Viime vuosien aikana on tuntunut yhä useammin siltä, että SM-liigan joukkueet ovat siirtyneet ykköstyypin sotureista kakkostyypin sotureiksi. He lähtevät kamppailemaan – eivät välttämättä edes toisiaan vastaan – vaan ”loputtomalta tuntuvaa” ja ”uuvuttavaa” runkosarjaa vastaan. Valmentajat kommentoivat kilvan kuinka joukkueen päämäärä on olla ”iskussa kun kevään play-offit käynnistyvät”.
Jos ihmettelet runkosarjan epäkiinnostavuutta asiantuntijafaneille, saat vastaukseksi syvän ymmärryksen äänellä ”ei noi konkarit oikein jaksa syttyä näihin runkosarjan peleihin, keväällä ne oikeat pelit alkavat”.
Joskus syyskaudella voi käydä niin, että yksi joukkue nousee komeettana kiekkotaivaalle. Se voittaa lähes kaikki pelit maaottelutaukoon saakka ja johtaa sarjaa ylivoimaisesti. Silloin lätkäskeneen syntyy hiukan kuhinaa, varsinkin jos joukkue kuuluun nk. ”yllättäjiin”, toisin sanoen rahaa joukkueen rakentamiseen on käytetty niukasti verrattuna niin sanottuihin rahajengeihin. Marraskuun maajoukkuetauon jälkeen nousijajoukkueen lento alkaa hiipua ja toimittajat toteavat joukkueen ”palanneen omalle tasolleen”.
Näin ei tarvitsisi olla, jos oivallettaisiin, että ”voittaa ensin” tarkoittaa myös kasvua kohti suurta päämäärää. Harhaluulo, että satunnaisissa onnistumisissa piilee pysyvä menestysresepti, on voittamisen pahimpia sudenkuoppia.
Kirjaani ”The Winning Helix” kirjoittaessani juttelin erään konkaripelaajan kanssa runkosarjasta. Hän kertoi, että joskus, varsinkin syksyn ankeiden säiden vallitessa, pelit tuntuvat aikamoiselta tahkoamiselta. Sen vuoksi hän oli kehittänyt itselleen varaston ”oljenkorsia”, joilla hän motivoi itsensä tekemään parhaansa.
Voittamisvalmentajalle herää kysymys: pitääkö näin todella olla? Valmennuskirjoistaan tuttu Timothy Gallway sanoo, että pelaajia, jotka voisivat kykyjensä puolesta olla maailman parhaita, on enemmän kuin voittajia. Ja voittajiahan kaikki rakastavat ja voittaja riemuitsee itsekin. Miksi siis keskitytään kehittämään ainoastaan fyysistä, teknistä ja pelillistä parhautta, kun todellinen parhaus tulee kuitenkin voittamisen kautta? Se joukkue, joka tekee maalit, vaikka se toinen joukkue hallitsisi peliä, voittaa ja on lopulta paras.
Eikö siis lätkäjengikin voisi lähteä kauteen reilun voittamisen kautta? Tulisi intohimoisempia pelejä, energisempiä pelaajia, luovempia ratkaisuja ja innokkaampia faneja. Voittaminen ja voittamisen ennakointi lisää tutkitusti dopamiinin tuotantoa aivoissa. Eikä pelkästään pelaajissa vaan myös faneissa. Voittaminen ei siis ole itsekästä, vaan voiton riemu on oikeasti jaettu riemu.
Ruotsin jääkiekkomaajoukkueen valmentaja Per Mårts kertoi filosofiansa olevan ”vinna till varje pris, utom våld”, voittaa hinnalla millä hyvänsä, paitsi väkivalloin. Mitä silloin jää jäljelle?
Kamppailu oman mielen, joka pyrkii asettumaan voittamisen esteeksi, kanssa.
Sen mielen, joka tylsistyy, on ylimielinen, pelkää, loukkaantuu, väheksyy, tuntee masennusta, on kateellinen. Tim Gallway sanoo, että voittaja asettuu muita harvemmin oman itsensä tielle tarkoittaen, että voittaja voittaa ankeuttavan mielensä, voittaa itsensä.
Lopulta joukkueen voittaminen on kiinni yksilöstä. Suostuuko itse kukin antamaan voittamisvoimansa joukkueen palvelukseen. Kauden avajaispelissä Helsinki Areena oli täynnä innokkaita ja iloisia jääkiekon ystäviä. Siellä oli yli 13000 syytä motivoitua pelaamaan iloista ja voittavaa kiekkoa kauden jokaisessa ottelussa.
