissa, mutta siellä Suomen pelillinen esitys oli todella ailahtelevaa.
Viime keväänä Jukka Jalosen jääkiekko saavutti vihdoin kruununsa, kun Suomi pelasi upean MM-turnauksen Slovakiassa ja Suomi nappasi 16 vuoden tauon jälkeen maailmanmestaruuden. Turnaus oli Suomelta nousujohteinen ja tasapainoinen. Suomelle ei pitänyt olla enää pysäyttäjää, sillä kaatuihan rakas verivihollinen Ruotsikin finaalissa näyttävästi 6–1.
Ennen kotiturnauksen alkua Suomi nappasi upeat kahdeksan peräkkäistä voittoa ja rohmusi Tšekin EHT-turnauksen voiton nimiinsä. Kaikki näytti paremmalta kuin jopa viime vuonna. Tappiollisten Kanada- ja USA-otteluiden jälkeen tilanne tuntuu kuitenkin huonommalta kuin moneen vuoteen. Mikä Leijonia vaivaa?
”Meidän peli” ei ole valmis
Suomen jääkiekkomaajoukkueella on ollut Jukka Jalosen aikana pääsääntöisesti sama pelaajarunko arvokisoissa. Jalosella on ollut omat luottopelaajansa Mikko Koivun, Jarkko Immosen, Antti Pihlströmin ja Lasse Kukkosen johdolla. Suomen runkopelaajat ovat vuosi vuodelta oppineet pelaamaan paremmin Jukka Jalosen haluamaa pelitapaa.
Pelitapa ei ole koskaan valmis. Joka vuosi vastustajat “scouttaavat” entistä tarkemmin Suomen pelitapaa ja etenkin viime vuoden voitokkaan MM-turnauksen myötä puolustavan maailmanmestarin päänahka on se kaikista halutuin. Ruotsi näytti jo edellisessä EHT-turnauksessa vaarallisuutensa Leijonia vastaan, mutta silloin Lehtosen huippupeli pelasti Suomen. On selvästi nähtävissä, että aggressiivisesti karvaavia joukkueita vastaan MM-isäntien ote alkaa hapuilla.
En usko hetkeäkään, etteikö Jukka Jalonen olisi joukkuettaan valmentanut tällaisia joukkueita vastaan. Siitä ei ole kysymys. Ongelma on siinä, että Suomi on aivan liian harvoin kohdannut kansainvälisissä otteluissa huippuluokan jääkiekkomaita, jotka pelaavat aggressiivisesti. Leijonien suhteellisen kokematon ja nimetön puolustus ei ole tottunut pelaamaan nopeasti kimppuun tulevia NHL-tähtiä vastaan. Kyse on pelirohkeuden puutteesta. Ottelussa USA:ta vastaan esimerkiksi Topi Jaakola ja Mikko Mäenpää olivat jatkuvasti hukassa USA:n nopeita kärkikarvaajia vastaan. He eivät uskaltaneet rohkeasti pelata sitä peliä, millä Suomi pärjää, vaan lähtivät hätäilemään kiekon kanssa.
Näin kävi myös Vancouverissa 2010 välierissä USA:ta vastaan. Jukka Jalosen pelisysteemi ei kestä sitä, että osa pelaajista alkaa lipsua systeemistä. Toimiva pelisysteemi on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Olen aivan varma, että myös Venäjä ja Ruotsi tulevat tässä turnauksessa hyödyntämään tätä Leijonien heikkoa kohtaa.
Positiivista tässä on se, että tosipelit alkavat vasta muutaman päivän päästä. Suomella on vielä yksi peli aikaa hioa peliä Kazakstania vastaan, jonka jälkeen vastaan asettuu todennäköisesti jälleen juuri tyrmäysvoiton Suomesta napannut USA. On sataprosenttisen varmaa, että Jukka Jalonen peräänkuuluttaa suojateilleen ennen kaikkea pelirohkeutta. Jokaisen miehen on pysyttävä sotasuunnitelmassa ja uskottava omaan tekemiseensä, vaikka se saattaakin olla vaikeaa kahden ikävän tappion jälkeen.
Toisaalta saattoi olla hyvä, että tappiot tässä vaiheessa Kanadalle ja USA:lle tulivat. Ehkä Jalosen suojatit saivat näistä peleistä juuri sitä tärkeää kokemusta turnauksen tärkeimpiä pelejä varten. Ei ole kyse siitä, etteikö suomalaisilla riittäisi luisteluvoimaa. Eivät tappiot johdu kamppailuvoiman puutteesta, vaikka ei se mikään Suomen vahvuus ole. Kyse on siitä, että pelaajien täytyy pelata niillä vahvuuksilla, minkä vuoksi Jalonen heidät kelpuutti mukaan. Ei Ville Peltosta tai Petteri Nokelaista turhaan pudotettu joukkueesta. Heidän korvaajilleen on kaavailtu tietty rooli, mikä heidän pitää täyttää. Se ei vain ole mikään maailman helpoin tehtävä vaativan kotiyleisön edessä.
