Huonoja päiviä on meillä kaikilla. Nukut ja syöt huonosti, työt eivät suju. Illalla lähdet hallille rentoutumaan, mutta joukkueesi alisuorittaa ja tuomari löytää pillinsä ihan väärissä paikoissa. Tulee tappio, ja kun vitutukseen ei kuole, se pitää purkaa johonkin.
Lauantaina Lappeenrannassa kaikki eivät olleet yhtä mieltä raitapaitojen päätöksistä. Nuija-huudot ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta tällä kertaa erityishuomiota sai toinen päätuomari Kristian Vikman, jota muutama suivaantunut kannattaja vaati ottelun jälkeen pihan puolelle selittämään tuomioitaan.
En tiedä huomasiko yksi huutajista, että hänen raivonsylkensä lensi pelaajien mailoja havitelleiden lasten niskaan.
Toinen ei tainnut edes välittää, että Vikmania kohden syöksyessään melkein tuuppasi vastaantulleen katsojan alas portaita.
Järjestyksenvalvoja sai lopulta heidät kääntymään kannoillaan ja lähtemään. Kotona tunteet ovat jo viilenneet, ja hallikäytöksen voi helposti oikeuttaa. Suutuspäissään sanoo asioita, joita ei tarkoita. Tuomarit ovat tottuneet tuollaiseen huuteluun. Se oli vitsi.
Onko se sitä edelleen, jos joku tulee uhkailemaan sinun työpaikallesi? Ehkä se onkin arkipäiväistä, kuten sairaanhoitajilla, poliiseilla tai kaupankassoilla. Ei se silti ole oikein.
Seuraavan kerran, kun koet tarvetta sanoittaa pettymystäsi uhkailemalla nyrkit pystyssä työnsä heikosti tehnyttä ihmistä:
Pysähdy.
Laske kymmeneen, ja jos se ei riitä, niin sitten siihen asti, kunnes joukkueesi taas voittaa.
Älä lähde sinne kaukalon laidalle huutamaan asioita, joita valtaosa meistä seuraavana aamuna katuisi.
