Mielipide

Terveiset vanhemmille - Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee?

Muut Sarjat / Kolumni
Osallistuin Jatkoajan tukemaan Easy Hockey-tapahtumaan, luin Urheilusanomien laajan artikkelin kiekkovanhempien toilailuista ja tapasin Liikuntaviraston edustajan, jolla on urheilijoiden äitinä sekä Helsingin kaupungin edustajana monipuolinen näkemys lasten ja nuorten urheilusta. Tässä ajatukseni näiden kohtaamisten pohjalta.

Päällimmäinen kysymykseni on: Mitä v**tua, vanhemmat?

Lauantain tapahtuma vakuutti minut siitä, että urheilun tarkoitus on pohjimmiltaan tuottaa iloa yhdessä. Sori vaan menetettyä NHL-unelmaansa lastensa kautta elävät kasvattajat, tässä teille uutinen: Vain murto-osa lapsista ja nuorista edes haluaa harrastaa kilpaurheilua. Milloin viimeksi kysyit omalta vesalta tai veeraltasi, mitä hän ihan oikeasti haluaa tehdä?

Mikä yhteiskunnassamme on pielessä, kun "ilo ja virkistys" ei riitä julkisen hankkeen tavoitteeksi, vaikka ne ovat yllättävän vaikeita asioita toteuttaa. Luuleeko joku, että iso ryhmä erilaisia ja -tasoisia lapsia (tai aikuisia) saadaan toimimaan yhdessä toisiaan tukien ja ymmärtäen vain sormia napsauttamalla? Mitä enemmän tähän soppaan lisätään tunnetta, sitä vaikeammaksi tilanne muuttuu.

Jääkiekko on Suomessa poikkeuksellisen suuri laji. Sinivalkoisella paidalla ja leijonalogolla on lähes jokaiselle suomalaiselle erityisen merkitys, vaikkei jääkiekkoa tai urheilua seuraisikaan arvokisoja enempää. Mikä muu laji kuin jääkiekko herättää meissä saman hulluuden? Mikä muu tunnekuohu saa meidät turuille ja toreille ympäri maan?

Liian moni putoaa pois järjestetyn urheilun vaikutuspiiristä juuri siinä iässä, jossa keho ja mieli käyvät elämänkaaren ehkä suurinta myllerrystä. Juuri sillä hetkellä, kun he eniten tarvitsevat kiintopistettä yhteisöön.

Pitäisikö ymmärtää niitä vanhempia, jotka sijoittavat valtavat määrät rahaa ja aikaa kullannuppunsa harrastukseen, mutta pilaavat sen kohtuuttomilla odotuksilla tai haukkumalla vanhempia, tuomareita ja pelaajia kaukalon laidalta. Tappouhkauksia prepaid-puhelimista? Mitä ihmettä, eikös urheilun ja liikkumisen pitänyt olla hauskaa?

Tämä on mitä suurimmassa määrin sydämen asia. Jos olet seuratoiminnan vaikutuspiirissä, katso peiliin ja kysy: Olenko lajin arvoinen? Onko tämä se ympäristö, jossa haluan lapseni kasvattaa ja jossa haluan itse olla mukana? Onko tämä oikein? Mitä voisin tehdä paremmin ja kunnioittavammin?

Onneksi. Onneksi totuus on, että valtaosa vanhemmista on niitä hiljaisia tukijoita, jotka jaksavat kuljettaa sekä omia että naapurin lapsia harrastuksiin. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Lapsesta toiseen, sukupolvesta toiseen. Hattu päästä näille vanhemmille ja sukulaisille, jotka pesevät varusteita, pakkaavat eväitä, laastaroivat vauhdissa syntyneitä kolhuja ja kannustavat jälkikasvuaan positiivisuuden kautta.

Te olette tämän maan kivijalka. Tervehenkisiä kasvattajia, joiden pojista ja tytöistä tehdään tasapainoisia, erilaisuutta ymmärtäviä ja yhteistyöhön kykeneviä aikuisia.

Kiitos teille.

» Lähetä palautetta toimitukselle