Ihme oli lähellä. Turhauttavan, suututtavan, paskamaisen lähellä.
Leijonat laittoivat vaikean alun jälkeen jokaisen kriitikon hiljaiseksi. Minut, sinut, meidät. Pudotuspeliesitykset olivat todellinen väkivallaton turpaanveto valittajille. Tämän vuoden MM-kisoissa nähtiin yksi viime aikojen mieleenpainuvimmista maajoukkueista.
Finaalissa vastus oli kuitenkin liian kova. Maailmanluokan ylivoimaosaaminen ja kiekonkäsittely kihlautuivat vihdoin puolustuspelin kanssa.
Tehdään sunnuntain hienolle ottelulle, Leijonille ja koko pelille palvelus.
Lopetetaan tuomarien kritisointi, ryssittely, omien vihaaminen ja kaikki muu turha itku heti alkuunsa.
Tämä finaaliottelu ei ansaitse tyylittömyyttä. Venäjä kohtasi pienen, kuolemaa odottavan puukäsilauman, mutta sai vastaansa kiskoilla eteneviä betoniporsaita.
Suomi ansaitsi kunnioituksensa. Ja tällä kertaa Venäjä kunnioitti. Se ei kumartanut sinivalkoista vyöryä, vaan vastasi pelin kutsuun parhaalla mahdollisella osaamisellaan. Laukauksista tulee maalipaikkoja, maalipaikoista tulee maaleja. Suomi hävisi kaiken.
Joukkueen ei olisi pitänyt pelata tässä ottelussa, mutta se pelasi. Pekka Rinne osoitti maailmalle olevansa edelleen Vezina-kelpoinen maalivahti, Olli Palola nauroi KHL-puolustajille uskomattomalla itseluottamuksella, Atte Ohtamaa puolusti kuin suuttunut asianajaja.
Ja te kaikki muut. Hattu päästä.
Lopulta nämä ovat kehujen kisat, eivät kritiikin. Suomi ei ole enää ikuinen häviäjä. Meidän joukkueellamme on nuorten MM-kulta, meillä on olympiapronssi. Me osaamme ja uskallamme myöntää, kun vastus on parempi, eikä se vie meidän hyvyydeltämme mitään pois.
Jäähyt tulevat ja menevät. Pitkällä aikavälillä erot tasoittuvat. Itärajan takana ei asu sotaa haluavia iivanoita, vaan samanlaisia joukkueelleen hurraavia ihmisiä kuin sinäkin.
Tämä MM-finaali jätti mieleen vain yhden sanan. Se on sama kummallekin joukkueelle.
Kiitos.
