Talviklassikosta jäi hyvä mieli ja aihetta fiilistelyyn.
Lapsena talvet olivat kylmiä ja lunta oli paljon. Silti hädin tuskin malttoi syödä aamiaista kun jo piti rynnistää ulos hiihtämään, luistelemaan tai tapaamaan kavereita. Tai kiekkokaukalon laidalle katsomaan ikäistensä pelejä. Muistan kuinka hämmästelin ja ihailin erään luokkakaverini uskomatonta taitoa liukua jäällä ja tehdä samalla yhden jalan kyykkyjä. Salaa kokeilin itse samaa kun jää oli tyhjä ja katsojat kaikonneet, mutta pyllerehtimiseksihän se meni . Oman kömpelyyteni johdosta ihailin vielä enemmän tuota ihmeellistä taituria.
Luistimet vaihdettiin joskus lumipenkassa kun ei maltettu mennä tunkkaiseen pukukoppiin. Urheiluopettajamme näytti kaunoluistelun liikkeitä ja niitä oli kiire päästä kokeilemaan. Mikä onni kun piruetti, vaaka tai taaksepäin
sirklaus alkoi onnistua!
Mitä mahtoivat fiilistellä muut yli 34000 katsojaa, jotka pakkasta uhmaten taivalsivat stadionille seuraamaan talviklassikkoa, kahden stadilaisen joukkueen kohtaamista lähes kahdenkymmenen pakkasasteen kylmyydessä? Nousiko heillekin mielenpintaan muistoja jostain kaukaa, ehkä lapsuudesta saakka?
Vaikka talviklassikko on jättimäinen tapahtuma, niin se kuitenkin palauttaa mielen sinne jonnekin, lajin juurille. Luonnonjäälle ja huikeaan innostukseen aitoa ja oikeaa jääkiekkoa kohtaan. Niin kuin elokuvassa ”Mystery Alaska”, jossa koko kaupunki osallistuu jääkiekkotapahtuman järjestämiseen.
Jääkiekkoon kuuluu tyhjien penkkien hämmästely.
Jokerikannattajana olen usein ärsyyntynyt siitä, että kiinnitetään huomiota ”tyhjään areenaan”. Kuitenkin paikalla saattaa olla 8000 katsojaa. Jos HIFK pelaa samaan aikaan omassa hallissaan niin yli 15000 ihmistä yhdellä paikkakunnalla on samaan aikaan viettämässä iltaa lätkän äärellä. Mikä muu tapahtuma saisi tuon määrän ihmisiä liikkeelle viikosta toiseen? Tai edes sen 8000? Mikä tapahtuma saisi lähes kolmekymmentäviisituhatta ihmistä liikkeelle paukkupakkasilla? Itselläni on aikamoinen rispekti jääkiekkoa ja sitä organisoivia yhteisöjä kohtaan. Perinteisen urheilun ja nykyaikaisen busineksen yhdistäminen kannattavaksi toiminnaksi on erittäin haasteellista. Kiitos siis kaikille, jotka siinä toiminnassa ovat osallisina.
Talviklassikko on klassikko juuri movementtina, liikkeenä ja tapahtumana. Se on ikään kuin ylimääräinen lauantaikarkki kaupungin jääkiekosta kiinnostuneille ihmisille. Varsinaisia lätkäfaneja paikalla tuskin oli tavallista lauantaipeliä enempää. Sen saattoi huomata monista tiukoista ”istu alas” kommenteista. Lätkäfani tuulettaa maalia tai muuta hyvää tilannetta seisten. Tavallista kiinnostunutta sellainen ärsyttää.
Olenko nähnyt parempaa peliä kuin stadikalla lauantaina?
Olen. Mutta ei se mitään. Tilaisuuden erityisyys ja tunnelma paikkasivat sen, mikä kaukalosta ehkä jäi puuttumaan. Yleensä en pidä voittomaalikilpailusta, mutta tähän tapahtumaan ”voikkarit” sopivat kuin naula kakkosneloseen.
Pipoja, haalareita, saappaita, paksuja vanttuja. Kaikilla sama meininki. Yhteisöllisyyden tunne on vahva. Vähemmän varustautuneet tosin poistuivat kesken leikin – heitäkin oli monta. Ymmärrettävää, pakkasensietokyky ei ole kaikilla samanlainen. Parempi poistua kuin vilustua ja sairastua.
Vielä on sanottava jotain Jokereista ja HIFK:sta.
Stadilaisista joukkueista. Nämä joukkueet ovat osa minun kotiseutuani, sen kulttuuria ja urheiluelämää. Paikallispelit ovat parasta mitä tiedän. Täysi halli molempien joukkueiden kannattajia. Kaverukset yhdessä, erivärisissä paidoissa. Kerran vieressäni oli veli ja sisar, toinen kannatti toista, toinen toista. Ja mikä riemu!
Näissä otteluissa on tunnelmaa, kotiseuturakkautta, yhteisyyttä. Ja sitä virkistävää piikittelyä. Pippuria elämän siskonmakkarakeitossa.
Eläköön siis talviklassikko ja kiitos HIFK tämän vuotisen tapahtuman järjestämisestä. Toivottavasti tapaamme myös ensi vuonna Stadikalla.
